Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Pienet liikahdukset kohti jotain ihan uutta


Tämä on ensimmäinen vuosi koskaan, jolloin lasten kesälaidun ei alkanut kyseenalaisella siirtymäriitillä. Tietävät tunnistanevat; inttämistä mitä me tehdään, koska me tehdään, miks toi saa tehdä, eikö kukaan tee mitään? Ja päälle 12h hulina sisarusriitaa, kun päivästä häviää täysin struktuuri.

Siirtyminen peruskoulutiiliskiven alta jokseenkin vapaaseen joutilaisuuteen on aina tapahtunut äiti-ihmisen päänahkakarvustoa repivällä tavalla. Mutta mitättömyyksistä hienosti kehitellyt draamankaaret on sietänyt tietäen niiden ihan kohta asettuvan leppoisaan lomamoodiin. Keskimäärin kahdessa viikossa laumariidat on riidelty ja näennäinen rauha kietonut hieman liian ahtaan rivitaloasunnon äänekkäät asujat lomaisaan tunnelmaan.
Tänä vuonna on toisin. Ei riidan riitaa, ei syyllistämistä sellaisesta tunne-elämää pirstaloivasta seikasta, kuten että äiti-ihmisillä on harvoin 2,5 kk kesälomaa. Siksi tässä rauhassa on jotain merkillisen omituista. Vähän samaa kuin pääsisi vihdoin kaupungin hälinästä hiljaisuuteen kuuntelemaan tyyntä järveä ja korvaan istuisi sitkeä tinnitus. Jollain kaihoisan kirpeällä tavalla olen jäänyt kaipaamaan siirtymäriittiä.






Juuri kun luulee, että lapsiarki säilyy iäti samana, tulee muutos. Vuosia ja vuosia raahasin ainakin kahta mukanani milloin ei iskämies ollut kotona tai läsnä. Kauppaan, lenkille, kylään. Kaksostenrattaat olivat lujassa käytössä. Ensin metrinmitat saivat olla hetken yksin pihalla. Sitten jättää kotiin koiralenkin ajaksi. Töistä tullessa saattoi poiketa jopa kauppaan, sillä ei tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa iltapäiväkerhosta viimeisenä haetusta. Iltapäiväkerhoa ei enää ollut. Tai tietenkin oli. Omani vain kasvoivat ulos. 
Lapsille saattoi uskoa ihan oikeita askareita ja jopa odottaa niiden tulevan tehdyiksi. Harrastuksiin tai kavereille ei tarvinnut enää heittää autolla. Muutama aika myöhemmin uimarantaorjan osa poiskirjoitettiin äitielämän roolikartasta. Vuosi kerrallaan lapsiperhesäätö on vähentynyt, samaan tahtiin kun olen itsekin...no tuota...kypsynyt. Jos minut nyt paiskattaisiin aikaan noin kuusi vuotta sitten, kirjoittaisin tätä todennäköisesti Pitkäniemen psykiatrisesta sairaalasta käsin. Niin, edellyttäen että saisin pitää käteni vapaana.

Aika on siitä hassu, että se vääristyy sekä lisääntyessään, että käydessään vähiin. Teoriassa vapaa-aikaa on enemmän, mitä isommalla numerolla huollettavien ikä kirjoitetaan. Teoriassa. Sillä vuorokauden tunnit sijaitsevat edelleen noin kahdessakymmenessä ja neljässä. Illan sisältö kyllä saattaa muodostua hieman eri tavalla, mutta aikaa ei ole koskaan tarpeeksi. 
Luin joskus erään valopään kirkkaan ajatuksen siitä, että kaikki tunnit joita ei vietätä töissä on vapaa-aikaa. Voi miten nerokasta! Siten esimerkiksi matka aamukoomasta kokopäiväkoomaan ja kokopäiväkoomasta iltakoomaan (eli ns. työmatkat) ovat sitä kuuluisaa omaa aikaani. Vai niin. Henkilökohtaisesti istun valtiolle vaatimatonta palkkaa vastaan lahjoittamani kahdeksantuntisen välittömässä läheisyydessä sijaitsevat hetket koko kaupungin räjäyttäneen ratikkatyömaan vuoksi enemmän tai vähemmän ruuhkassa. Ja vaikka tekisin sitä hyvää musiikkia kuunnellen, en voi olla toivomatta teleporttauksen olevan sittenkin jo mahdollista. Joka. Ikinen. Päivä.





Elo teinilandiassa ei ole enää loputon taidonnäyte yli-inhimillisestä yksinhuoltajavenymisestä. Huomaan kurkistelevani tulevaisuuteen. Jännittyneen odottavana, kuin lahjapaketteja joulun alla puristeleva lapsi. Samaan aikaan minussa istuu sitkeä luopumisen suru.
Olen yhä useammin alkanut miettiä millaista olikaan siellä janan toisessa päässä. Nuorena aikuisena, aikana ennen lapsia. Miksi illat tuntuivatkin niin paljon pidemmiltä? Vielä esikoisen jälkeen tuli käytyä tuttavapariskunnilla istumassa ihan arki-iltaakin teekupposen ja tarinoinnin kera. Nyt ei tulisi kuuloonkaan jaksaa raahautua mihinkään. Päivä imee mehut, eikä tehoja oikein riitä enää illalla mihinkään järjelliseen toimintaan. Sitä paitsi ne vuosien takaiset tuttavapariskunnat jaettiin miehelle erossa. 
Muinoin kakkosen raskauskiloista kutistuttuani vastaamaan vaatekaappini sisältöä, kävin kansalaisopistossa piirtämässä. Siis korostaen, arki-iltana, töiden jälkeen. Oikeesti? . 
Ehkä ajatusprosessini aikajanan molemmista päistä onkin seurausta vaistomaisesta ymmärryksestä; seuraava kuusivuotisjakso vie minulta kokonaan tittelin huoltaja. Joskus vielä tulee ilta, jolloin kotona odottaa vain virtanapin painamista vailla oleva pyykinpesukone.

Saatan toistaa itseäni, mutta onhan tämä perin hämmentävää. Kaiken tarvitsevuuden ja itsestään antamisen jälkeen horisontissa siintää jo täysin vastakkainen elämä. Siinä on jotain samaa kuin nuorena aikuisena, eikä kuitenkaan mitään. Kuljetut kilometrit ovat luettavissa paitsi kasvoilta myös tavasta nähdä ympäröivä todellisuus. Jos olisin kellunut valtavirtaa ja ristinyt sääreni sievästi kahden ensimmäisen jälkeen, viettäisin jo varsin aikataulutonta ja iltavapaata aikuisnaiselämää. Voisin käydä harrastuksissa, leffassa tai vaikka syömässä töiden jälkeen. Voisin, jos jaksaisin. Niin anteeksi, kuinka nuorena ne lapset pitäisi tehdä, että niiden muuttoauton perävalojen jälkeen elämässä näkyisi muutakin kajastusta?





Joskus mietin mikä oli se ajan taite kun minusta tuli vähän väsynyt ja henkisesti kelottunut? Kuopuksen syntymä ja kaikki valvotut yöt? Ero? Opiskelevan yksinäänpärjääjän vuodet vailla mitään apua? Työuupuminen? Elämäuupuminen? Ja paskat. Saa kai sitä ihminen haluta istua iltansa näkemättä muuta kuin suljetun television pölyttyneen ruudun. Sekin pitäisi pyyhkiä. Kaikkea pitäisi. Ja nousta taas aamulla töihin.

Vaalin yhä useammin ajatusta ”ei tarvi enää”. Ylpeydellä, joskus haikeudellakin. Siitä kaikesta mistä äidit selviytyvät pitäisi kirjoittaa kunniamainintoja. 
Heräsi monta vuotta putkeen – jäi henkiin. Venytti vatsanahkansa, rintansa ja rakkautensa, jokaiselle heistä erikseen. Hautasi raivonsa vailla seremonioita ja pukeutumatta mustaan. Teki kiukustaan siivouspäivän. Jätti sanomatta. Itki salaa. Itkee pienesti vieläkin, kun puhelimen näytölle piirtyvät tutut nimet. Ne omat antamat. Miten niin rakkaiden lähdöstä selviää hajoamatta?

Koska muutoksen mukana tulee niin paljon iloakin.






Pienet ja hienovaraiset liikahdukset ovat raottaneet ovea johonkin sellaiseen, josta minulla on vain kalpea aavistus. Olin kerran nuori aikuinen, miltei vastuuton ja vapaa. Minusta ei koskaan enää tule sellaista. Tulee jotain muuta. Ja sen muun muotoutumista odotan mielenkiinnolla. Kun aikaa jää huoltotöistä, jääkö sitä todella, vai vääristyykö illan mitta jälleen kerran? Täytänkö elämääni menoilla ja harrastuksilla, jotta seinien painostava hiljaisuus ei pakota painamaan käsiä korville? Vai osaanko ottaa tyhjän tilani lahjana ja ansaittuna palkintona? Millaista sitten on, kun kukaan ei tarvitse? Kohdallani tämä tuskin tulee olemaan ihan hirveän validi kysymys. Mikäli äitiinsä tulevat, lapsenlapsikatras ruokitaan sunnuntaiaamuisin suurtalouskattilallisella puuroa. 

Niin, siihen on vielä hetki kuitenki. Toivottavasti. 

Kai se katras on kuitenkin parempi ottaa yhtä aikaa yökylään, että ehtii vielä "puidenhalaajien vuosikokoukseen" ja "pyörälittapuheenjohtajan valintatilaisuuden kahvivastaavaksi"?


2 kommenttia:

  1. Kuin olisi omaa tekstiä lukenut, mietin tänään juuri, en enää koskaan juo/juhli, en jaksa ottaa aurinkoa, milloin minusta tuli tavallaan jopa näin pystyynkuollut. Toisaalta ei ollenkaan pystyynkuollut, vaan tiedän jo mikä on hyväksi ja noita kahtakin on kokeiltu ihan riittämiin.

    Joka kesäloma on ensin jopa hieman aivot täyttävää, mutta joka syksy iskee hirveä haikeus, nyt lapset ovat taas ns. yhden vuoden vanhempia. Lasten kautta täällä on jotenkin ihan hirveä pelko, mitä sitten, kun viimeinenkin muuttaa kotoa. En ole vielä sinut tämän kanssa ja en oikein odota vielä sitä ns. omaa kulta-aikaa, pikemminkin se hieman pelottaa, se kaikki niin iso muutos.

    Monta vuotta on vielä lapset tässä kotona, yritän imeä näistä hetkistä kaiken.

    Ah kun kirjoitat niin upeasti <3 en millään muotoa, osaa niin kattavasti muotoilla omaa vastausta <3

    Ihanaa iltaa Nelina <3 oot super <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se pelottaa täälläkin. Tai pikemminkin hirvittää. Mitä sitten kun ei voi enää joka päivä nähdä?

      Ja siihenkin sopeutuu. Kaikkeen lopulta.

      Jos aikakone keksittäisiin, minusta saisi uskollisen käyttäjän. Kävisin aina välillä halimassa pikkuisiani. Lukisin satuja ja jättäisin tiskit altaaseen.
      Mitähän sitä "aikakoneistaisi" 10 tai 20 vuoden kuluttua?

      Ja voi tuo syksyhaikeus! Lapset muuten venyy erityisesti kesällä. Hihoista ja punkeista ulos. Tällä tavalla vanhempana venyy vain keskivartalostaan. Eikä yhtään hihoista ja punteista. Ihme homma. 😁

      Kiitos kommentistasi sinä ihana. Aurinkoista viikkoa ❤

      Poista