Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Vähän liian iso unelma



Unelmoi isosti. Niin minäkin ajattelin vuosia monta, onttoja ja mitään tarkoittamattomia hajanaisia ajatuksiani järkeviksi jonoiksi haparoidessani. Unelmat karkasivat eri suuntaan kuin minä. En tuntenut niitä, en osannut nimetä muutamaa hassua ja varsin arkista enempää. Saada olla terveenä, saada nähdä lasten löytävän paikkansa. Käydä töissä, maksaa laskut, nauraa, rakastaa, elää. Aika kohtuullisia ja yleismaailmallisia, sanoisin. Mutta ei mitenkään isosti.






On olemassa töitä, joista ei ollut puhettakaan ahdasmielisen kahdeksankymmentäluvun oppilaanohjaustunnilla. Piti valita se lopuniän paja, josta repiä elanto lottovoitosta haaveillessa. Tosin seiskaoikein ei olisi tuolloin tarjonnut mitenkään niin suuria ja tavallisille tallaajille saavuttamattomia unelmia toteutettavaksi, mitä nykyinen aika. Nyt tavislottovoitto ei ole enää mitään. Vähintään eurojaskan suuruinen unelmapotti takaa edes sen oman lentokoneen jolla suhailla Balille rentouttamaan rikkaudesta uupuneita aivoja.

Huomaan yhä useammin lukevani jostain ammatista, että vau! Saisipa kääntää kelloa reippaasti taaksepäin. Siis Oikein Reippaasti. Koska ikä sulkee enemmän ovia kuin avaa niitä, on ollut sopeutuminen siihen että paikkani ei ole ihan mutta melkein. Ei nelivitosena voi tehdä loputtomiin velkaa pelkästään ammatillisten harhojen vuoksi. Velkaa velan päälle. Opintolainaa hyvä siivu maksamatta, uutta ei enää edes saisi. Ne on ne tämän elämän korkeakoulut jo koluttu. En enää koskaan tule viemään loppuun eron vuoksi kesken jääneitä sairaanhoitaja-kätilöopintoja, en edes sitä sairaanhoitajan osuutta, johon kerätty opintopistepotti alkaa vanheta reilun vuoden kuluttua. Tämän kanssa olen jo sinut – ainakin useimmiten. Sitä paitsi, saan käyttää hoitajatietojani yllin kyllin perheeni sisällä. Että eivätpä menneet nekään vuodet hukkaan.

Velka. Siihen minä havahduin. Tai oikeastaan ensin tuli perisuomalainen unelma. Ahtaissa neliöissä haaveilen minäkin väljästä tilasta ja kahden koiran kätevästä kuraeteisestä. Unelmani on vielä kerran asua omassa talossa, sellaisessa joka jo oli, ja jonka erossa menetin. Tuntuu haaskuulta maksaa seivoinen vuokra seinistä, joita ei omista. Olla laittamatta tauluja, koska jokainen reikä pitää paikata kun täältä lähdetään. Kun lähdetään. Onko se koti, jossa pitää sellaisia miettiä? On, toki on. Rakas, muistoisa, mutta jonkun toisen omistama. Minä haluan talon, josta voi astua suoraan puutarhaan. Poimia oman maan marjat ja omenat. Maalata seinät vaikka vihreiksi, jos huvittaa. Tilaa, väljyyttä, vähemmän kompromisseja. Lähin naapuri raja-aidan takana. Unelma, jonka toteutuminen kaatuu velkaan. Ei olevaan, vaan tulevaan.











Olen neljäkymmentä ja viisi vuotta nuori. Pankin mielestä alan olla ylittänyt jo pitkän asuntolainan myöntämisiän. Työvuosia on – mikäli pää ja ruumis kestävät – edessä vielä 23. Kuinka pitkän asuntolainan saa ikäiseni ihminen, joka joutuu taas kerran aloittamaan nollasta? Milloin on liian vanha aloittamaan alusta? Nyt, huomenna, eilen? 
Lainaehtojen kiristyttyä muutama aika sitten pelkkä pesämuna ei enää riitä. Pitää olla lisäksi kunnon vakuus, eikä ostettava asunto sellaiseksi käy. Tai mistä minä tiedän, tietoni perustuvat lehtijuttuihin ja huhupuheisiin. Niin pitkälle en ole unelmissani vielä mennyt, että olisin hattu kourassa pankkiin, tai edes pankin verkkosivuille asiassa astunut. Hetki ei ole juuri nyt realistinen siihen. Jutun juoni onkin omaan ikään havahtumisessa, että asia jota olen hautonut aina erostani asti – milloin mahdottomana, milloin isona unelmana – on livetä käsistäni silkkaa ja kaikkia koskevaa totuutta, vuoksi; aika kuluu. Joskus se kuluu vähän liian pitkälle tiettyihin asioihin nähden:

1. Biologinen fakta; nainen ei voi saada lapsia enää  X –iän jälkeen.
2. Faktuaalinen fakta; työura ei enää riitä ison asuntolainan maksamiseen X –iän jälkeen.

Ensimmäisellä tiedolla en tee mitään, toiseen havahduin juuri. 











Talon voi saada ihan halvallakin. Etenkin jos omaa kyvyn remontoida kivijalasta kattoon ja elää erinäisten itiöiden keskuudessa, joista kumpaakaan ei valitettavasti ole minulle syntymäasetuksena ajettu. Mutta talon saaminen kohtuullisen ajomatkan päässä kunkin työ – ja opiskelupaikoista onkin sitten silkka mahdottomuus. Elämä on täällä, nyt. Ehkä joskus jossain muualla, mutta vielä vuosia täällä. Ja aika kuluu koko ajan.

Saako haluta materiaa, vaikka unelmien pitäisi kohdistua oman ja läheisten terveyteen? Eikö oma talo ole omistamisen huipentuma, globaalia porsastelua, jossa kuluttamisen kliimaksi on säätää täydellisesti sisustukseen värittyvän viinikaapin lämpötila juuri oikeaksi? Saa. Kysehän oli unelmista. Kuka niitä on alasampumaan? Haaveeni Ei ole omavarainen yhteistalous sata kilometriä susirajasta. Minä haluan talon. Täältä, läheltä. Sellaisen, jossa jo kerran asuin. Silti havahdun aina toisinaan miettimään haluni järkevyyttä. Onko talo taas yksi kivenmuru kengässä, yksi väistämättä ohimennyt asia, johon palaaminen on yhtä mahdotonta kuin ysiluokalle pohtimaan mitä minä oikeasti haluan tehdä isona? Haikailenko johonkin, jonka järkevyys ei mitenkään sijaitse realiteeteissa? Pitäisikö toive ja unelma ymmärtää erilliksi asioiksi ensin?

ISO unelmani uhkaa kutistua pieneksi. Oman Asunnon voi ostaa sitten joskus, kun pieninkin on pesästä lentänyt. Tilaa ja väljyyttä ei tosin silloinkaan ole toivominen. Toisaalta koiristakin on jo saattanut aika jättää, joten se siitä kuraeteisen tarpeesta. 





Ehkä vaivaannuttavinta koko touhussa on ymmärtää, etten vastoin oman elämäni ohjenuoria osaa aina olla täydellisen kiitollinen siitä mitä minulla jo on. Tai mikä pahempaa, että tunnen olevani väärässä paikassa, ja mikä vieläkin pahempaa; itseni vanhaksi, jota olen tuntenut koko elämäni täysin riippumatta mitä ikää kulloinkin elin. 
Talounelman saavuttamattomuus muistuttaa ikävällä tavalla isoimmasta murheestani ikinä. Olen näet aina kokenut olevani mukavanha johonkin, ja ymmärtänyt vasta jälkikäteen ettei näin ole. Jos minun pitäisi tiivistää suurin pelkoni yhteen lauseeseen, se kuuluisi näin; pelkään että aika loppuu kesken. Että yksi ihmiselämä ei riitä siihen mitä haluaisin tehdä, nähdä ja kokea. No, siinä oli jo kaksi lausetta, mutta koska blogi on minun, saan itsekkäin syin muutella numeraalisiakin totuuksia itselleni sopiviksi. 

Vastoin kaikkia aikaisempia, tätä en osaa ratkaista. Ajatusta, että olen aina väärässä paikassa ja ajassa. Ja että jälkimmäinen valuu sormien läpi ja sitten jäljelle jää – ei mitään.


Toisinaan minulla on tunne, että käsissäni on enää märät tulitikut.







Olen hyvä ratkaisemaan toisten ongelmia. Näkemään polkuja ja kannustamaan kurottelemaan kohti. Omassani olen usein yhtä täydellisen sokea, kuin kuka tahansa meistä. En osaa erottaa onko kyse siitä, että todella elän omituisessa välitilassa, vai tyypillisessä jousihenkilöhoroskooppisen kliseisessä tavassa tavoitella juuri sitä mitä ei ole. Mikä ei sitten toimisi, jos asuminen ja työkuviot asettuisivat kuten niiden haluaisin? Pitäisikö vaan lakata ajattelemasta, että ylipäätään unelmoiminen isosti kannattaa, vaikka se olisi miten turhaa haihattelua tahansa?

Tämän kun keksisi, olisi taas piirun verran viisaampi. Sitä odotellessa toivoisin kuulevani mitkä ovat juuri tällä hetkellä sinun ”märät tulitikkusi”?




17 kommenttia:

  1. Ihan kuule mun ajatuksia sanoitat ;-)

    Vuosia on vielä kolme enemmän kuin sulla ja mä olen jopa käynyt tasaisin väliajoin pankinjohtajan kanssa keskustelemassa olemassaolevista vaihtoehdoista. Aika hyvin ne täsmää sun mutusi kanssa.

    (Työ)vuodet vaan käy vähiin sitä itiötöntä taloa/asuntoa etsiessä. Mun ei ole edes realistista yksin ajatella taloasioita, vaikka niissäkin välillä näytöissä käyn.

    Sitten taas toisaalta koitan ajatella, että kun tuo viimeinenkin kotoa muuttaa, vähempikin riittää. Siis tila. Ja pieni eläke voi sitten venyä vähän paremmin, kun on vaan oma vatsa ajateltavana.

    Tiedä häntä.

    Mutta mun unelma on kyllä edelleen Se Oma Maja, ja siten oma, että eläkkeellä se ei olisi edes pankin. Voi olla, ettei koskaan toteudu, mutta unelmistahan tässä oli puhe.

    Ja lotto on vetämässä. Välillä Eurojackpot ja vikinglottokin. Pieneen velattomaan hirsitaloon riittäisi vähempikin kuin jättipotti tai edes päävoitto. Ylläpidn voisi sitten maksaa työnteolla.

    Uneksitaan, ihana <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei IHANAA että ymmärrät mitä tarkoitin! Aina toisinaan tulee kirjoitettua jotain sellaista, jota jään pohtimaan. Että hukkuiko johtoajatus jotenkin jaarittelun alle tai jos ei, aukeaako se kenellekään.

      Mutta joo. Ihan täsmälleen saman asian kanssa tässä teemailen. Ja on se asunto sitten talo tai osake, "terve" sen pitää olla. En halua ottaa pienintäkään riskiä sisäilman kanssa. Mikä rajaa aika monta vaihtoehtoa pois...

      Ehkä se dementia ehtii ensin, sittenpä ei enää muista onko asunto pankin, oma vai vuokranantajan. :D

      Iso hali päivääsi! <3

      Poista
  2. Siskolla on tuo - niin kipeä haave; ja perhe. Sanoitat sitä ihanasti - jotenkin ymmärrän siskoni pohdintoja, elämänikävää hitusen verran paremmin.

    Ja omaani; en halua itsekään jumiutua siihen missä nyt olemme. En asuntoon, en työhön. Haluan pienemmän kodin. Kodikkaamman.
    Ja työ (*huokaus*) - toisaalta olen antanut tälle "uralle" vuosikymmenen elämästäni, en halua heittää sitä hukkaan, toisaalta ajattelen, että ehkä vielä jotain voisi jossain olla. Jotain muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jumiutuminen ei oikein kai ole vaihtoehto elämässä. Ainakaan kovin tyydyttävä.

      Ajattelen että elämässä mikään ei mene kokonaan hukkaan. Että on aikoja ja taas aikoja. Niitäkin yhden elämän sisällä monta. Kymmenen vuotta on jo saavutus, jolle nostan hattua. Itselleni tämä neljä ja rapiat alkaa olla jo tuskan takana.

      Halaus päivääsi, Marika. <3

      Poista
  3. Koti on kyllä sellainen turvapesä, että sen saa haaveilla juuri sellaiseksi kuin haluaakin. Haaveilla myös saa, vaikka täällä ollaan haaveilussa tosi huonoja, ettei katsos pety sitten.

    Täällä ehkä käänteinen haave, kaipaan jossain vaiheessa pienempää pesämäistä kotia, ehkäpä kerrostalo, sellainen turvapesä. Ehkä tämä juontaa taas lapsuuteen, elin kerrostalossa 21-vuotiaaksi.

    Mitä enemmän tilaa, sitä enemmän siivottavaa, jos tuo lause yhtään lohduttaa, kun haaveilee isommasta kodista. En tiedä, kyllä tila tuo happea myönnetään.

    Olemme saaneet elää ihanissa kodeissa Latviassa, unelmien talossa, valtavassa pitsihuvilassa rannan lähellä, mutta silti se on ihan ok, että oli tuo hetki ja mikään koti ei koskaan enää ole yhtä hieno. Oli kuitenkin se talo ja ne muistot.

    Olen myös kokenut miten koti, turvapesä pettää eli tämän talon kanssa olemme käyneet hometalohelvetin oikeudenkäynteineen ja rahan menoineen. Seuraava askel on luultavasti siten se kerrostalo, koska hometalokeissistä jäi niin hirveät traumat, etten uskalla ikinä enää yhtäkään taloa ostaa.

    Meni höpinät ehkä vähän asioiden vierestä, mutta koska olen niin huono unelmoimaan, niin kunhan höpisin.

    Saat unelmoida, unelmat antaa voimaa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Turvapesä kuulostaa oikein ihanalta! Mitä se sitten kullekin on.

      Olet niin oikeassa tuon tilan suhteen. Siivottavaa on enemmän, sillä ainakin omalla kohdallani uskon, että tavaran määrä suhteessa neliöihin on vakio. Haaveilen enisten väljyydestä, tilasta ja hapesta. Periaatteessahan se olisi toteutettavissa missä neliöissä tahansa. Periaatteessa. Ainakin jos asuisi yksin. :D

      Hometalohelvetti onkin sitten se perisuomalainen painajainen. Tuon vuoksi talon ostaminen onkin ihan hirvittävän riskaabelia. Oma ja läheisten terveys kun ovat ainutlaatuisia.

      Unelmat antaa voimia, mutta joskus pitää osata tuunata niitäkin. Luulen, että talosta minun pitäisi vain luopua. Ja toisaalta, mikään ei ole enää koskaan kuin se Ihan Itse Rakennettu.

      Iloista viikkoa, ihana. <3

      Poista
  4. Olen sinulle ennenkin sanonut, että asiat jotka saa rahalla ovat niitä halpoja asioita. Vaikka maksaisivat miljoonia niin se on silti vaan rahaa jota valtio painaa lisää jokainen päivä. Toki voisi painaa minunkin taskuuni joskus koska rahapula ei ole kiva asia vaikka ei rahasta sillai piittaisi.

    Minulla on ollut kaksi kotia. Toinen syntymäkotini ja toinen se joka yhdessä ex-rouvakullan kanssa hankittiin lastemme kodiksi.
    Lapsuudenkotini oli kahden pienipalkkaiden duunarin vuokrakämppä mutta se oli koti.
    Oma tönö sit oli oma tai siis ainakin osittain pankin mutta mitäs sen on väliä?
    Tossa kuva siitä mihin pienellä rahalla ja helvetinmoisella työrupeamalla pääsi käsiksi. Jos vaan linkki toimii.
    https://muusikoiden.net/dyn/users/158631.jpg

    Älkää kattoko kalusteita, kuvassa on kaikenlaista jota en edes tunnista. Ei se ole se ointti.
    Pointti on siinä, että kun rakentaa yhteistä ja omaa kotia ja toteuttaa omia ja yhteisiä haaveita niin pääasia on se, että niitä unelmia ja haaveita on toteutettavaksi. Jos ei ole niin siinä ei mikään raha auta.
    Aina voi haaveilla omasta Learjetistä mutta mitäpä semmoisella loppujen lopuksi tekee? Sen saa sit ihan vaan ostamalla jos joskus on rahaa mut ei se ny oikeesti ole kuin hemmetin kallis neppisauto.

    Arvokkaimmat asiat mun elämässäni ovat olleet ilmaisia.
    Se niistä tekee arvokkaat, että niitä kuka tahansa ei voi ostaa pois millään rahalla.

    Krooniseen rahapulaan toki auttaisi se, jos sitä joskus vahingossa saisi hieman enemmän niin se helpottaisi elämää kummasti.

    Mutta jos mun pitäis valita lottovoitto tai ihminen jonka kanssa viihdyn niin silmää räpäyttämättä valitsisin jälkimmäisen. Setelinipusta on apua kaupassa mutta ei siitä seurustelukumppaniksi ole. Ja mitä tekee Learjetillä jos ei tiedä kenen kanssa lentää ja mihin?

    On epäilemättä tyylikkäämpää kuolla kolarissa Bentleyssä kuin pikkuFiiatissa. Ainakin perijät tykkää siitä enemmän jos vakuutukset on kunnossa.

    Ja asiaan; unelmasi ovat ihan kohtuuden rajoissa toteutettavissa ja minä uskon, että ne toteutuvat. Se on pääasia, että niitä unelmia on.

    Jos ei ole niin sitten vaan herää jokainen päivä todetakseen, että enkö perhana vieläkään ole kuollut?

    -sohvasika

    VastaaPoista
  5. Jos Nelina sallii niin jatkan vielä hieman. Minulla siis on ollut varmasti parikymmentä osoitetta. Vain kahta niistä kutsun kodiksi.

    Aikanaan ex-rouvakullan kanssa haaveilimme ihan hölmöjä. Niinku oma talo ja lasten koti ja kaikkea muuta tyhmää hyvin tietäen pk-seudun hintatason ja oman tulotasomme. Se oli ex-rouvakulta joka ilmoitti, että alamme säästämään, edes vähän.

    Säästäessä kävimme katsomassa varmasti parisataa pieneen budjettiimme sopivaa kohdetta joista jokainen oli lähinnä turhauttava ja kaipasi lähinnä caterpillarin herkkää pusua. Oikeaa ei löydy ikinä. Ihan turha haaveilla.

    Kunnes löytyi kototönö. Myydään tarjousten perusteella.
    Se olin minä joka sanoi rouvakullalle, että jos tuon tahdomme niin sit lasketaan pennit riviin ja tarjotaan summa joka on mahdollista tarjota. Jos se ei riitä niin emme voi asialle mitään mutta sitten ei tartte jälkikäteen harmitella, että olisimme voineet tarjota tonnin enemmän.

    Jos en väärin muista niin tarjouksemme lopulta oli 2453,24 markkaa parempi kuin seuraavaksi paras tarjous. Sillä erotuksella kototönö oli meidän! Siihen maailmanaikaan ex-rouvakulta piti minua viisaana ja ihanana ja haave oli yhteinen.
    Kaupanteon jälkeen ensimmäistä kertaa kynnyksen yli astuessa esikoislikka, silloin 3v avasi eteisestä ensimmäisen oven ja sanoi "tää huone on mun". Niin se sit oli. Haave olikin laajempi kuin minä tai rouvakulta osasimme kuvitellakaan.

    Halpa hinta selittyi sillä, että jotain pikkujuttuja puuttui. Niinku vesi, viemäri, sisävessa ja keittiö.
    En o mikään putkimies joten muutama metri kupariputkea meni opettelussa mutta kun motiivi on kohdallaan niin kai sitä oppii soittamaan vaikka säkkipilliä? Tietääkseni kaikki asentamani on toiminut moitteetta nyt jo 20 vuotta? Ja ainakin saatiin kastevesi kolmannelle lapselle omasta hanasta vaikka siinä meni mulla aamukuuteen sinä päivänä.

    Älä pelkää vanhoja taloja. Älä pelkää rumia miehiä.
    Oli kyseessä puoliso tai talo niin äkkiä oppii tunnistamaan ne joissa katto on ehjä ja perusta vahvaa.
    Loppu vaatii vaan työtä.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, rumia miehiä en pelkää. Mutta ne vanhat talot... Taannoisen sädesieniepisodin vuoksi suhtaudun aika suurella varauksella mihinkään homekeissiltä haisevaan. Monikemikaaliherkkyyden ja astman ollessa vielä sentään käsivarren matkan päässä, en viitsisi ihan erikseen niitä vieraikseni kutsua.

      En oikein tiedä mikä vuosiluku olisi terve tai terveempi rakentamisen suhteen. Uudesta voi vain unelmoida. Sekin vain ajantuhlaa.

      Kovin moni lause tässä maailmassa ei kirpaise samalla tavalla sydämestä, kuin tämä; "Ja ainakin saatiin kastevesi kolmannelle lapselle omasta hanasta vaikka siinä meni mulla aamukuuteen sinä päivänä." Siinä se, tiivistettynä minunkin tarina. Unelmista, erosta, elämästä. Jos johonkin, niin tuohon pystyn niin surullisen syvästi samaistumaan.

      On aikoja. Ja sitten taas aikoja. Eikä niitä kaikkia ole rakastaminen.

      Poista
  6. Voi miten tuttuja ajatuksia! On ollut jotensakin järkyttävää tajuta, ettei aikaa enää olekaan "ikuisesti" jäljellä. Tajuta että "se tietty juna meni jo" eikä uutta enää tule.
    Liian(ko) pitkään sitä vaan ajatteli että ei kiirettä, tässähän on koko pitkä elämä aikaa tehdä, nähdä ja kokea vaikka mitä ihania asioita ja toteuttaa unelmiaan ja haaveitaan....
    Elämä tuskin koskaan menee juuri niin kuin sen suunnittelee menevän, ja aika, se kulkee yllättävän nopeasti!
    Kuten varmasti monet muut, olen minäkin luopunut lukuisista haaveistani, mutta yhdenkään toteutumatta jääminen ei onneksi ole harmittanut enää pitkiin aikoihin. Entisten tilalle on jopa tullut ihan uusia, entistäkin hullumpia, ja mikä hauskinta, niiden toteutuminen ei ole rahasta, vaan ainoastaan omasta rohkeudestani kiinni ;)
    Sitä rohkeutta tässä nyt keräilen ja epäilyksen hetkinä palautan mieleeni Tommyn viisaat sanat: "Epäröinnin kynnyksellä kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä."
    Ei muuta kuin jatketaan unelmointia.......sekä sitä iänikuista lottoamista :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä ne junat vaan menee. Kunpa saisi istutteena ymmärryksen, mikä on "juuri tämän hetken juna". Tietäisi astua kyytiin, eikä heiluttaa asemalla.

      Mutta kuten kirjoitit, onneksi ne haaveet vaihtaa suuntaa elämän mittaan. Tulee uusia, eivätkä vanhat jää niin harmittamaan. Muutoin oma muinainen lapsuushaaveeni olisi kääntänyt kulkuni ihan toiseksi; halusin maatilalle emmännäksi, 8 lasta, elämiä, eikä miestä. :D

      Tästä kommentistasi syntyi ajatus yhdestä jutusta, josta voisin seuraavaksi kirjoittaa. Ideaköyhässä päässä aina yhtä tervetullutta. :D

      Lottoamisiin. <3

      Poista
  7. Kaikki on sun tekstissä jo sanottu. ♡

    VastaaPoista
  8. Niinku sanoin, älä suotta pelkää vanhoja taloja.
    Jos talolla on ikää sata vuotta ja se on yhä pystyssä niin se on aikanaan tehty kunnolla. Ihan oikeesti, hiljattain tehdyt remontit on se riski eikä mikään sata vuotta elämää kestänyt.

    Uudessa talossa tai tuoreessa remontissa rakennusvirheet ei välttämättä ihan heti näy mutta lahot ja homeet ovat niin vaatimattomia mutta vikkeliä otuksia, että ei niillä kauaa kestä vallata oma paikkansa jos niille sellainen tarjottimella annetaan. Uutta rakennusta kannattaa pelätä enemmän koska mahdolliset ongelmat eivät ole vielä ehtineet paljastua.

    Jos et luota itseesi tai mieheesi talonkatsojana niin sit vaan laitat mulle viestiä jos budjettiin sopiva unelmalta vaikuttava joskus löytyy.
    Sinä olet tietämättäsi auttanut minua niin paljon, että en sitä koskaan pysty korvaamaan.
    Vähin mitä voin tehdä lie se, että tarvittaessa en anna sinun ostaa ongelmia.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tarjouksesta! Sille ei tosin tarvitse raivata kalenteriin erikseen tilaa. Talohaave on nyt haudattu syvälle ehtaa tunkiota, paitsi jos lotto lataa tilille tarvittavat numerot. Siinä tapauksessa rakennutan ihan uuden ja varmasti tulevaisuusterveen.

      Poista
    2. En raivaa sille kalenteriin erikseen tilaa.
      Ei mun tartte.
      Kalenterissani ei o hengenhädän lisäksi mitään mitä en voi siirtää tuonnemmaksi.
      Eikä siellä nytkään lue, että Reiska saa sydänkohtauksen 12.5.2023 jolloin minun pitäisi olla paikalla.

      Väitän tunnistavani kodiksi kelpaavat purkutuomioisista.
      Lapsiani, äitiäni, isääni ja sinua lukuunottamatta laskutan mielipiteestäni vaikka en homekoira olekaan.

      Pidä mielessä. Pidä sitä vaikka joululahjana jos se saa olosi tuntumaan paremmalta.

      Oma haaveeni muuten toteutuu jos vain elän vielä niin pitkään, että saan eläkepaperit kouraani. Pieni punainen tupa ihmisten pitäjässä jo kutsuu minua. Ilman homeongelmia.
      Kunhan vaan setäni saa asua siinä omaa unelmaansa niin pitkään kuin pystyy tai haluaa.
      Sitten sinne muutan minä kasvattamaan omat piippukessuni, keittämään omat pontikkani ja elelemään kaikessa rauhassa.

      Ihan hyvä unelma joka ei vaadi penniäkään rahaa.

      -sohvasika

      Poista
    3. Oikein hyvä haave. Ja kuten sanoit, parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia. <3

      Pontikankeittäjällä saattaa tosin lähteä sen verran lapasesta rakkaus lajiin, ettei punaisen tuvan onni kovin kauaa ehdi kestää. Että sitä jos vielä harkita voisit...

      Poista