Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Jumi, kritiikki ja sanojen fanitus




Eräs kirjoittamista harrastava ystäväni tuskaili taannoin sanoilla meditoiville tuttua pulmaa. Luovien ihmisten kai kuuluukin aika ajoin pohtia kaiken järjettömyyttä ja eniten omien lauseiden tapahtumista. Tai tässä tapauksessa, tapahtumattomuutta. Ystävä näet kärsii tyhjän paperin syndroomasta. Kun on kirjoittamatta tarpeeksi kauan, alkaa rima nousta. Viikkojen jälkeen korkeus hipoo jo ennätystä, jonka ylittämiseen tarvittaisiin olympiaurheilijan kunto ja kunnianhimo, tai vähintäänkin yksi keskiverto ihme. Tyhjän paperin syndrooma ei ole ainoastaan pöytälaatikkonovellistien tai ammattikirjailijoiden jumi, vaan voi sairastuttaa yhtä lailla bloggaajankin aivot ajattelemaan, että kaikki järkevä on maailmassa jo sanottu. Omat sanat ovat vain toistoa ja nekin huonoa sellaista.

Kirjoittaakseen jokseenkin luettavia tekstejä on yksinkertaisimmillaan tehtävä lähinnä kahta asiaa. Elettävä ja kirjoitettava. Ihminen pystyy kyllä tuottamaan oikein hyvää ja uskottavaa tarinaa puhtaasti mielikuvituksestaan, mutta täydellisessä tyhjiössä ei synny kuvitteluun tarvittavia elementtejä. Roomaa on siksi helpompi kuvailla oltuaan siellä edes kerran. En ole käynyt Roomassa, enkä ole mikään opettamaan kirjoittamista, mutta jumin minäkin tunnistan. Asiassa on sentään yksi hyvä puoli. Jumi ei tunnista minua.






Suosittelin ystävälleni itsekritiikin murtamista ja sitkeää istumista näytön edessä. Inspiraatiota voi etsiä lukemalla lööppejä, koluamalla yleisökirjoituksia ja katselemalla kanssaihmisiä. Kirjoituskilpailut valmiine aiheineen toimivat usein oivana ponnistusapuna, sillä ”mistä” on joskus paljon vaikeampi kuin ”miten”. Itse kirjoitan usein pakotetun luovuuden alla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pyrin päivittäin pyhittämään yhden kokonaisen tunnin kirjoittamiselle, tuli miten sutta tahansa (kesällä tosin tunti päivässä on varsin toiveikas visio). Joskus aihe on jo valmiina ja odottaa koko päivän hetkeä jolloin voin laskea sormet näppäimistölle. Toisinaan ei ole mitään mistä lähteä kuljettamaan tarinaa. Teksti voi kummassakin tapauksessa syntyä täysin itsestään, kuin automaattikirjoituksena. Tai sitten takuta ja jumittaa ja joutua editointisilppuriin useammankin kerran. Lopputuloksesta ei oikeastaan voi päätellä kumpi on ollut synnyttäjän paikalla.

Luovuus ja pakko eivät tietenkään kulje käsikkäin, mutta luovuuttakin voi houkutella mahdollistamalla tärkeimmän, eli järjestämällä sille aikaa. Jos vain odottaa inspiraatiota tai suuria ajatuksia, saa odottaa maailman tappiin. Tai ainakin siihen hetkeen, kun pitäisi olla jo unessa tuottavaa työelämähuomista varten. Silloin kyllä allekirjoittaneella alkaisi pursuta lauseentynkää päästä kuin itsestään. Siksi luovatunnissa ei ole mitään oikeasti pakotettua, vaikka viittaavaa nimitystä käytänkin. Se on kompromissi käytettävissä olevien resurssien ja luovan joutilaisuuden väliltä. 

Mikä kiinnostaa ihmisiä? Varmaan jokin sellainen, johon voi samaistua, josta voi oppia tai joka liikuttaa jollain tasolla muuten. Huumori toimii joskus, sarkasmikin. Hyvät kuvat ovat aina plussaa, vaikka hyvän määritteleekin jokainen lukija itse. Julkkikset kiinnostavat, tai jollain tavalla näkyvät ja värikkäät persoonat. Mutta kaikissa löytämissäni upeissa blogeissa on yksi yhteinen nimittäjä; niissä kerrotaan erityisesti kirjoittajaansa kiinnostavia asioita.

Kuka tahansa voi kuvata vaatekaappinsa sisällön. Meikkipussin ja käsilaukun. Ravintolan voi arvostella tai etelänreissusta tehdä matkakertomus. Eri asia on ketä jaksaa kiinnostaa jonkun randomin elämä, jos sillä ei ole tarjota mitään lisäarvoa omaan randomielämään. Mutta jos kirjoittamista alkaa liikaa miettiä, iskee jumiakin pahempi seuralainen. Itsekritiikki. Ei pidä miettiä liikaa. Valmista tekstiä tulee vain sitkeästi kirjoittamalla, ja jumista pääsee yli hautaamalla sisäisen kriitikkonsa kyllin syvälle.






Miksi kirjoitan? En kuvittele ihmisenä olevani mitenkään erityinen, saati kiinnostava. Elän tavallista arkea, en osaa loihtia upeita illallisia, tapaa merkittäviä ihmisiä, harrasta erikoisia. Alan olla jo ikäni puolesta out. Sisäinen kriitikko tarttuu näihin aina toisinaan. Ketä kiinnostaa? Vastaan sille aina jotain yhtä latteaa, kuten että kyse ei ole kiinnostuksesta. Kyse on rakkaudesta sanoja kohtaan. Eikä rakkaus tarvitse niin kovasti perusteltuja syitä. 

Olen huono tekemään merkintöjä kalenteriin, saati pitämään päiväkirjaa. Mutta blogista voi palata tarkistamaan mitä kulloinkin on meneillään ollut. Sitä paitsi kirjoittamalla säännöllisesti pysyvät jumit ja kritiikit aisoissa. Vaikka ei niistä ihan kokonaan eroon kai pääsekään. Joskus ei ole yhtään mitään sanottavaa, sekin on totta sellaisenaan. 

Kirjoittaminen köyhtyy, jos ei lue ollenkaan. Toisinaan on hyvä kaivaa vanha kunnon kovakantinen ja antaa tarinan viedä. Mielikuvilla ruokittu sisäinen maailma alkaa itää, ja tuottaa taas uutta tarinaa. Sanotaan, että lukevan ihmisen tunnistaa. En usko tämän viisauden viittaavan varsinaisesti kädessä keikkuvaan kirjaan. 

Ajattelen, siis olen. Kirjoittaminen on yhteen muotoon prässätty todiste ajattelun olemisesta. Kirjoitetuissa sanoissa on jotain peräti kuolematonta; oleminen lakkaa joskus, olemisen tuottamat sanat eivät.
Olin vielä muutama vuosi sitten täysin vakuuttunut että minusta tulee ammattikirjoittaja. Että tietenkin julkaisen kovakantisia ja perään teräviä kolumneja. Wannabe-kirjailijoiden luvatussa maassa täysin randomina tekstinsä kirjana näkeminen on jokseenkin mahdotonta, ellei sitä edellä joko nimekkään kirjoituskilpailun voittaminen tai miltei ammattimainen bloggaaminen. Muutama hassu kirjoituskilpailumenestys vuosien takaa tai vaatimaton blogini tuskin tulevat minua tulevaisuudessakaan tämän pidemmälle potkimaan. Sillä paitsi "julkkiksia", kustannustoimittajat suosivat nuoria lahjakkuuksia. Laskennallisesti nuorelta on vuosien saatossa tulossa enemmän teoksia, joka puolestaan tietää tilipäivää kustannusyhtiölle. Nämä kaikki olen kuullut eräältä kustannustoimittajalta itseltään. 

Että se juna taisi mennä jo, eikä pelkästään näistä syistä. Samaan aikaan, kun kuka tahansa voi julkaista omakustanteen tai vaikka kokonaisen kirjan verkossa, lukeminen on jo miltei kuollut ajanviete. Keskittymiskyky tulevaisuuden kirjastonkäyttäjillä riittää max. 2-5 minuutin youtubevideon katsomiseen, mielellään sekin muutamaan kymmeneen sekuntiin referoituna. Kärjistäen, tiedän. 
Kaunis kuva kertoo tarinansa heti. Muotokieli, tunnelma, värit ottavat kantaa aina johonkin. Kauniilla tekstillä menee vähän kauemmin. Kuka jaksaa?





Olen joskus kuullut sanat "sinun pitäisi kirjoittaa kirja". Ihan varmasti pitäisi, vaikka kaksi. Mutta on kokonaan toinen asia kannattaako. Minusta ei kai koskaan tule ammattikirjoittajaa. Edes puolikasta. Se ei ole luovuttamista, se on ajallisten ja faktuaallisten asioiden myöntämistä. Sitä paitsi ammattikirjoittajaksi ryhtyminen edellyttäisi paitsi erottuvaa lahjakkuutta, myös toimenpiteitä, kuten tekstiensä sitkeää kirjoittamista ja niiden lähettämistä, itsensä brändäämistä ja markkinointia. Kuka jaksaa? Tämä on hyvä näin. 


Kirjoitan, koska voin. Teen sitä mitä rakastan, silloin kun pystyn, ehdin tai jaksan. Tämä hetki keittiön pöydän ääressä, jäähtynyt kahvikuppi (kellonajasta riippuen kofeiinilla tai ilman) vieressä on luettavissa blogista nimeltä Ajatustuulia. Aika siisti juttu, sanoisin. Ja vaikka lukeminen on kituva laji, ja blogit seuraavat perässä kaiken kerrotun vaatiessa liikkuvaa kuvaa ja kiiltäviä valopintoja, aion sitkeästi jatkaa sanojen fanittamista. Kirjoittaen ja lukien, tai vaikka luurit korvilla äänikirjaa tiskien ja pyykkien lomassa kuunnellen.

Mukavia hetkiä sanojen parissa, missä ja miten ikinä niiden kanssa sitten vietätkin. 




10 kommenttia:

  1. Ah, kirjoittaminen! Se on niiiiiin hyvää terapiaa mulle. Joskus on fiilis että on kauheasti asiaa, mutta en tiedä mitä. Avaan bloggerin ja uuden tekstin. Laitan sormet näppäimistölle ja katson mitä tulee. Joskus en itsekään tiedä mitä haluan kirjoittaa. Sitten sitä tulee sen verran kuin sitä tulee, joskus järkevämpää kuin toisinaan.

    Kirjan kirjoittamisen ajatuksella olen joskus leikitellyt itsekin, tosin sinkkuaiheesta Henriikka Rönkkönen on jo kirjoittanut pitkälti sen mitä mullakin olisi sanottavaa :). Ja hyvin onkin kirjoittanut! En mä mitään fiktiota osaa kirjoittaa, joten ainoaksi jää tämä päiväkirjamainen kirjoittaminen joka on ihan hyvä suorittaa täällä bloggerissa :).

    Joskus mietin että onko järkeä kirjoittaa kun tuntuu että elämä pyörii koko ajan samaa rataa, mutta nyt kun ajattelen niin ehkä tää rata on enemmän spiraalimainen ja kehityn jollain tasolla koko ajan vaikka ympyrää tässä tunnutaankin kulkevan. Eiköhän jatketa kirjoittamista ihan näin vain :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksi saatanasta oleva migreeni myöhemmin...

      Hyvin sanottu. Jatketaan, juuri näin. Vaikka välillä tuntuu että toistaa itseään, ehkä siinä on jotain uutta kulmaa kuitenkin? ( No ei ole, but it's my party and I cry if I want to) 😁❤

      Poista
  2. Mielenkiintoista pohdimista sinulla kirjoittamisesta. Itsekin olen "häälynyt" vuosia kirjoittamisen tarpeesta kunnes uskaltauduin luovan kirjoittamisen kursseille. Onko minulla mitään sanottavaa, ajattelin usein. Elämän ei todellakaan tarvitse olla mitään ihmeellistä voidaakseen kirjoittaa ajatuksiaan, runoja tai mitä tyyliä nyt haluaa käyttää. Kursseilta olen saanut kannustusta ja ideoita ja ennenkaikkea toisilta kirjoittajilta tukea. Mutta siitä tyhjän paperin syndroomasta ei kait eroon pääse. Tajunnanvirta kirjoittamista täytyi oikein opetella mutta se onkin tosi hyvä ponnahduslauta tavoitteelliseen tekstiin. Kiitos kirjoituksestasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus, muistaakseni 14 vuotta sitten kävin myös luovan kirjoittamisen kurssin. Se oli kyllä avaavaa. Ihan mistä vaan voi kirjoittaa. Tiivistit tämän kyllä todella hyvin. Ei tarvitse olla mitään ihmeellistä, riittää että on jokseenkin toimiva kyky ajatella ja tuottaa ajatuksiaan jokseenkin luettavaan muotoon.

      Kiitos itsellesi, mukavaa viikonloppua. ❤

      Poista
  3. Terapeuttisen vaikutuksen vuoksi minäkin siihen aikoinani ryhdyin, ja jollakin samalla perusteella kai myös jatkoin. Halpa hinta mielenterveydestä! Ja toisaalta kamalan mukavaa. Joskus oikein hämmästyn, että mitä kaikkea sitä ”paperille” on tullut ulostaneeksi. Blogi siis käy myös päiväkirjasta.

    Mutta sinä, ihanainen, sinä olet kyllä sanojen mestari kerta kaikkiaan. Ilo ollut löytää blogisi joskus vuosia sitten! ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilo on kyllä molemminpuolinen!

      Elämäntilanne on heittänyt keikkaa kyllä täyden ympyrän siitä kun aloitin aikoinaan. Paljon on vettä virrannut...

      Iloisia kirjoitushetkiä ja runsaasti niitä ihania aiheita elämääsi, joista ammentaa. ❤

      Poista
  4. Jumi ja tyhjän paperin syndrooma ovat hyvinkin tuttuja.
    Niissä saattaa auttaa se jos muistaa, että aina ei tarvitse aloittaa alusta.
    Ei elokuviakaan kuvata siinä järjestyksessä kun ne valkokankaalla näytetään. Jos avauskohtaus vaatii auringonpaistetta, niin ei siinä aurinkoista päivää jäädä odottelemaan vaan kuvataan sisätila- ja sadepäiväkohtauksia ja avaus sitten jos joskus aurinko vielä paistaa.

    Niinpä jos aikoo kirjoittaa kirjan vaikkapa Esmeraldasta ja yksisarvisesta niin aivan mainiosti voi aloittaa siitä luvusta jossa Esmeralda ja yksisarvinen ovat eksyneet vompattien saarelle. Ensimmäisen luvun voi kirjoittaa myöhemminkin ja silloinhan paperi ei enää olekaan ihan tyhjä.

    Jos taas jää liiaksi miettimään superhyvää aloitusta niin sitä kauemmin paperi pysyy tyhjänä ja sitä paremmalta ajatukselta "Oli synkkä ja myrskyinen yö" alkaa vaikuttamaan.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin hyvä vinkki! Aivan loistava. Mutta m i s t ä ihmeestä tiesit mitä kirjoitan parhaillaan? :D :D :D

      Poista
  5. Luulen, että olisi aika vaikea kirjoittaa, jos ei olisi paljon lukenut tai tälläinen mututuntuma on. Sinun pitää kirjoittaa ja se on suorastaan velvollisuus, koska osaat kirjoittaa ihan mielettömän hyvin.

    Tuossa olen kuitenkin hieman eri mieltä, se että saa meikkipusissta tai vaatekaapista mielenkiintoisen postauksen, kivat tekstit niihinkin ja kuvat, se on ihan oma taitolajinsa sekin, yhtälailla, kuin kirjoittaminen, vaikka toki kirjoittaminen on ylevämpää, se kertoo älykkyydestä, mutta paljon tarvitaan ajatusta myös kauniisiin kuviin ja mielenkiintoiseen persoonaan tai tempoavaan tekstiin tavallisestakin aiheesta. Mutta sitten toki itse tule ihmeteltyä, jos tekstiä ei ole lainkaan ja on aina vaan samanlaisia kuvia ja vielä ihan siitä yhdestä samasta ihmisestä, no mutta ehkä häneen sitten halutaan samaistua ja onhan se taitolaji sekin, pitää itsensä hyvän näköisenä.

    Mahtavaa sunnuntaita ja rakastan sun blogia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auts, tulin väärin ymmärretyksi selvästi. Ja kun luin uudelleen postauksen, ymmärrän nyt kyllä miksi.

      Tarkoitin sillä juuri samaa, mitä sinäkin nyt kommentissasi, eli että vaikka kuka tahansa voi kuvata meikkipussinsa koska se on kaikille mahdollista, ei se meikkipussi jaksa kiinnostaa ellei tarjoa jotain lisäarvoa omaan todellisuuteen. Ja jos se lisäarvo on kauniit kuvat, se ei ole mitenkään vähemmän tai huonoa. Viipyä jossain kauniissa.

      Se todella on taitolaji, persoonallisuus ja taito kuvata erottuvasti, minä en siihen pysty. Kuten sanoinkin, en ole ihmisenä mitenkään erityisen kiinnostava. :D

      Olen törmännyt muutamaankin blogiin, jossa fokus on siinä yhdessä ja samassa ihmisessä, sama mekko edestä ja takaa. Ei tekstiä kahta riviä enempää, ei mitään. Silti uskon, että sillekin on kohderyhmänsä. Ja ennen kaikkea, se ei ole minulta mitenkään pois.

      En tiedä oliko tässä kommentissa nyt päätä tai edes hännäntynkää. Mutta että en dissaa missään tapauksessa blogeja, jotka elävät ja hengittävät kuvista ja kuvaajiensa persoonista.

      Ihana olet. Halit. <3

      Poista