Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Saako sairastuneen puolison jättää?



Vihkikaavassa kysytään tahdotko sinä rakastaa. Kysymys ei ole ehdollinen, se vain on. Tahdotko? 
Rakkaus on kauneimmillaankin tahdon asia. Alkuhuumassa harvoin tulee miettineeksi, että tulee se tuostakin sellainen, jonka kanssa kärsivällisyydellä on vielä tekemistä. Rakkauden Taruolennon sijaan ihminen. Puutteineen, tapoineen, vajavaisine tarvitsevuuksineen.

Entä jos tahto ei riitä?

Elämä tuo eteen kaikenlaista. Puhtainkin aie saattaa kaatua sairauteen, taloudellisiin huoliin, kuristaviin aikoihin, joiden ainoa tarkoitus tuntuu olevan kasvattaa kykyä hengittää pintalihaksilla. Vaikka minä vielä olisin sitoutunut, oletko sinä? Toista ei voi rakastaa yksin ja väittää elävänsä parisuhteessa. Toisen puolesta ei voi tahtoa olla tässä nyt ja aina. Eikä toisen luo tarvitse jäädä ihan kaikissa elämäntilanteissa.









Kuvitteellinen esimerkki ei niin kuvitteellisesta tilanteesta, nimet muutettu.

Mikko sairastuu vakavasti. Ikäväkseen se vakava sijaitsee aivoissa, sillä alueella, joka säätelee mm. persoonallisuutta. Kati, Mikon vaimo, hoitaa lapset, kodin, työn ja elämän sillä aikaa, kun Mikko käy vaiheikkaan kuntoutuspolun tehohoitoyksiköstä kotisohvalle. Mikko toipuu kyllä fyysisesti. Mutta Mikon tunneilmaisusta tulee ailahtelevaa ja äkkipikaista, mustasukkaisuudesta ja alituisesta epäilystä arvaamatonta. Lapset pelkäävät Mikkoa. Katin todellisuus on omituista tasapainoilua vuoroin heikkona itkevän ja vuoroin aivan liian voimakkaana raivoavan miehen mielialamittarina.

Tahdotko?





"Mikko ja Kati" ovat tahallisesti esimerkkinä sieltä rankimmasta ja samalla surullisimmasta päästä. Mutta yhtä lailla ”sairaus” voisi olla mikä tahansa ennakoimaton muutos puoliskonsa käyttäytymisessä. Olen alkoholista jo niin paljon paasannut, etten ota sitä enää tähän kirjoitukseen. Otan itseni.

En ole ihmisenä varmaan vieläkään sieltä helpoimmasta päästä, mutta läksyni oppinut olen. Laskemaan kymmeneen, joskus toiseenkin. En provosoidu, en nalkuta, en sano ensimmäisenä mieleen tullutta. Sillä tavalla en varmasti ja käsi sydämellä ole hankala, mutta entä muuten? 
Elän jatkuvassa ristiriidassa sen kanssa, mitä teen ja mitä haluaisin tehdä. En pysty ratkaisemaan asiaa. Keksiä mistä aloittaa (ja ei, kyse ei ole työpaikkahakemuksen laatimisesta). Tuon huoleni kotiin. Olen pahalla tuulella. Väsynyt. Ärsyyntynyt kehään jossa mikään ei koskaan muutu. Ärsyyntynyt ihminen ei ole oma hersyvä ja hauska huoleton itsensä. Vaikka kuinka säätelisi tunteitaan, olisi purkamatta muihin, ajatusten raskaus näkyy päälle. Sen täytyy näkyä jotenkin. Sarkasmin ja vittuilun raja on joskus perin häilyvä.

On myös päiviä, jolloin makaan hirveässä kivussa ja toivon, ettei kukaan puhu, koske, edes hengitä samassa huoneessa. Kohtaus tulee harvoin, mutta kestää kerrallaan kolme päivää, ja vaikka lääkityksellä saisi kivun terän taittumaan, kuljen pitkin seiniä, sekoan sanoissa, pudotan tavarat käsistäni, ärsyynnyn. Asia joka on vain kaikkien kestettävä. Haluaisin että elämä kanssani olisi kissanpentuja, hattaraa ja sateenkaaria – se ei ole. Kenenkään ei. Mutta jokainen aikuinen täysivaltainen ihminen on vastuussa omasta käytöksestään. Minäkin. En ehkä mahda olosuhteille mitään, mutta käytökselleni sentään kyllä. 






Että ylipäätään olisi hankala on ajatus, joka voi olla täysin päässä. Kun korvienväli täyttyy pitkittyneestä kurjasta, kuvittelee kaiken vuotavan ulos. Omassa paikoin sietämättömässä ristiriitaisuudessani oletan ympäristön kokevan todellisuuden samoin. Vaikka ristiriita onkin lopulta vain omani. En minä tavaroita paisko, en huuda ja tilitä omaa pahaani jokaiselta kuvitteelliselta kulmalta. Lakkasin taanoin jopa hokemasta "vituttaa mennä huomenna töihin" sunnuntaimantraani. Sen alituinen kuuleminen kello kymmenen aamusta alkaen ei tuone mitään lisäarvoa kenenkään päivään. 
Jossain kohtaa Elämän Huvipuiston laitteita, pää alaspäin ja oksennus suussa kyydissä roikkuen, opin vihdoin tämän; minun täytyy ratkaista omat ristiriitani, minun pitää olla ihmisenä sellainen, jota toinen tahtoo rakastaa vielä vuosienkin päästä. Se että saa parisuhteessa olla oma itsensä, ei tarkoita, että voisi käyttäytyä kuinka kusipäisesti tahansa ja toisen pitää sekin vain sietää. Terve ihminen kykenee edes jonkinlaiseen tunnesäätelyyn. Ymmärtämään, että ihan kaikkea paskaa ei voi kaataa muiden päälle. Toimii ihan tasan molempiin suuntiin (kiltit naiset huom.). 

Josta päästään takaisin aiheeseen. Saako sairastuneen puolison jättää?






Minulla ei ole tähän vastausta. Tai on, mutta en väitä, että se olisi oikea. Jokainen piirtää omat viivansa hiekkaan, rajat, joiden ylittämisen kohta on tarkasti tiedossa, kunnes tuuli puhaltaa ne pois, tai jokin aalto pyyhkii mennessään. Sairastuminen, konkurssi, elämä.

Miten pitkään yhdessäoloa pitää selittää tahdolla? En tiedä. Luovuttamisen ja luopumisen käsitteet määrittelee kukin tykönään. Tiedän vain sen, ettei kyse ole lainkaan yhdestä ja samasta asiasta.




8 kommenttia:

  1. Ex- rouvakultani aikanaan ratkaisi tuon tahtomisparadoksin yksinkertaisesti toteamalla, että "en tahdo enää".
    Niin, ei papin edessä tosiaankaan luvattu rakastaa hautaan asti vaan pappi kysyi, että "tahdotko?"
    Ja ihan hyvä, että ei luvattu rakastaa hautaan asti, koska ex-rouvakulta meillä useimmin laittoi ruoat niin ero on kumminkin kiltimpi ratkaisu kuin rotanmyrkky.

    Kaipa sitä on miljoona syytä olla parisuhteessa mutta yleensä ainakin aluksi siinä ollaan koska se tuntuu hyvältä ja oikealta.
    Mutta jos se lakkaa tuntumasta siltä?
    Tai pikemminkin, jos se alkaa tuntumaan pahalta, väärältä tai ahdistavalta? Oli syy mikä tahansa.

    Tarvitseeko enää silloin tahtoa? Tai vaikka olisi tullut luvattua niin harva lupauksellaan tarkoittaa sietävänsä jotain peukaloruuvilta tuntuvaa lopun ikäänsä.

    "Tuon huoleni kotiin. Olen pahalla tuulella. Väsynyt. Ärsyyntynyt"
    Tuo on sitten eri asia. Mihinkäs muualle sinä huolesi veisit? Missä muualla voisit olla pahalla tuulella väsyneenä ja ärtyneenä kuin kotonasi? Aina voi tietty mennä metsään huutamaan mutta se metsänperhana ei reagoi mitenkään.
    Kamala olis semmoinen koti jossa ei itse uskaltaisi olla kuin hymyssä suin kieli keskellä suuta. Se on vähän niinku puolison homma toisinaan toimia likaämpärinä ja sijaiskärsijänä jos parikumppanilla on sysipaska päivä. Kunhan se ei ole ihan joka päivä.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voihan rotanmyrkky! :D

      Töissä tavataan käydä viitisen päivää viikossa. Jos niitä sysipaskoja on yhtä monesti ja siihen vielä sunnuntaivitutus päälle, aletaan olla lukemissa, joita ei tarvitse kenenkään kestää. :D En sillä, että joka päivä olisi sysi, mutta ei niinä parempinakaan nyt vallan keijukaisia ja yksisarvisia kahdeksaa tuntia katsella. Kuten sanoin, koen valtavaa ristiriitaa mitä teen ja mitä haluaisin tehdä välillä. Se ei tarkoita että työ tai elämä itsessään olisi pelkkää kuraa. Se ei vain vastaa sisäisiin laatuvaatimuksiini tällä hetkellä.

      Tuo mitä kirjoitit peukaloruuvista ja tahdosta on niin totta. Jos yhteiselo lakkaa tuntumasta siltä, kuin pitäisi, syyllä ei ole enää väliä. Tunne riittää.

      Voi hyvin!

      Poista
    2. En nyt aina voi hyvin mutta pysyttelen hengissä vaikka ihan kiusallani. Kiitos kysymästä.

      Minun ongelmani on se, että olen aina oikeassa. Jos muut on väärässä niin se on heidän ongelmansa.
      Yleensä aika ratkaisee asiat hyväkseni. Tai ainakin luulen niin.

      Sinun ongelmasi on se, että et tiedä tai usko kuinka paljon sinussa on rakastettavaa paskapäivät mukaanlukien.
      No, ne paskapäivät ny ei o kenenkään toivomuslistalla mut ei ole yksisarviset keijukaisetkaan.
      Kynnysmattoja saa rahalla kaupasta eikä kukaan tahdo olla kenenkään kynnysmatto. En ainakaan minä, vaikka hölmönä miehenä minua sellaiseksikin voi luulla.

      Sinulla on vääristynyt peili. Se näyttää vain painajaisia Nelinasta. Lainaa minun peiliäni joka vääristää vain minua niin huomaat, että Nelinassa ei loppujen lopuksi ole suurtakaan vikaa.

      Mä olin työn puolesta maailman vittumaisin mies.
      En vaan voinut viedä sitä kotiin.
      Kotiin tuli liian monta vuotta juoppohulttio joka on rakkaudeton ja välinpitämätön. En täyttänyt laatuvaatimuksia. En edes omiani.

      -sohvasika

      Poista
    3. Mitä tähän nyt sanoisi?

      Paitsi että minäkin olen aina oikeassa. Ja ikäväkseni, jopa oikeassa niin väittäessäni. :D

      Poista
    4. Et ole.
      Nelinassa on jotain hurmaavaa joka tekee hänestä ja blogistaan mielenkiintoisen.
      Jos kyseessä olisi vittumainen akka niin blogin lukeminen loppuisi sekunnissa. Maailmassa on muutakin luettavaa.

      Mutta kun kyseessä on Nelina niin tulee luettua. Ei hän aina ole oikeassa mutta kirjoittaa hyvin!

      -sohvasika

      Poista
  2. Tämä on kyllä äärettömän raskas ja todella vaikea aihe.
    Puolison vakava sairastuminen vaikuttaa niin moneen asiaan, ettei yhtälö välttämättä toimi enää sillä parhaalla tahdollakaan.
    Olen nähnyt miten pettynyt, uupunut ja ehkä katkeroitunutkin puoliso kohteli sairasta miestään todella rumasti. Sanallista, ja ehkäpä katseilta piilossa ruumiillistakin väkivaltaa, mahdollisesti molemminpuolista. Onko se yhteinen elämä silloin enää edes harkitsemisen arvoista?
    Täytyy myös miettiä, jos perheeseen kuuluu lapsia, että miten he jaksavat, ja miten heidän käy, jos kumpikaan vanhemmista ei voi hyvin. Kodin ilmapiiri voi olla todella ahdistava.
    On paljon vaikeita kysymyksiä ilman sitä yhtä ja "oikeaa" vastausta. Ratkaisuja on varmasti yhtä monta kuin on tapauksiakin.
    Itse en kestäisi toistuvaa fyysistä ja/tai psyykkistä väkivaltaa. En jaksaisi elää jatkuvassa pelossa ja epävarmuudessa. Aika monesta asiasta olisin tarvittaessa valmis luopumaan, mutta ei minusta omaa elämäänsä pidä kuitenkaan joutua "uhraamaan" vaikka tahtoa ja rakkautta olisikin vielä jäljellä.
    Olen nähnyt miten terve puoliso jättää sairastuneen, koska tämä ei enää tule toipumaan täysin ennalleen, eikä pärjäämään ilman toisen apua. Aikuiset lapset asettuvat sairastuneen vanhempansa puolelle, sekä syyllistävät ja tuomitsevat toisen vanhempansa totaalisesti. Heidän mielestään pitää tahtoa niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Valitettavati pelkkä tahto ei nyt vaan aina riitä, eikä se rakkauskaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun elämässäni oli kaikki kunnossa niin sairastuin vakavaan masennukseen. Se ei kysynyt syytä eikä lupaa, se vaan tuli.
      Arvaas millä mies sitä lääkitsee? Arvasit ihan oikein. Kun mikään ei tunnu miltään niin viina vielä tuntuu joltain. Edes jokin tunne on masentuneen maailmassa parempi kuin ei mikään tunne.

      Ja ei, masennukseni tai juomiseni ei kumma kyllä aiheuttanut taloudellisia murheita tai väkivaltaa tai muutakaan tyhmää.
      Mutta eräänä päivänä ex-rouvakultani mitta vaan oli täysi. Sain tekstiviestin. "Meidän pitää puhua. Ilman lapsia".
      Se oli nopea puhe. "Tahdon avioeron". Syy on ihan selvä. Joka päivä ollessani paikalla minä vedän omaa rakasta perhettäni kohti omaa helvettiäni. Niin ei saa käydä.

      Ymmärsin eron tarpeellisuuden ja olin erossa hyvin kiltti. Ositus tehtiin siten, että lasten kotia ei tarvitse myydä. Se maksoi minulle yksiön hinnan mutta se on vaan rahaa.

      Mutta eron jälkeen ex-rouvakullan käytös muuttui tavalla jota en ymmärrä. Jos vaikka minä olisinkin kaiken pahan alku ja juuri niin sukuni ei. Mutta eron jälkeen lapseni katosivat paitsi minun elämästäni myös isovanhempiensa elämästä.
      Talo jota ei tule myydä olikin hetken päästä myynnissä.
      Tavarat joita en hoksannut ottaa mukaani pieneen yksiöön olivat yhtälailla myynnissä mukaanlukien kummilusikkani ilman ensimmäistäkään yhteydenottoa, että löydätkö näille paikan vai saanko myydä. 25v yhteistä taivalta tarkoittaa kumminkin loputonta määrää yhteisiä tavaroita joista luulisi voivan kysyä, että otatko vai myynkö? Se olisi kohteliasta vaikka olisin kuinka kusipää.

      Oikeesti tärkeistä asioista sevverran, että esikoislikkani aloitti juuri kemian opinnot yliopistolla. Totesi isälleni siis isoisälleen, että "minulla on äitini vartalo mutta isäni pää - ja helvetin hyvä niin".
      Se jotenkin antaa toivoa, että minulla on pieni mahdollisuus saada välini kuntoon lasteni kanssa.

      Eron ymmärrän mutta kaikki sen jälkiseuraukset tulivat pyytämättä ja yllättäen.

      -sohvasika

      Poista
    2. Aikuiset lapset ovat mestareita päättelemään mikä on moraalinen oikeus tai velvollisuus omien vanhempiensa kohdalla. Mutta olisivatko valmiita itse elämään niin?

      Kenenkään, korostaen, alleviivaten ja kiveen hakaten, ei pidä elää pelossa. Kukin asettaa pelkoriman kohdallaan, joku toinen voi sietää arvaamatonta käytöstä paljon pidemmälle, kun taas toinen ahdistuu jo äänenpainosta. Oma tarinansa on väkivalta parisuhteessa. Onko väkivaltaa jos riidan aikana vääntää ranteesta, heittää esineellä tai tönii? Onko se sitä, jos kohteena onkin pomo, naapuri tai vapaapäiväänsä viettävä poliisi? Aivan. Jostain käsittämättömästä syystä parisuhteessa pitäisi sietää asioita, joista muutoin saisi vähintääkin syytteen.

      Parisuhde on rakkaussuhde, ei huoltoperusteinen. Kaikki kunnia omaishoitajille, puhtaasta rakkaudesta puolisoaan hoitaville. Kaikki kunnia myös heille, jotka eivät rakkaitaan hoida. Rakkaus joustaa paljon, mutta sen nimeen tehdään paljon asioita, jotka pohjautuvat syyllisyydestä, velvollisuudesta, kyvyttömyydestä jatkaa matkaa yksin. Kenenkään moraalinen velvollisuus ei ole jäädä, jos olosuhteet muuttuvat sietämättömiksi, syistä viis.

      Ja mitä tulee eronjälkeiseen vihanpitoon. Tässä yksi selitys, en väitä että se olisi oikea:

      Jotkut ihmiset projisoivat. He tekevät kyllä itse päätöksen erosta, mutta koska käytäntö tuo eteen kaikenlaista yllättävää, tarina tarvitsee kusipään. Siksi ihan näennäisesti sovussa suoritettu ero voi saada jälkimaininkeinaan juuri tuon lapsilla suoritetun vallankäytön, toisen tavaroiden ja muistojen mitätöinnin, ihmisyydenkin mitätöinnin. Miksi? Katsos, ensin ero on helpotus. Kuhertelukuukautta uuden elämänvaiheen kanssa kestää vain hetken, sillä jonain aamuna joutuu katsomaan peiliin ihan uudella tavalla. Sinä aamuna ymmärtää menetetyt vuodet. Menneet ja tulevat. Ei ole ydinperheen isovanhempia kuistilla ydinperheen lapsenlapsia varten. Kaikki tuntuu turhalta, kaikki yhdessä eletty. Ei näe sitä kaunista ja rakennettya, koska ero tahraa kaiken.

      Ajatus omasta "epäonnistumisesta" on niin tuskainen, että jonkun täytyy ottaa syy niskoilleen. Joku on tarinan kusipää. Mitä isommin ahdistus sisällä syyttää epäonnistumisesta, sitä isommin tarinan kusipään pitää kärsiä. Ja muassaan kaikkien kusipäästä muistuttavien. Koska silloin ei tarvitse kohdata omaa kärsimystä.

      Ero sattuu aina myös päätöksen tehneeseen. Aina. Vaikka se olisi kuinka oikea ratkaisu, kuinka tilannesidonnainen, pitkään harkittu ja vaivoin tehty. Vaikka sen jälkeen tulisi kuinka helpotus. Ero sattuu. Se kipu täytyy vain kohdata ymmärtäen, että tässä tarinassa ei ole voittajia.

      Ikävä kyllä, joidenkin tapa mennä eteenpäin, on lakattava huomaamasta inhimillistä kärsimystä, syy-seurauksia, toteavaa neutraalia puhetta myös toisen näkökulmasta. Koska silloin joutuisi kohtaamaan oman kipunsa. Että perkele, sattuu tämä minuunkin. Ettei vain erehtyisi ikävöimään johonkin, joka kuoli jo kauan sitten.

      Siksi, siksi tarinan kusipään pitää kärsiä. Ja kaikkien muassaan.

      Poista