Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Neiti Suorasuu toisessa polvessa


Lapsena olin mitä suorasuisin totuudentorvi ja varsin tarkkasanainen lähipiirini tarkkailija. Kerroin mielipiteeni pyytämättä, eikä palautteeni aikuisia kohtaan ehtinyt aina olla niin kovin rakentavaa. 

Aikana ennen opettajalle haistattelua sorruin kerran synneistä suurimpaan joutuessani liikuntatunnilla hiihtämään vielä yhden kierroksen loskapaakkuiset suksenpohjat luonnetta ja ketutuskäyrää samaa matkaa kasvattaen. Inhosin hiihtämistä. Ja ainakin lähes yhtä varauksetta liikunnanopettajaa, joka oli päättänyt rakastaa ainoastaan luokan lahjakkaita oppilaita. Notkeita, korkealle hyppääviä, pallopeleihin ensinvalittuja. Opettaja käskytti meitä hitaampia hiihtämään vielä yhden ylimääräisen kiepin, koska jollain sadistisella tavalla se nautinto pitää työstään repiä. Selkäydinheijasteena sihahdin tarpeettoman kovaa vain omille korvilleni tarkoitetun pahimman mahdollisen silloin tuntemani loukkauksen; sika. Ilmeisesti suotuisan tuulensuunnan vuoksi opettajan korvatorvi sieppasi epäonnisen sanan. Seikka jonka vuoksi liikuntatunneista tuli silkkaa simputusta seuraavat kolme ja puoli vuotta.

Koska elämä on yksi iso vitsi, jouduin vuosia ja kymmeniä myöhemmin sairaalassa kyseisen lättieläinhaukutun opettajan vieruskaveriksi. Muistiko? No mitäpä lottoat. Siinä sitä oli taas kerrassaan riemussa pitelemistä.
En huomannut kysyä ehtikö rouva opettaja jatkaa uraansa vielä tarpeeksi pitkälti kokeakseen kirosanavallankumouksen ja nykypilkan opettajille suunnatun 2000-luvulle päivitetyn version? Saattoi väärin, mutta varsin viattomaksi lapsukseksi syntynyt eläinvertaus olla sieltä lievimmistä päästä kai kuitenkin.




Lapsena lähipiiri joutui joskus häpeämään suoraa suutani. Muistuupa sekin kerta, kun oikein vasiten menin opettajalle kertomaan, ettei se meidän äiti ehdi mihinkään kissanristiäisiin tulla. Opettaja ei mitenkään arvostanut kielikuvaa, semminkin kun kyse oli kutsusta vanhempainiltaan. Sain kuitenkin arvokkaan opetuksen aikuisuuden varalle. On olemassa totuuksia, joita sanotaan ja joita ei sanota. Molemmat ovat yhtä totta, paitsi toista ei saa kertoa. Ainakaan sitä mikä on väsyneenä huokaistu.

Suorasukaisuuteni ja täysin suodattamaton mukahauska vertaiskuvien keksiminen on saanut minut näin jälkikäteen paitsi katumaan hirveästi (erityisesti aknesta kärsivän enoni kutsumista metvurstiksi tai mummoa kaulahelttansa vuoksi pelikaaniksi), myös miettimään minkä lajin diagnosoimaton asperger minussakin mahtoi muhia. Sittemmin vartuin yliempaattiseksi herkkikseksi, jonka puhtain pyrkimys on koskaan olla loukkaamatta ketään. Kaikki sujui jokseenkin rattoisasti, tai ainakin jotenkin. Sain kolme poikaa joista kukaan ei saattanut minua samaan häpeään. Sittemmin sain vielä ihka oman ja ainoan tyttären, joka ei sekään saattanut minua häpeään. Häpeäpaaluun sitä vastoin kyllä.


Lauantai, äiti-tytär -aika. Mennään yhdessä shoppailemaan, jutellaan höpöjä ja nautitaan harvinaisesta kahdenajasta.
Lauantai, äiti-tytär -aika. Mutsiroast, vittuilulla ja valituksella (tytär) siivitetty kauppafarssi, lopulta piinaavan painostava hiljaisuus (minä) autossa. 
Tunnin kaksi kohdalla alkoi jo siinä määrin riittää, että valittava naispaholainen joko lähtisi kävellen kotiin tai pitäisi edes suunsa kiinni, kun ei sieltä mitään erikseen laadukasta tullut. Syy? Tietenkin sellainen löytyi. Ennen (huom! lapsille kannttaa antaa selvät ohjeet ja säännöt etukäteen) kauppaan menoa olin jalosti tarjoutunut ostamaan ihqut kesäsandaalit. Ehtoja oli tasan kaksi; hinta ja korko. Tarkemmin, molempien suuruus. Minä kun en päiviä vajaa 12 vuotiaalle osta kuuden sentin korkokenkiä. En vaikka kaikilla muillakin on. Samasta syystä päiviä vaille 12 vee ei saa maalata naamaansa pesukarhuksi, ja kulkea puolialasti vaikka muutoin naisesta jo menisikin. Mitä teki tyttömerkkinen? Kaikista kymmenistä söpöistä kesäkengistä nappasi sellaiset säären sulostuttajat, että moni keski-ikäinen tottunut korkoastujakin olisi parkaissut tuskasta jo pelkästä näköhavainnosta. 

Korko. Kengät. 

Toki tytär oli muistanut jo edeltävästi narista miten kaikki muut saavat meikata. Kenkäosasto kun sattui sijaitsemaan heti meikkihyllyjen jälkeen.  

Anteeksi, tekeekö ne tahallaan sen?






Äitiys on yhtä juhlaa. Kun kukaan ei enää kirjaimellisesti oksenna päälle, tulee henkisesti uitua jonkun eritteissä kuitenkin. Säännöt ovat ihan tyhmiä ja tulevat pyytämättä. Ne samat ja alati toistuvat. Yleensä meillä taistellaan koiran ulkoiluttamisesta. Aina joku on vienyt sitä miltei todistettavasti vain nurkan taakse ja joku ei ainakaan nyt sitä vie, koska on juuri lähdössä ja kaverit odottaa ja olisit sanonut aikaisemmin. Koiran lenkitysvelvollisuus tulee aina yhtä suurena yllätyksenä. Ihmekös tuo. Vastahan se on meillä kuusi vuotta ollut. Uhkailut viikkorahalla tehoavat aina itse aiheeseen, mutta eivät koskaan äänitasoon. Siihen tehoaa vasta kunnolla karjaistu NYT loppu!

En usko huutokilpailuun. En usko siihenkään, että lapsi ei saisi inttää vastaan tai olla muuten vaan ärsyttävä. Äitinä tehtäväni on kyetä ottamaan palautteena vastaan myös vähemmän mairittelevaa osastoa. Itsetuntoni kyllä kestää naljailua lokinvalkoisista sääristäni, tai siitä miten ärsyttävä olen. Tehtäväni on kuitenkin myös vetää rajat sille, mitä saa sanoa ja miten. Tietää näiden lisäksi missä kulkee oman jaksamiseni raja. Sillä näennäisistä lehmänhermoista riippumatta se todella kulkee, etenkin tämän nuorimman nalkutusnaattorin kanssa. 




Miksi erityisesti tyttölapset koettelevat äitiään? En tiedä. En minä omaani kyllä mitenkään tarkoituksella koetellut, se taisi käydä ihan sivutuotteena. Toisaalta en kyllä koskaan muista pitäneeni äitiä mitenkään ärsyttävänä. Jostain syystä minä olen erityisen sellainen, joskus ihan hirveän ihana ja rakas, mutta silti ainakin joka päivä jostain syystä ärsyttävä. Siinä missä poikalapset ovat ovia paukutelleet miltei hellän huomaamattomasti, tyttöprinsessa on taitanut heikon kohtani kaivamisen heidänkin edestään. Miks sää ees teit mut kun mää oon näin ruma! (Finnejä, joita ensin odotettiin huolella ja joista ylpeys ehti kestää ehkä kaksi päivää). Aikuisena ja kyllin asioille kantomatkaa saaneena ymmärrän, että muutamaa pikkunäppyä pahempia asioita on vielä luvassa. Mutta lauseen takana on oma kirvelevä tyttöikämuistoni, joka seisoi peilin edessä ja ajatteli miksi ei pakkosterilointi ollut enää mahdollista siinä vaiheessa, kun omat vanhempani saavuttivat sukukypsyyden? Miten edes annetaan lupa tehdä lapsia kärsimään tällaisten kauheiden ulkonäkövajavaisuuksien kanssa? Ja vain muutamia vuosia myöhemmin siirsin geenini täysin pokalla neljälle seuraavalle. Universumi oli kuitenkin lempeä ja päätti olla rankaisematta heitä mm. punatukkaisuudella (no hei se lokinvalkoisuus ja pisamat) ja muutamalla muulla hoksaamallani ulkomuotovajeella. Ehkä vaikkapa nämä isot korvat tai mikkihiirijalat tulevat upeana yllätyksenä sitten lastenlapsille, heh. 


Neiti Suorasuun äitiinsä kohdistama kritiikki ei juuri heilauta. Ehkä johtuen siitä, että itsekin päästelin suustani sammakoita ja muita liskoeläimiä mitenkään niitä erityisesti tarkoittamatta. Päästelen kai edelleen. Spontaanit reaktiot kyllä laantuvat ikää myöten, vaikka suorat ihmiset harvoin oppivat täysin suodattamaan ensireaktioitaan. Se tekeekin heistä ehkä myös mitä luotettavimpia ystäviä ja puolisoita. Suorasuiden rakkaus ei koskaan ole näyteltyä, eikä kiukku kyde kuukausitolkulla. Suorasukaisista ihmisistä ei aina pidetä, koska heistä näkee totuuden. Halusi sitä tai ei.

Ehkä Universumi oli viisas antaessaan kokea mutsiroastin vasta hieman kypsemmällä äitikokemuksella. Joskus rajojen piirtäminen nalkutukselle on hellä kynän kosketus puhtaalla paperilla, joskus sanoja raavitaan kynsillä liitutaululle. Tehtäväni on vaalia tyttären kykyä sanoa asiat kuten ovat, ohjata terveeseen empatiaan, olla polkematta tahtoaan vaikka ei sitä läpi saisikaan. Liian kilteistä tytöistä kasvaa liian kilttejä naisia. Ja siitä syndroomasta poisoppiminen voi viedä yhden ihmisiän.

Yksi asia on kuitenkin varma. En ihan hetkeen lähde uudelleen shoppailemaan.




10 kommenttia:

  1. Odottaako joku oikeesti finnejä? Apua! :D. Kahden tyttölapsen äitinä samaistun tuohon tekstiin. Nuorempi, nyt 15-v on koetellut runsainmitoin. Shoppailla se ei mun kanssa suostu, mutta autonkuljettajaksi kelpaan. Sillö 10 minuutin matkalla ehtii pahimmassa tapauksessa tapahtua jo möksähdys jo vaikka nauroin väärässä kohtaa.

    Onneksi olen jo voiton puolella!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanan kamalaa ja kamalan ihanaa. Möksähtämisen nopeus saa välillä jopa koomisia piirteitä. Joskus miettinyt että oliskohan ne murkkukiukut vähän niinku PMS 24/7? Sitten meinaan ymmärrän kyllä ja isosti 😁

      Puhuukohan se minusta ja ostamattomista korkonengistä 20 vuotta myöhemmin terapiassa?

      Woimia lajitoveri, joskus niille vielä aukeaa miksi äidit ovat välillä ärsyttäviä. ❤

      Poista
  2. Mä edustan tyyppiä, joka on noista päässyt jo ohi ja yli ja siksi varmaan enimmäkseen tirskahteluttaa :)
    Mutta oli se kamalaa, voi herranpieksut. Yhden lapsista kokhdalla tosiaankin ihan jaust tasan KAIKKI oli elämässä väärin, huonosti ja täyttä paskaa. Sanainen arkku oli erittäin valmis kertomaan kaikki shaisset, mitä ikinä maailmassa tapahtui. Ihan omasta ilmeestä lähtien.
    Kun ne vuodet kesti kaikkine ikkunastakarkaamisineen ja salalävistyksineen ja järkyttävine aamuherätyksineen ja ja ja...
    Kuitenkin nyt, kun ikää on muutamia vuosia lisää, ihmettelee itsekin, miten hirveä oli. Voimaa ja toivoa sinne esimerkin voimalla, että täydestä hirviöstä VOI tulla ihana, herkkä ja välittävä nuori aikuinen <3 Vaikka en IKINÄ olisi uskonut.
    Hirveän rutkasti sitä pinnaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä ne minuakin tirskahteluttaa. Sen verran koomisia piirteitä saavat joskus.

      Onneksi on tuosta murkkuilusta ylipäätään jo kahden aikuiseksi kasvaneen verran kokemusta, vaikka nuorimmaisen pahimmat tempaukset ovatkin vasta edessä. Sen ainoan tyttömerkkisen. Herramajee, mitä tässä onkaan vielä tulossa! :D
      Se "tulossa" vähän niinkö kuuluu tautiin. Enemmän huolissani olisin, jos täysin huomaamatta menisi ohi. Mutta pinnaa varmasti tarvitaan. Kuten myös hellää myötämielisyyttä.

      Mukavaa keskelläviikkoa. :)

      Poista
  3. Aargghh niinpä, se on se irrottautuminen äidistä, luonnonlaki, mutta ah niin rankkaa välillä. Eilen sanoin tyttärelle, että olen Helsingissä, tytär siihen ihan sama, vaikka tulisit kuinka myöhään. Toinen latelee ihan ajattelematta ja tiedän, ettei edes tarkoita mitään. Niin mikä meitä naisia riivaa, en tiedä.

    On vaan hyvä, että olet suora, sieltä suoruudesta tulee nämä sun mahtavat tekstitkin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tytär :D

      Joskus olen lukenut jostain (luotettava lähde), että pojat kun ovat jo lähtökohtaisesti erilaisia kuin äitinsä, eivät joudu repimään itseään irti yhtä näyttävin elein kuin tyttäret. Tiedä sitten, mutta joku viisaus tuossa täytyy olla.

      Suora tarkoittaa nykyisin onneksi enää kykyä olla rehellinen, eniten itselleen. Sammakot ovat kutistuneet lähinnä sellaisiksi kilteiksi kuitenkin.

      Haleja. ❤

      Poista
  4. Omat kokemukseni niin pikkupoikana kuin sellaisten isänä sanovat, että poikamerkkisten kanssa saa olla joka päivä huolissaan kunnes tulevat murrosikään. Jos kommelluksistaan selviävät hengissä murrosikään asti niin sitten voi huokaista helpotuksesta.

    Tyttömerkkisten kanssa on päinvastoin. Elämä tyttömerkkisten kanssa on pelkkää hunajaa ja mansikoita siihen asti kunnes murrosikä alkaa.

    Jos on molempia niin ongelmia on sen parikymmentä vuotta yhtäjaksoisesti.

    * "Universumi oli kuitenkin lempeä ja päätti olla rankaisematta heitä mm. punatukkaisuudella (no hei se lokinvalkoisuus ja pisamat)"

    Ihan sivuhuomautuksena sanoisin henkilökohtaisena mielipiteenäni tähän, että punainen tukka ja pisamat on seksyintä mitä tiedän.
    Peppi Pitkätossu rules!

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, niin totta! Tosin kyllä se äidin huoli taitaa poikalapsista jatkua murrosiässä, ylikin?
      Esikoinen lähti ensimmäistä kertaa ulkomaille ja vieläpä yksin. Sanotaanko vaikka näin, ettei ihan niin rankkaa viikonloppua ole hetkeen ollut - minulla. Voi Luojani sitä murehtimisen määrää. Vaikka tiesinhän minä että se osaa huolehtia itsestään. Sen tietäminen ei juuri auttanut.


      Pisamat tulevat aina väärään kohtaan. Lapsena söpösti nenän päälle, aikuisena ei mitenkään söpösti. Lähinnä kuin joku olisi tapettu naamalle. :D

      Poista
  5. Sä oot huippu ja ihana! Ja meidän tyttäristä kasvaa juuri samanlaisia ❤️ Pussss!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiku sää oot! Ja tottakai kasvaa, kun niin huippuihin äiteihinsä kerran tulee. ;)

      Haleja! ❤

      Poista