Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Uranvaihtoa aikuisiällä




Olen löytänyt suuntani, joka nivoo yhteen kaikki aikaisemmat sivujuonteet. Sarkasmista tunnetun huumorini tunteville totean, ettei tämä ole edes vitsi. Jotta suunnasta voisi jotain kertoa, pitää ottaa loikka taaksepäin. 







Halusin kätilöksi. Minusta tuli myyjä. Tai ensin ompelija, joka oli täydellinen harhalaukaus hukassa olleen teinitytön elämässä. Myin monta vuotta, opiskelin merkonomiksi työn ohessa, sain kolmannen lapsen kaksi kuukautta tutkintotodistuksen jälkeen. Aikana ennen korkeakouluhypetystä keskiasteen opinnot kahden lapsen kanssa ja raskaana, oli iso juttu. 

Sitten syntyi lapsi neljäs. Hautasin kätilöhaaveni syvälle järkipuheeni alle. Se pahus kaivautui aina pintaan uudellen. Hain. Pääsin, Alotitin. 






Tämä tie se oli raskas. Luokkani vanhinpana en ollut mitenkään verrattavissa lukion penkiltä lennähtäneisiin. Kadehdin heidän hyvää muistiaan. Energiaa ja vaivatonta nuoruutta. Kotona minua odottivat neljä pientä lasta ja masentunut mies. Kotityöt, koulutyöt, keikkatyöt viikonloppuisin. 
En ehkä osannut kirjoittaa täydellistä koevastausta rakenteisine esseineen, mutta eipä niillä ollut merkitystä käytännön hoitotyössä. Pärjäsin nokkeluudella, paikkasin kokemuksella. Opettelin visuaalisia muistisääntöjä, kuten; Anteriorinen = Antero on jonon etummainen...

Jokaista harjoittelua ennen olin musertua eiminustaoletähän –alle. Terveyskeskussairaala, sydäntautien osasto, synnyttäneet, vastasyntyneiden teho, keskola, naistentaudit, mielenterveysharjoittelu asumisyksikössä. Ne ainakin ehdin käydä, miltei kokonaan sairaanhoitajavaiheen ennen varsinaista kätilöksi erikoistumista. 


Sitten tuli ero ja jäin lapsineni miettimään miten ihmeessä saisin yhtälön toimimaan. Puoli vuotta vielä yritin. Sovin lähteväni naistentaudeilta iltavuorosta aikaisemmin, jotta ehdin hakea kaksi pienintäni vuorohoitopäiväkodista. Loikka syöpätaudeista suoraan syliin pienteni tulla oli aina yhtä liikuttava.
Pahimmillaan äidin harjoittelu osastolla olisi tietänyt lapsille yli vuorokauden hoitorupeamaa. Alalla kun tavataan mennä usein iltavuorosta heti aamuun. Niin ei saisi tietenkään tehdä, mutta ohjaajani sääli ja päästi aikaisemmin. Lämmin halaus hänelle.


Opiskelu kaatui viimeiseen harjoitteluun. Minun olisi pitänyt olla vaatteet vaihdettuna, hilkka päässä ja mieli virkeänä kello seitsemän paikallissairaalan leikkaussalissa uutta oppimassa. Mahdotonta sinänsä, sillä täsmälleen samalla kellonlyömällä eskarilaisen aamuhoito aukesi aivan toisaalla. Mitä olisi pitänyt tehdä? Jättää lapsi tyhjän pihan portille? Odottelet täällä rauhassa, joku tulee kohta töihin. 

Hämärässä. Yksin.



Jouduin sanomaan haikeat hyvästit kutsumukselleni. Hain, pääsin, valmistuin. Päivätyöhön allalle joka ei ole ihan, mutta edes lähelle melkein.









Mikä se tämänkin tarkoitus oli? 
Mikään ei mene hukkaan. Osaan keskustella ihmisten kanssa heidän lääkkeistään ja sairauksistaan. Joka päivä niin tapahtuukin. Paljon olen jo unohtanut. Paljon muistan edelleen. Paljon palautuisi mieleen pienellä kertauksella.

Minusta ei koskaan tule kätilöä. Ei sairaanhoitajaa. Toivottavasti tulee jotain muuta kuin katkera vanhus (heh). Asian ehkäisemiseksi kuljen hyvää matkaa kohti jotain, joka nivoo kaiken menneen yhteen. Joka teki minusta minut, kokemukseni, haavani, kaikki ryvetyt hetkeni ja onneni aiheet. Jokainen niistä kasvatti ymmärrystä. Millaista on elää vaimona, äitinä, yksinhuoltajana, opiskelijana, ahdistuneena, uupuneena, onnellisena, sinkkuna, suhteessa, köyhänä, henkisesti rikkaana ja ikuisena etsijänä. Ja paljon, paljon muuta. Oma elämäni, opintojen aikana näkemäni ja nykyinen työni, niiden vuoksi voisin väittää ettei mikään inhimillinen ole minulle vierasta. Näistä haluan tehdä tavoitteeni. Lakata kokemasta ristiriitaa sen välillä, mihin aamuisin avaan oven ja ajatukseni, ja mihin oikeasti haluaisin.

Olen väsynyt asioihin, jotka eivät koskaan muutu. Tai muuttuvat hetkeksi, kunnes taas alkavat luisua samaan luiskaan uudelleen. Olen väsynyt poikkeustilanteisiin, poikkeusjärjestelyihin, poikkeukselliseen stressiin. Koen tylppää arvostuksen puutetta, ettei ponnistuksilla, ahkeruudella tai tunnollisuudella ole mitään väliä. Mielipiteilläni. Äänelläni. 

En halua enää jäädä hereille neljältä yöllä ties monennenko havahtumisen jälkeen, kun pää jatkaa ankaraa työskentelyä, vaikka ruumis ei. Tiedän mitä haluan, olen jo avannut oven sille. En vain tiedä miten saan tämän toimimaan. Loikka tyhjään on muita varten.


Pahin skenaario; aika loppuu kesken. En ehdi saada tätä valmiiksi, tie perille on liian pitkä. Tarvittiin kaikki nämä vuodet ja kokemukset, ja sitten aika loppuu kesken. Mikä loistava pila Universumin Kohtalovastaavalta! 











Yön pimeinä tunteina, hetkeä ennen orastavaa päänsärkyä on ajatus aina kirkas. Sulkisin silmäni. Hyppäisin. Elämä ottaisi kopin. Varmasti ottaisi. Ja taas aamulla varsin raukkamaisin syin jatkan kuten aina ennenkin.


Miksi toiset meistä kypsyvät näin hitaasti? 




4 kommenttia:

  1. Koskas ihminen on tarpeeksi kypsä. Siis hyvässä mielessä ja mihin?
    Hyvinkin nopeasti voi kyllä olla täysin kypsä kaikkeen mutta yleensä se ei tarkoita mitään hyvää.

    Oletan, että puhut töistä.
    Ensimmäisessä työpaikassani musatukun varastolla olin ollut vissiin vuoden kun kesälomien takia varastossa ei kuuteen viikkoon ollut muita kuin minä ja rahtikirjoja tekemässä myynnistä tuuraajaksi siirretty neitokainen. Tuli suuri herra logistiikkajohtaja kiittelemään miten ihmeen hyvin on mennyt mutta hän tarjoaa kakkukahvit sitten kun kaikki ovat paikalla. Avasin suuni ja sanoin, että kuuteen viikkoon paikalla ei o ollu kuin me kaksi ja jos on mennyt hyvin niin olisi kiva jos se näkyisi tilinauhassa eikä kakkupalasessa. Neitokainen oli kauhuissaan, että ei johtajalle voi noin puhua ja nyt me saadaan potkut ja se on sun syytä.
    No, se ei ollut minulta kovinkaan kypsää tai harkittua puhetta. Mutta me molemmat saatiin seuraavana päivänä 500mk palkankorotus kuukausiliksaan.
    Ja intistä palattuani sanottiin, että videovarastonhoitajan paikka on sun.
    Nöyristely ei aina kannata. Ei röyhkeyskään jos röyhkeydelle ei ole katetta.

    Josta pääsee kätevästi seuraavaan. Tli nimittäin parin vuoden päästä tilaisuus päästä valtiolle. Hommaan josta en tiedä mitään ja palkka on pienempi kuin nykyinen. Otin sen silti. Mahdollisuutena. Ei sitä heittäytymiseksi voi kutsua, koska olin vakaassa parisuhteessa aikomuksena perustaa perhe niin vakaa virka valtiolla vaikutti kelpoiselta idealta.
    Meni muutama vuosi niin kurssilla tarkastustoimen päällikkö tykkäsi mielipiteistäni ja numerotarkkuudestani. Sanoi, että heillä on paikka tulossa auki joten laitahan hakemus vetämään.
    Minäkö?
    Samaa hommaa hakee kymmenkunta toimistopäällikköä ja ylitarkastajaa niin minun hakemukseni siellä seassa tekee minusta vain naurettavan.
    Sit eräänä aamuna soi työpuhelin. Laita ny äkkiä se hakemus ja tulet haastatteluun klo 12. Siitä sit parta ajamatta ja työkaverilta lainatulla kravatilla elämäni nopeimpaan työhaastatteluun.
    Johtaja vaan kysyi toimistopäälliköltä, että sohvasikaako toimistoosi meinasit - mitäs siihen muuta sanomaan kuin tervetuloa sohvasika. Minulta ei edes kysytty mitään. Joku muu oli ollut röyhkeä puolestani.

    Enkä ollut mitenkään kypsä koska edessä oli taas uudet hommat joista en tiennyt mitään.

    Eikä se siihen päättynyt. Muutaman vuoden päästä huomasin olevani Brysselin lentokentällä kartta kourassa ihmettelemässä missä on hotelli, missä on kokouspaikka ja miten vaimo pärjää kotona lasten kanssa.
    "Kauhee kansainvälinen asiantuntija" ja kumminkin vaan pukuun puettu pikkupoika joka yrittää näyttää kauheen tärkeältä.

    Et se töistä jos niitä pelkäät. Ne ei tekemällä lopu. Palkanmaksu saattaa katketa mutta työt ei lopu koskaan oli ne mitä vaan.
    Koska ihminen on kypsä parisuhteeseen? Entäs äidiksi tai isäksi?
    Kun moinen tulee eteen niin se on vaan pikaisesti kypsyttävä niihin hommiin.
    Et sinä ollut maailman parhaiten valmistautunut äiti kun lapsesi sait. Mutta jos lapsiltasi kysytään (ja miksi emme kysyisi)niin saat lapsiltasi mitä parhaat arvosanat äiti-homman hoitamisesta - vaikka olet opetellut sen matkan varrella.

    Jotenkin veikkaan, että kirjoituksesi ei koske ainoastaan työtä vaan jotain huomattavasti tärkeämpää.
    Siihen minä en osaa sanoa muuta kuin entisen esimieheni usein käyttämän sanonnan; "kotka voi lentää matalalla vaan ei kana koskaan korkealla".
    Kanat on niitä joiden elämäntehtävä on nokkia jonkun heittämiä jyviä tai toisiaan.
    Kotka taas - no se tietää miltä lentäminen tuntuu vaikka olisi siipirikkona maassa.

    Minä tiedän, että sinulla on kotkan siivet.
    Älä suotta pelkää käyttää niitä.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harvoin jään sanattomaksi, mutta nyt taisi käydä niin. Viisasta, niin kovin.

      Tosin kirjoitus koski vain ja ainoastaan työtä. Suuntaa ja sisältöä. Paloa johonkin.

      Jotenkin, jollain tapaa ja vielä joskus.

      Kiitos sanoistasi, jälleen kerran.

      Poista
  2. Hah! Olen yh äiti. Myös minulta meni jo harjottelut pieleen. Ei käynyt että 8 aloittaisin. Olisi pitänyt olla klo 7. Jep juuri se aika kun tarha aukeea. En sitten saanut harjottelu paikkaa. Opettaja jätti ilman

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Surullista. Ja valitettavasti totta. Sama tosin jatkuu työelämässä. Olen ollut todistamassa keskustelua, jossa yksinhuoltajaksi jäänyttä hoitajaa mollattiin (selän takana) urakalla, kun kehtasi "pyytää erityiskohtelua" eli aamuvuoroja. Kun kyllähän se nyt on niin että on tiennyt mihin ammattiin valmistui, eli kolmivuoroon... ei sääliä, ei ymmärrystä. 😑

      Poista