Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Mitä jos menee hyvä suhde pilalle?



Olen saavuttanut nykyisessä parisuhdestatuksessani tilan, jossa yhteen muuttaminen alkaa olla ajatuksen tasolla ajankohtaista. Niin tai ainakin mikäli ajatukset sattuvat sijaitsemaan akselilla kissanpentuja, hattaraa ja sateenkaaria. Minulla on näet ihan omat odotukseni avoliitto –nimisestä elämäntapahtumasta, eivätkä ne aina tule maalatuksi vaaleanpunaisella.

Olen asunut kahdeksan vuotta yksin. Sitä (eroa) edeltävästi nukuin neljä vuotta iskämiehen kanssa kahta eri makuuhuonetta hänen silloisen elopainonsa näyttäessä lukemia saatanallinen kuorsaus. Siinä metelissä heräsivät vainaatkin, joten näin erillishuoneet ainoana järkevänä ratkaisuna estää neljän lapsen puoliorpous. Vuosien aikana rakastuin yksinnukkumiseen, lähes yhtä paljon kuin miltei täydellisen itsenäiseen elämääni. Mitä kauemmin maksoin vuokrani yksin, sitä vahvemmin näin itseni vain tapailuperustaisissa suhteissa. Aikuisen naisen itsenäisen elämän rakkaudentäyteisessä kompromississa. Eikä se kuva ollut lainkaan hassumpi. Kunnes sitten tulivat eräät treffit erään aakkosaseman kahvilassa kaksi vuotta ja joitakin kuukausia sitten. Loppu on sitä kuuluisaa historiaa. 

Mitä järkeä maksaa kahta asuntoa, kun joka tapauksessa ollaan illat ja viikonloput yhdessä? Mitä järkeä ajella edestakaisin, suunnitella ja sumplia kumman luona viedään koirat lenkille ja katsotaan leffa? Olkoonkin, että kilometrejä ei välissä ole kuin muutama hassu. Miksi ei kumpikin voisi olla kuin kotonaan ihan yhdessä osoitteessa? Koska kotonaan olo on minulle yhtä kuin parisuhteen kuolinkouristelun alkaminen.



Ymmärrän kyllä, elämässä mennään eteenpäin. Seisova vesi alkaa haista ja mitä näitä nyt on. Tästä miehestä olen ihan varma. Tämän minä haluan. Sitä paitsi oma kotimies on eri kätevä. Tämä se esti jo kerran minua polttamasta koko kämppää, kun migreenikohtauksen aivosumussa en kykene siirtämään kahta erillistä asiaa järkeväksi ajatuskokonaisuudeksi. Kuten ruuanlaittoa ja fyysisesti hellan äärellä olemista. Puhumattakaan tuhannesta pienestä ja suuresta ihan oikeasta rakkaudenteosta, joita olen osakseni näiden kahden vuoden aikana saanut. Olisi perin kätevää, jos kotona joku katsoisi hajamieliseen perääni, jakaisi kotityöt ja paijaisi iltaisin myötäkarvaan. Eikä edes joku, vaan juuri hän. Sitten saavutaankin niihin kuolinkouristeluihin.

Ensinnäkin, miehistä tulee yleisesti vakiintuneen pariutumisen vuoksi jokseenkin laiskoja. Eikä vain kotitöihin vaan ihan kaikkeen. Ennen niin paijaamisorientoitunut käsi käy hajamieliseksi. Pysähtyy. Mitä sitä akkaa enää sukimaan, siinähän se on kuin tatti kakassa. Turhanaikaista ja joutavaa. Miehet lakkaavat ymmärtämästä, tulevat kuuroiksi, ottavat tilaa, joka niille ei kuulu ja tuovat tapoja, joita kukaan ei jaksa. Elin jo yhden kaapinovensulkijan kanssa, joka hiihteli virttyneet boxerit jalassa ja kulki perässä motkottamassa. Mitä jos tästäkin tulee sellainen? Epäilen että ei, mutta lopulta, miten kukaan voi etukäteen tietää?



Olen aivan äärimmäisen fakkiutunut ihminen. Innostukseni alkaa hioa särmiä ja sovitella jonkun toisen tapaa elää omaani on kokolailla nolla, lujasta rakkaudesta huolimatta. Eikä kyse ole edes siitä, että jonkun toisen tapa elää olisi mitenkään kovin erilainen kuin omani. Se vain ei ole täsmälleen samanlainen. En ole kanssaeläjänä mitenkään helppo kumppani. Uskon suoraan palautteeseen. Joskus suora palautteeni on varsin äänekästä, jopa nalkuttavaa. Olen se, joka karjuu kylpyhuoneen oven takana "hana kiinni!" kahden minuutin suihkuvaluman jälkeen. Nalkutan käsienpesusta, väärän juomalasin käyttämisestä, silmälasieni siivoamisesta koteloonsa. Taloudessa voi olla vain yksi nalkutusoikeutettu ja sekin merkkiä alfanaaras. Eikä kukaan muu ole voiva valittaa ainakaan alfanaaraan lasten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Siinä ne särmät sitten kipinöivät, kun erehtyy väärään aikaan valtaamaan ihan väärää reviiriä. Nimittäin kasvatusta.

Uskon, pelkään ja tiedän nalkuttavani miehen hengiltä. Eikä siinäkään vielä mitään, sillä urosmerkkisillä on korvakäytäväistutteena sisäsyntyinen nalkutuksen vastamelukuuloke . Mutta mitäpä ajatella seuraavasta?

Minulla on jemmassa vielä yksi Iso Ongelma. Siis Todella. Iso. Ongelma. Kokolailla 20 vuotta olen pitänyt salaa yöllisiä bileitä. Yleensä en olisi halunnut osallistua ensinnäkään, sillä näissä juhlissa ei juuri koskaan tapahdu mitään kivaa. Korkeintaan mielenosoituksellista kyljen kääntämistä ja aamuöistä ympäri asuntoa hiihtämistä. Bileissä on aina sama teema, eikä odotetuin tyyppi saavu paikalle. Joku Nukkumatti tai jotain, kuka lie.
Jossain kohtaa unettomuusuraani keksin miltei aukottoman tavan viettää yöni unessa hyvin ja syvästi. Kikkaskonstit ovat yllättävän yksinkertaisia. Kello 21 kampean itseni sohvalle ja avaan Netflixistä jonkin typerän lobotomiavasteen ja annan aivojeni vaipua hiljalleen horrokseen. Muutaman nukahtamista enteilevän säpsähdyksen jälkeen siirryn piikkimatolle jatkamaan kunnes herään jossain kohtaa siirtyäkseni lopulta sänkyyn. Täydellistä. Ylivirittyneet aivoni tarvitsevat vain täysin virikkeettömän ympäristön ja uni tapahtuu. Jos joku puhuu, hengittää tai on läsnä väärään aikaan, ajaa Nukkumatti sataakuuttakymppiä ohi.
Harras toiveeni on nähdä lääketieteen jättiloikka kohti huononukkumisen hoidon lopullista läpimurtoa. Tai että joku edes keksisi kaksi pilleriä; toisella saisi itsensä illalla uneen ja toisella aamulla ylös, eikä kummastakaan tulisi yhden yhtä sivuoiretta. Ikävä kyllä näitä kahta pilleriä ei ole vielä keksitty. Huononukkumisen tuskaa eivät ymmärrä kuin asiaan omakohtaisesti vihkiytyneet. Vireystilan nousuun riittää kun toinen vetää väärään aikaan vessan. 



Mitä jos hyvä parisuhde menee pilalle? Nyt päästiin ydinkysymykseen. Ihmisistä paljastuu aina kaikenlaista. Säilyttäisin mieluusti illuusioni miehestä, joka ei ala pitää kaikkea itsestään selvänä. Minuakaan. Sillä miehet usein ajautuvat niin. Tarkoittamatta, tahtomattaan. Puhumattakaan siitä, miten vaikea, väärä ja huono itse olen. Sen paljastumisesta ei tule mitenkään kaunista, heh. 
Kyse ei mitenkään ole siitä, ettenkö halua muuttaa yhteen. Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta samalla pelkään. Mitä jos? Riskilaskelmat osoittavat, että pelkoskenaarioita on vain tuskainen paljon enemmän kuin menestystarinarainoja. 

Minulla ei ole enää koskaan omaa aikaa. En sopeudu. Elämästä tulee riitaa ja kipuilua siitä, kumpi näkee enemmän huonoa toisessa. En ole ketään miestä näin paljon rakastanut, ja sitten se on ohi.




Että näin terveellä pohjalla taas pohdinnat. Järki-ihmisenä ymmärrän kyllä, että kaikkea ei voi hallita tai ennakoida. Elämä itsessään on iso riski ja rakkaus sen suurin menetettävä. Vaan minkäs teet. Isot laivat kääntyvät hitaasti. Tämä nainen se on oikea Karibianmeren risteilyalus ja uiva hotelli. Hyvä myrskynsieto, mutta kovin kankea käänteissään. 

Pessimisti ei pety, väittävät. Kyllä nekin pettyvät. Murahtavat vain "mitä minä sanoin" kullekin elämän konnuudelle ja nostavat kaulukset pystyyn. Saapa nähdä miten akan käy.
 Avoliittosatamaa kohti tässä ollaan vakaasti luotsaamassa. Päivä vain on vielä vähän auki. (Ja vissiin vuosi, tirsk)

Jos joku tietää hyvän Aikuisen Naisen Avoliitto-oppaan, saa vinkata.



11 kommenttia:

  1. Sanoisin nyt tässä vähän kliseisesti, että kun antautuu, saa enemmän. Karille voi mennä, mutta ainakin on yritetty, eikä sitä tarvitse katua. Nainen on peto ja nalkuttaa miehen aina hengiltä, jos mies antaa, täällä oma mies ei anna, tässä ollaan tarkkoja, kumpikin ärähtää heti, jos toinen yrittää, pidän tästä henkisestä tasa-arvosta. Ei ole laiskistunutkaan yhtään, mutta ehkä minä jopa olen.

    Hirmuisen hirmuisen hyvää pohdintaa, mutta oma lopputulema on, yksin on ihanaa, mutta kaksin voi olla vielä ihanampaa, jos vaan uskaltaa heittäytyä.

    Muiskis <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, eikä voi tietää ennen kuin kokeilee. Olen omista worst case scenario -oletuksistani kyllä puhunut - ja vastavakuuttelut joka kerta saanut, mutta tähän pätee vähän sama kuin laiturilta hyppäämiseen; ei se auta vaikka kuinka kuuntelisi vakuutteluja veden lämpötilasta. Se täytyy kokea itse.

      Jokainen hyppy on hyppy tuntemattomaan kuitenkin.

      Nainen on tosiaan peto. Lohdullista tietää, että teillä on henkinen tasa-arvo tämänkin asian suhteen. Se voi siis onnistua... :D

      Haleja! <3

      Poista
  2. Miten taitavasti puetkaan sanoiksi sen, mikä asuu korvieni välissä ja suorastaan estää edes ajattelemasta miestä muussa roolissa, kuin vain hetken hurmana. Järki tuota kaikkea puolustaa, jopa hyppäämistä, mutta olisi ehkä helpompaa, jos joku työntäisi sinutkin suoraan kielekkeeltä kohti tuota tuntematonta ihan vain siksi, että huomaisit elämän olevan juuri niin hyvää kuin se juuri tuon miehen kanssa kuulostaisi olevan, yhdessä asuenkin!

    Olen niin iloinen ja onnellinen siitä, mitä sinulla on ja miten pitkälle olet jo elämässäsi päässyt. Ihanaa, että on joku, jonka askeleita voi varovasti tähyillä kaukoputken linssien läpi ja toivoa joskus olevansa siellä myös itse.

    Viisautta ja rohkeutta, muru - en voi puhua kokemuksesta, mutta kirjanoppineena uskallan rohkaista sinua loikkaan: Niin paljon olet itsesi kanssa askarrellut ja niin pitkän matkan jo kulkenut, että ilo ja valo kseuraavat varmasti sinua tästä ikuisuuteen! ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten kauniisti kirjoitit. Ihan tuli tippa linssiin. ❤️

      On NIIN paljon helpompi aina huomata jonkun toisen elämän ilmiselvät asiat, jutut joita kohti pitäisi pyrkiä. Omalle todellisuudelle tapaa olla jokseenkin sokea.

      Isosti onnea sinulle matkaan kohti Parasta Ikinä. Halit. ❤️

      Poista
  3. Hmmm...
    Sanoisin tuosta itsestäänselvyydestä jotain.

    Miksi se kuulostaa sanana niin pahalta, ikäänkuin se olisi synonyymi välinpitämättömyydelle tai rakkaudettomuudelle? Ei se nyt niinkään ole.

    Lapsesi pitävät sinua itsestäänselvästi äitinään. Koirasi pitää sinua itsestäänselvästi emäntänään. Onko siinä jotain pahaa jos mies pitää puolisoaan itsestäänselvästi vaimonaan?
    Siitähän se parisuhde oikeastaan vasta alkaa kun toinen muuttuu itsestäänselvyydeksi. Siihen asti se on pelkkää toisilleen outojen epävarmaa seurusteluksi kutsuttua tapailua puhelinsoittojen varassa. Niin ja miksi puhelin ei soi? Onkohan tuo lakannut tykkäämästä kun edellisestä puhelusta on jo melkein viisi minuuttia?

    Mutta noin muutoin meistä kukaan ei joka askeleella muista kiittää peruskalliota siitä, että olet tukeva. Ja sanonta "olet minulle kuin ilmaa" muuttaa merkitystään kummasti vaikkapa sukellettaessa.

    Se on tietysti totta, että tyttöystävät saavat noin keskimäärin enemmän kukkia ja suklaatia kuin vaimot.Niin ja tyttöystävän kanssa mennään kesällä festareille ja tehdään kaikkea jännää.
    Vaimon kanssa sit vaan tylsästi ajetaan farkkuvolvolla Prismaan ja ostetaan viikonlopuksi tarjousjauhelihaa ja koiranruokaa ja toivotaan, että kunpa loma alkaisi jo huomenna niin päästäisiin lasten kanssa anopin mökille hyttysten syötäväksi leikkaamaan nurmikkoa ja syömään pahvilautasilta keikkuvan pöydän päällä jotain jonka ennen grilliä vielä tunnisti makkaraksi.

    Niin. Vaimo on se jonka kanssa jaetaan arki. Ihan itsestäänselvästi.
    Ei sen nyt sitä tarvitse tarkoittaa kuin pohojalaasisännän sanat, että "johamminä kolkytä vuotta sitten sanoin, että tykkään sinusta ja ilimootan sitten jos mielipiteeni muuttuu". Jos tarkkaan ajattelee niin tuossa on hyvätkin puolensa.

    Nuorena poikana kun minulla oli tyttöystäviä niin heitä tuli pussattua aina tavatessa. Kun astuin avioon niin sitä itsestäänselvää vaimoa nyt ei tullut pussattua ihan joka kerta kun tuli tehtyä niinkin ihmeellistä, että vein roskapussin tai käytin koiran lenkillä. En minä omaan kotiini mennyt kuin treffeille.


    Itsestäänselvyys ei ole synonyymi kynnysmatolle.
    Jos vielä joskus alan parisuhteeseen ja miehiseen tapaan pidän puolisoani itsestäänselvänä niin se nyt oikeastaan tarkoittaa vain rajatonta luottamusta.

    - sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Awwwww...! Ihanasti ajateltu ja ehkä ihan tottakin vielä: Täytyy ehkä ruveta miettimään asioita uudesta näkökulmasta. Pitäisi ehkä enemmänkin vaihtaa ajatuksia tällä tasolla myös miesten kanssa!?! 😉 Kiitos virityksestä, Sohvasika.

      Poista
  4. Mulla on nyt hieman eri lähestymiskulma tähän. Paitsi tuohon että arki jaetaan itsestäänselvästi. Ehkä siksi, että oma kokemukseni on juurikin "luovuttamisesta" puolison suhteen. Joistakin miehistä välinpitämättömiä, alkavat pitää parisuhdetta itsestäänselvänä. Se ei tarkoita vielä kynnysmattona oloa, mutta tarkoituksellista laiskuutta vaimon "pitämiseksi". Ei se ole niin kirkossa kuulutettu, että vaimolle riittää ne Prismareissut.

    Viis kukista ja suklaasta, mutta miksi ei vaimonkin kanssa voisi käydä festareilla ja tehdä jotain kivaa? Eipä ihme, jos naiset alkavat tuntea olevansa ilmaa. Siitä ihanasta, huomaavaisesta uroosta kuoriutuu murahteleva otus, joka ei enää viitsi. Milloin pyytää hartioita tai jalkoja hieromaan, on vastahakoisen kaksiminuuttisen jälkeen jo ettei jaksa. Mutta auta armias, jos vois tehdä jotain alasti... :D

    Ymmärrän pointin siltä kantilta, että parisuhteessa saa ja pitää olla vakaa fiilis. Että kummankaan ei tarvitse elää joka päivä omituisessa epävarmuudessa toisen suhteen. Me ollaan me. Mutta suhteen ja sen toisen eteen pitää pystyä tekemään myös asioita, eikä laiskistua. Siksi minulle itsestäänselvyys kalskahtaa ikävästi korvaan. Se ei ole sama, kuin varmuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näkökulmaero.
      Jos sen puolison läsnäolo pahana päivänä ei ole itsestäänselvää niin mikäs puoliso se semmoinen on?

      Juuri se varmuus nimenomaan on sitä itsestäänselvää. Tunne siitä, että peruskallio nyt ei ihan heti ole lähtemässä jalkojen alta.
      Itsestäänselvyydessä ei ole mitään vikaa jos kumpikin tuntee olevansa peruskallion päällä joka ei ihan pienestä horju.
      Minä tarkoitan molemminpuoleista itsestäänselvyyttä.

      Onhan sitäkin tapahtunut, että kartanonherra pitää itsestäänselvyytenä sitä, että orjat hoitaa hommat ja minä juon viskiä. Se itsestäänselvyys lakkasi toimimasta jos orja sai käteensä aseen.

      Mutta olla parisuhteessa itsestäänselvyys?
      Mä en osaisi olla muunlaisessa parisuhteessa.
      Vaimo ny saattaa olla semmoinen, että se nalkuttaa kun laitoin vessapaperirullan oikeinpäin, eli paperi yläpuolelta.
      Saa joskus nalkuttaa aiheestakin ja siihen voi olla jopa syytä.
      Niin, jos vaimo sopivasti nalkuttaa niin kaikki on jokseenkin hyvin.
      Jos lakkaa nalkuttamasta niin se on sitten ero.

      Itsestäänselvyydeksi tarkoittamalla vertaisin asiaa työpaikkaan. Huono vertaus koska parisuhteesta on puhe, mutta mutta sitä haetaan kerran jolloin pitää esittää kaikenlaista. Jos sen saa niin itsestäänselvästi sinulla on työpaikka.
      Jos ei hommiaan hoida niin siitä tulee potkut.
      Mutta ihan joka päivää ei tarvitse aloittaa hakemalla uudestaan.

      Itsestäänselvyys on nimenomaan se varmuus.

      -sohvasika

      Poista
    2. Vessapaperirulla on oikein ainoastaan yhdellä tavalla. Paperi yläpuolelta. :D

      Ymmärrän mitä tarkoitat. Itsestäänselvässä työpaikassa saattaa kuitenkin olla kiusaus alkaa lintsailla ja mennä matalimman riman ali. Määräaikaisissa pätkätöissä joutuu panostamaan ehkä enemmän. Uskoisin näin. Ainakin mitä sairauspoissaoloihin tulee motivaatiohukkapäivinä :D . Ehkä parisuhteissakin pitäisi olla jotain määräaikoja. Päivittää, että tahdonko vieläkin. Sillä tahdosta aletaan puhua, kun ihastuminen aikanaan laantuu ja oleminen tasaantuu.

      Ja ihan hyvä niin.

      Poista
  5. Kyllä se kankeamminkin kääntyvä Karibianristeilijä voi oikean luotsin hyppysissä lipua vaikka kuinka kauas....jopa sinne avioliiton auvoisaan satamaan ;)
    Tiian kanssa olen samoilla kliseisillä aaltopituuksilla eli kiviäkin voidaan välillä kolistella ja karillekin ajaa niin että tärähtää ja kovaa, mutta yhdessä niistäkin selvitään. Tärähtää voi ja tosi kovaa myös toiseen suuntaan, jos ymmärrät mitä tarkoitan ;)
    Ei se pelaa joka pelkää eli rohkeutta ruorin pyörittämiseen muru ❤

    Yhden pahan ja toisen tosi syvän ja pysyvän jäljen tehneen pohjakosketuksen kokeneena toivon tämän runon antavan sinulle uskallusta ja uutta uskoa yhtä paljon kuin minulle joskus aikoinaan:

    "Haavat kirvellen
    istun meren rannalla yksin
    ja katselen.
    Nyt ymmärrän paremmin
    kivuliasta kulkuamme:
    Vasta tyynen tultua
    erottuvat karikot.

    Emme me koskaan
    tyyntä toivoneet.
    Tuulta me toivoimme
    ja mustat liput
    tuulessa liehumaan.

    Kirvelkää silmäkulmat!
    Ei löydy minusta silti
    ankkuripaikkaa
    katumukselle."

    -Tommy Tabermann-

    ps. yhdelle se on itsestäänselvyys, toiselle varmuus, kolmannelle luottamus, neljännelle jotain ihan muuta. Sanat merkitsevät yhdelle yhtä ja toiselle toista. Myös sanoa voi yhtä jos toista, sekä tarkoituksella, että ajattelemattomuuttaan eli siis tyhmyyttään, mutta loppujen lopuksi vain teoilla on merkitystä.
    pps. "Tästä miehestä olen ihan varma. Tämän minä haluan." Onko millään muulla enää mitään väliä??? Lämmin halaus luoksesi ihanainen ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana sinä!

      Tabermanin runot ovat niin sydämestä, mutta nyt täytyy kyllä sanoa, että sanasi menevät ohi Tommynkin neroudesta. Ihanaa kielikuvaa!

      Pysyvät jäljet ovat aina vakavia. Olemassa, mutta niistä huolimatta elettävissä. Uudelleen ja hyvää elämää. Onneksi sinulla on kipparisi! ❤

      Hali ❤

      Poista