Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Hirviöäidit ja riittämätön aikuisäitiystunne


Oma äitini ei ole koskaan ollut tyttäriensä verhonvaihtaja. Tietänet tyypin, tulee pyytämättä, laittaa kodin järjestykseen – mieleiseensä, marmattaa ja puuttuu joka asiaan. Tekee vierailuistaan miltei käsin kosketeltavan mitätöinnin kaikelle mitä aikuiseksi kasvanut tytär edustaa. Miehet ovat vääriä, koulutus riittämätön, ura varsinainen rimanalitus. Sitten vielä lapset tai lapsettomuudet. 

Lukuisia ovat tarinat, joita olen ympäriltäni aiheesta kuullut. Aihe herättää tasan yhden kysymyksen. Miten kukaan järjellinen olento luulee voivansa marssia aikuisen lapsensa elämään ja puuttua joka ikiseen kuviteltavaan asiaan kannanottona sen huonoudesta? Eikä ilmiö rajoitu mitenkään äiti-tytär tematiikkaan. Osaavat ne anopitkin.





Tapasin kerran kaksi hyvin paljon toisiaan muistuttavaa hahmoa, joista harmaamman henkilötodistukseen oli piirretty enemmän uria kasvoihin ja ikä isommalla numerolla. Äiti ja aikuinen tytär muistuttivat erehdyttävästi toisiaan, jopa liikuttavalla tavalla. Kun äiti sitten avasi suunsa, karisivat kaikki liikutuksen tunteet yhtä nopeasti kuin Suomen lätkävoitto. Tytär oli kieltämättä ylipainoinen, kauniisti muotoillen. Mutta äidin kommentit eivät millään tavalla olleet oikeutettuja. Etenkään kun tapaamisen aiheena ei ollut tyttären paino
Äiti laski täydellisen häpeilemättä leikkiä tyttärensä muodoista, aina kun koki sopivan aasisillan osuneen kohdalle. Joskus ihan ilmankin. Käytti sanoja lihava, ylipainoinen ja pullukka. Jutun vitsi piili alun toteamassa; "kaksi hyvin paljon toisiaan muistuttavaa hahmoa". Äiti oli näet iäkkäämpi kopio tyttärestään myös kiloineen. Niin, huumoriksi kai sutkautukset oli tarkoitettu, mitä nyt leikistä suuttumaan? Jokin tyttären padotussa ilmeessä kertoi, että kyseinen nauru oli jo aikaa sitten loppuun kuollut.
Jäin hämmentyneenä miettimään, millaista mahtaa olla elää ihmissuhteessa, jonka loukkaavuus ilmeni jo täysin vieraan ja sivullisen ihmisen aikana?

Hirviöäidin ei tarvitse olla ihmisenä mitenkään paha, eivätkä aikeensa loukkaavat. Kaikkeen puuttuva emohahmo voi aivan aidosti haluta täydestä sydämestään parempaa, kuin mitä itse on ikinä saanut. Hirviöäiti ei vain luota, että aikuinen lapsi löytää omat keinonsa toteuttaa kyllin hyvää elämää. Sillä kyllin hyvä ei riitä. Oikeastaan mikään ei. Järjestämällä mielestään jokseenkin – tai täysin – saamattoman lapsensa elämää, äiti hoitaakin itseään. Aikuinen lapsi on oman minän jatke. Hyytävää, eikö?
Äideissäkin on narsistihahmoja, tunnekylmiä ja pahaan taipuvia. Sitä ei käy kiistäminen. Mutta uskon suurimman osan näistä aikuisten lastensa asioihin puuttuvista omaavan hyvät tarkoitusperät, varsin väärin toteutettuina vain.

Oma äitini tulee kutsuttuna. Soittaa joskus, mutta laittaa kyllä usein viestejä. Olen silti rakas ja aina tervetullut hänen luokseen. Joskus olen kokenut etten ole tärkeä, etteivät huoleni ole etuoikeutettuja, eikä aikani arvoista soittaa ja kysyä mitä kuuluu. Ihan vain, mitä kuuluu. Silloinkin olen sydämessäni tiennyt, ettei se ole niin. 


Kun lapset olivat pieniä ajattelin, että minusta tulisi matriarkka. Sukuni koollekutsuja, sunnuntaipäivällisen tuoksuinen viisas nainen, jonka puoleen voivat isoinakin nojata. Vaan miten kävi. Kaksi vanhinta asuvat jo omillaan. Käyn harvoin, soitan joskus, laitan monta ketaa viikossa viestiä. Sunnuntailounaita on ollut niitäkin luvattoman vähän. Sekoan silti riemusta joka kerta miltei yhtä paljon kuin höperö otus jota koiraksi kutsumme, milloin ovesta pöllähtää pitkä mies ja minulle aina niin pieni. Asetelmassa on jotain perin tuttua. Minusta on tullut äitini.








Ymmärrän äitiä nyt niin paljon enemmän, kun itsekin olen saavuttanut tämän vaiheen vanhemmuudessa. Rakastan aikuisia lapsia niin, että sydän menee ruttuun. Mutta en halua tupata. Arvostan oikeutta omaan elämään aivan liikaa ollakseni riesaksi asti läsnä, roikkuakseni omien ikävän tarpeideni vuoksi. Kunnioitan heidän virheitään välttämättöminä oppipolkuina kohti suurempaa ymmärrystä. Sitä paitsi en halua olla miniäkokelaille anoppiklassikko, vaan pikemminkin keräilyharvinaisuus kliseisten hahmojen joukossa. Pojilla on omat kiireet ja oma elämä. Saavat olla verhonvaihtajaäidiltä rauhassa. Silti minua vaivaa omituinen riittämätön aikuisäitiystunne. Pitäisi soittaa useammin. Pitäisi teoilla näyttää miten välitän ja miten tärkeivät ovat. Laitan toisinaan viestejä, joissa kerron miten upea ihminen hänestä kasvoi. Miten ylpeä olen. Ja rakastan. Ei tarvi vastata, tee piste äiti.  

Ovatko vilpittömät aikeeni nekin vain sanoja näytöllä?









Miten olla läsnä aikuiselle lapselle, mutta sopivasti? Esikoinen on koevedos tässäkin suhteessa. Ei meillä ollut tapana puhua tunteista kun lapsi oli pieni. Rakastin ja parhaani tein siihen asti kerrytetyn elämänkokemukseni mukaan. Äitilukkoni aukesi vasta seuraavieni kohdalla. Miten voisin kuvitella että kipuilu riittävyydestä olisi kenenkään muun kuin itseni ongelma? Näkemys on omani, heijastus suhteesta äitiini ja olemiseen tyttärenä tai ihmisenä ylipäätään. Olen vastuussa lopulta vain omista teoistani, en kenenkään toisen ajatuksista
Joka kerta kun olen lapselleni soittanut ja sanonut, ettei minulla ole mitään asiaa, kunhan soitin, on toisessa päässä ollut ilahtunut ääni. Silti puhelimeen tarttuminen on yllättävän kynnyksen takana. Jos häiritsen? Keskeytän jotain? Jos se lukee tenttiin tai makaa raukeana rakkaansa vieressä? 
Tiedän joukoittain tarinoita hirviöäideistä – ja anopeista. Ja niistä jotka hylkäävät. Sitten olemme me varovaiset ja tuppautumisyliherkät.

Elämä on siitä upeaa, että omaa tapaansa toimia voi tarkastella ihan missä vaiheessa tahansa. Ehkä minusta kasvoi vahva kallio, koska aina omat verhoni valitsin? Ehkä voisin asettua ääripäiden väliin, oppia tulemaan toimeen vajaan suoritukseni kanssa? 
Kuvittelisin aikuisäitiyden olevan vielä helppoa poikalasten kanssa, he kun tuskin tyttärien lailla kipuilevat äitisuhteen vivahteiden vivahteita? Lukevat rivienvälejä tai antavat äänenpainoille omat merkityksensä. Poikalasten aikuisäitiys ja etenkin sen riittämättömyys tuskin näyttäytyy loputtoman ikävän kohteelle mitenkään vajaana. Sillä mikäli elämä menee kuten se yleensä tapaa mennä, pojalla on jo seuraava huolehtija motkottamassa että "salaattia pitää syödä" ja "omituinen luomi polvessa käydä näyttämässä". 

Sitten on se tytär...




Minulla on maailman paras äiti. Olen kelvannut ehdoitta. Riittänyt. Sellaista pitää täysin itsestäänselvänä, mutta aina välillä tarinat ympärillä havahduttavat huomaamaan toisen todellisuuden. Vallankäyttöä, kiristämistä, hylkäämiskokemuksia. Että joku joutuu vielä aikuisena vetämään jatkuvia rajoja toisen aikuisen käytökselle. Omalle äidilleen?
Minulla ei ole mitään syytä olla katkera, ottaa etäisyyttä, säännöstellä tapaamisia, uupua. Äidissä ei ole minkäänlaista kovuutta, eikä tarvetta arvostella. Hänen äänensä kuullessa tulee aina yhtä hyvä mieli. Toivottavasti yllän omilleni samaan. 

Tuntuu hyvältä olla pala ketjua. Äitini tytär, tyttäreni äiti. Tiedän osani siksi olla myös arvostelun kohde. Se, joka ei kuitenkaan ole tarpeeksi tai riittävä. Jonka sanomisisia tai sanomatta jättämisisiä puidaan terapiassa, tai ainakin tyttöjen saunaillassa. Latautunut, rakas ja kaikessa yksinkertaisuudessaankin kompleksinen äitisuhde. Kuten äitien ja tyttärien suhteet tapaavat olla. "Terapiavaiheeseen" on vielä monta vuotta. Hyvin ehtii kerätä materiaalia niihin istuntoihin (sarkastinen naurahdus).

Tänään soitan pojille. 



13 kommenttia:

  1. Osui ja upposi...

    Me ei soitella mun äidin kanssa kauhean tiuhaan ja sama on näköjään vuosi sitten kotoa muuttaneen esikoisen kanssa. Kysyin tässä vasta hänen luonaan vieraillessani, että eihän siitä tunnu, että olisin hänet hylännyt että tietäähän, että silti ajattelen, rakastan ja aina olen olemassa?

    Kuulemma tietää ja totesi, että me ei vaan olla sellasia soittelijoita.

    Niinpä.

    Mutta niin kauan kun sieltä puhelimesta kuuluu se ilahtunut ääni, voidaan varmaan olla onnellisia ja tehdä tätä äitiyttä omannäköisenä, ei suorittaen.

    P.s. mä en edes lähettele viestejä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Lähetellään viesteillä tilannekuvia, meemejä, kaikkea hauskaa ja kepeää, kun osuu silmään. Harvoin sitä on mitään asiaa asiaa).

      Kiitos vertaistuesta, Ei olla ehkä kummoisia soittelijoita, mutta ajattelijoita sitäkin enemmän. <3 Onneksi hyvän vanhemmuuden mitta ei ole X -määrä yhteydenottoja kuukaudessa. Ehkä ne eväät on elämään annettu jo aikaisemmin. Toivotaan niin.

      Ihanaa viikonloppua <3

      Poista
    2. Ja kiitos, kuvat on kyllä aika...tuota...hauskoja! :D

      Poista
    3. Jep, ajattelijoita. Totta puhut!

      Ja ne eväät...toivottavasti jo lapsuudessa annettu. Mutta miksi oi miksi silti tuntuu olevan vähän huono omatunto?!?

      Poista
    4. Koska syntymälahjana Huonon Omantunnon Haltijakeiju antaa tuoreelle äidille elämänmittaisen lahjan potea syyllisyyttä ihan mistä tahansa kuviteltavasta asiasta?

      Poista
  2. Sinä olet omapäisyydessäsi puolisoiden parhautta.

    Natsimutsina myöskin koska rakkautta ei pysty kätkemään.
    Rajat pitää osata laittaa koska ainakin pikkupojat tekevät parhaansa selvittääkseen kuinka paljon äidin vieteri venyy. Mitä ny pikkupoika-ajoiltani muistan. Tytöistä en tiedä mitään, en ole tähän päivään mennessä oppinut tarpeeksi isoistakaan tytöistä.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tytöistä en minäkään tiedä mitään. Vaikka sellainen olen itsekin joskus ollut. Joskin melko poikamainen. Ehkä siksi?

      Poista
    2. Tähän pitää vielä lisätä, että eipä sillä, en kyllä ihan aina ymmärrä isojenkaan tyttöjen aivoituksia. 🤣
      Mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

      Poista
  3. Tähän pitää vielä lisätä, että sinulla on pitkä matka hirviömutsiksi.

    Sinä rakastat, välität ja luulet olevasi huono. Hirviö ei tee mitään noista vaan luulee olevansa hyvä tai peräti täydellinen.

    Pikkupoikien ja äitien ajatukset eivät koskaan ole samalla aaltopituudella planeetasta puhumattakaan.

    Isojempoikien ja isojemtyttöjen asioista taas vois kirjoittaa kirjan. Kumpi ehtii ensin?

    Se luokan kiva poika on aina tylsä tapaus joka ei juuri muuta tee kuin lukee. Ei osaa lainkaan jallittaa pimuja sillai kuin pitäisi. Lisäksi on akne ja itsetuntovaivat.
    Se luokan parasta vaimomateriaalia oleva tyttö taas on joko kaveri jota ei pussata (yäk) tai sitten hänellä on hammasraudat, rillit tai luokan pienimmät tissit tai jotain muuta kauheen vastenmielistä ainakin omasta mielestään.
    Kyl siinä on universumin huumorivastaavalla ollut hauskaa kun tuota on miettinyt.

    -sohvasika

    VastaaPoista
  4. Ai nii. Unohdin sanoa.
    Oletan, että muutamassa kuvassa on äitisi?

    On muuten todella kaunis nainen. Ja mitä olen kuvasi nähnyt niin ei ole omena puusta kauaksi pudonnut.

    Se oli Norma Baker, paremmin Marilyninä tunnettu joka sanoi, että jokaisen pikkutytön pitää saada kuulla olevansa kaunis vaikka se ei olisi tottakaan. Olen siitä koittanut pitää kiinni milloin mahdollista ja koittanut selvitä mahdollisimman vähällä valehtelulla.

    Mutta missäpäin noin kauniita naisia kasvaa niin mä olen syntynyt väärään pitäjään enkä valehtele vähääkään.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ettei tämä nyt vain osuisi osastoon "mahdollisimman vähällä valehtelulla"? :D

      Ja mitä pikkutyttöihin tulee, olen sanamuodossa hieman eriävää mieltä. Jokainen tyttö ansaitsee kuulla olevansa ihana. Kauneus kun on perin katoavaista ja aina katsojansa silmässä. Tyttö joka kasvaa kuullen olevansa kaunis kadottaa aina lopulta sen, jota on "arvostettu".

      En kuullut koskaan lapsena olevani kaunis. Mikä on ainoastaan hyvä asia, sillä opinpahan arvostamaan rehellisyyttä enemmän, kuin perättömiä kehuja. Fiksuimmille meistä näet asia olisi valjennut kuitenkin. Luokkakuvat eivät valehtele, eivät silloin jos eivät tänäänkään.
      Lapsena olin enemmänkin menninkäinen, kuin se päivänsäde. Mutta me menninkäiset sentään tiedetään olevamme olemassa ja arvokkaita niinäkin päivinä, kun peilistä ei kurki silkkaa kultaa... :D Ja eikös se usein jopa niin mene, että kauniit lapset harvemmin ovat erityisen kauniita aikuisia?

      Mut joo, ymmärsin idean. Kehuminen on se pointti. :)

      Poista