Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Kummiksi vielä kerran



Minusta tuli tänään kummitäti. Näin on käynyt ennenkin, mutta näin en uskonut enää koskaan käyvän. Oman ikäluokkani potentiaaliset pyytäjät kun sijaitsevat tyypillisesti kahden pikkulapsivaiheen välissä; omien ja lastenlasten.






Kun minulle esitettiin kummiksi  -kysymys, en liikutukseltani saanut ensin sanaa suusta. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, sillä jo pelkkä vastasyntynyt kirvoittaa kummasti vedet silmänurkkiini. Tämä vastasyntynyt etenkin. Sitä paitsi, en osannut mitenkään varautua kysymykseen, vaikka sen esittäjänä oma velimies olikin.
Siinä minä pitelin pientä sylissäni, etsin sukuni tuttuja piirteitä, ihailin nenänkaarta, miniatryyriripsiä, mini-ihmistä joka painoi sylissä tuskin mitään. Ja tänään hänelle puettiin sama kastemekko, jonka nuori äitini osti miltei puoli vuosisataa sitten. Jossa minut kastetiin, ja neljästä lapsestani kolme. Ensimmäinen ajatus oli ihanaa! Toinen alkoi laskea miten vanha olisin kun poikanen vihdoin pääsee ripille. Paino sanalla vanha.

Kummin tehtävä ei – onneksi – ole enää lainkaan sitä mitä ennen. Siten minun ei tarvitse huolehtia lapsen uskonnollisesta kasvatuksesta, eikä edes olla hengellinen vanhempi, kuten muinoin ajateltiin. Vanhempien osa kun oli huolehtia lapsen biologisista tarpeista, kun taas kummi mahdollisti lapsen pääsyn kirkon täysivaltaiseksi jäseneksi. Kirkko piti kummin hengellistä vanhemmuutta jopa biologista arvokkaampana.






Lapsikasteen juuret ovat aika mielenkiintoiset. Ennen asiaan liitettyä uskonnollisuutta ajateltiin, että nimen voi antaa vauvan saatua ensimmäisen hampaansa. Siihen päättyi uskomusten mukaan lapsen uhanalaisin jakso elämässä, sillä hyvä haltija asettui piltin suojaksi. Korkean lapsikuolleisuuden aikana ihan ymmärrettävää. Lapseen kun uskallettiin usein kiintyäkin vasta kun voitiin olla jokseenkin varmoja, että jää henkiin. Eikä mikään ollut varmaa silloinkaan. Kirkon tultua kuvioihin kummilta odotettiin nuhteettomuutta, mutta vanhemmat puolestaan etsivät mahdollisimman vaurasta ja asemaltaan ylempää henkilöä. Hyvä kummi saattoi olla koko perheen onnenpotku sosiaalisella arvoasteikolla. Entä itse kaste sitten? Koska lapsi oli saanut alkunsa epäpyhästä toiminnasta, piti hänet kastaa saadakseen uuden syntymän ja uudet vanhemmat. Kummit.

(Tähän tekisi mieli taivastella etenkin katolilaisten pappien sairasta ja ahdistunutta pelkoisuutta kahden aikuisen välistä seksiä kohtaan, ja samaan aikaan ovat tienneet mitä suljettujen sakastinovien takana tapahtuu.)

* * * 

Täytän varmasti kaikilla mittareilla huonon kummin määreet. Olen juuri se joulu – ja syntymäpäiväkummi, rippijuhlissa viimeistään kärventävän huonon omantunnon kanssa kouristeleva selittäjäkummi. Kun on ollut niin kaikkea. Ja sitä on todella ollut. Hyvä kummius voi siten asettua huonon omantunnon -jonon perälle. Siellä ne omatkin lapset ovat. Onneksi suvussani kummin tehtävä on ollut mahdollistaa nimen antaminen kristillisen rituaalin mukaan pönöttämällä lapsi sylissä ja toivomalla mahdollisimman lyhyttä papin puhetta. Ja muut ajat rakastaa ihan samalla tavalla, kuin kaikki tädit suvun pieniä rakastavat.






Miksi perinteinen kaste, eikä nimiäiset? Rennot bileet, joissa julkaistaan Pekkaerkin etunimi ja juodaan päälle kunnon kahveet. Miksi ihmiset menevät kirkossa naimisiin, samasta syystä vissiin. En näe mitään ristiriitaa siinä, etten tule opettamaan katekismusta tai kymmentä käskyä. Kummina en ole muutenkaan kummoisempi. En potki palloa tai vie Muumimaailmaan. Ne lapsenvahditkin kannattaa varmasti varata muualta. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, kun muutama vuosi vielä eteenpäin mennään. Kun oma talo hiljenee, ja lapset lähtevät kaikki loputkin. Sydämessä syvällä on jokainen kummilapsi kuitenkin ollut. Erityinen ja ihana. 

Ehkä kummiksi kannattaisikin valita jo hieman varttuneempaa kaartia, kuin omien pientensä kanssa samoissa univeloissa ja riittämättömyydentunteissa vellovat ikätoverit.
Mutta yksi asia on takuulla varma, vartuin ja kypsyin kuinka vallattomaksi kummiksi tahansa. 

Muumimaailmaan en mene.



2 kommenttia:

  1. Ehkä haluamme pitää tietyistä perinteistä kiinni, niissä on jotain turvallista ja mukavaa. Ihanaa eli onnea kummitädille ja kummilapselle, kun sai niin sydämellisen ja aidon ihmisen kummitädikseen.

    Tässä kyllä mietin, että pitäisikö erota kirkosta, oikeasti rippileirikin maksullinen, justiinsa joo. Kirkon osakesalkku se vaan pullottaa. Hih ja anteeksi, mutta mihin niitä veromarkkoja maksetaan, tuli mietittyä tässä.

    Mukavaa uutta viikkoa Nelina <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos sinä ihana 😍.

      Ja kiva kun kommentoit. Mukavaa viikkoa Tiia. ♥️

      Poista