Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Jumi, kritiikki ja sanojen fanitus




Eräs kirjoittamista harrastava ystäväni tuskaili taannoin sanoilla meditoiville tuttua pulmaa. Luovien ihmisten kai kuuluukin aika ajoin pohtia kaiken järjettömyyttä ja eniten omien lauseiden tapahtumista. Tai tässä tapauksessa, tapahtumattomuutta. Ystävä näet kärsii tyhjän paperin syndroomasta. Kun on kirjoittamatta tarpeeksi kauan, alkaa rima nousta. Viikkojen jälkeen korkeus hipoo jo ennätystä, jonka ylittämiseen tarvittaisiin olympiaurheilijan kunto ja kunnianhimo, tai vähintäänkin yksi keskiverto ihme. Tyhjän paperin syndrooma ei ole ainoastaan pöytälaatikkonovellistien tai ammattikirjailijoiden jumi, vaan voi sairastuttaa yhtä lailla bloggaajankin aivot ajattelemaan, että kaikki järkevä on maailmassa jo sanottu. Omat sanat ovat vain toistoa ja nekin huonoa sellaista.

Kirjoittaakseen jokseenkin luettavia tekstejä on yksinkertaisimmillaan tehtävä lähinnä kahta asiaa. Elettävä ja kirjoitettava. Ihminen pystyy kyllä tuottamaan oikein hyvää ja uskottavaa tarinaa puhtaasti mielikuvituksestaan, mutta täydellisessä tyhjiössä ei synny kuvitteluun tarvittavia elementtejä. Roomaa on siksi helpompi kuvailla oltuaan siellä edes kerran. En ole käynyt Roomassa, enkä ole mikään opettamaan kirjoittamista, mutta jumin minäkin tunnistan. Asiassa on sentään yksi hyvä puoli. Jumi ei tunnista minua.






Suosittelin ystävälleni itsekritiikin murtamista ja sitkeää istumista näytön edessä. Inspiraatiota voi etsiä lukemalla lööppejä, koluamalla yleisökirjoituksia ja katselemalla kanssaihmisiä. Kirjoituskilpailut valmiine aiheineen toimivat usein oivana ponnistusapuna, sillä ”mistä” on joskus paljon vaikeampi kuin ”miten”. Itse kirjoitan usein pakotetun luovuuden alla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pyrin päivittäin pyhittämään yhden kokonaisen tunnin kirjoittamiselle, tuli miten sutta tahansa (kesällä tosin tunti päivässä on varsin toiveikas visio). Joskus aihe on jo valmiina ja odottaa koko päivän hetkeä jolloin voin laskea sormet näppäimistölle. Toisinaan ei ole mitään mistä lähteä kuljettamaan tarinaa. Teksti voi kummassakin tapauksessa syntyä täysin itsestään, kuin automaattikirjoituksena. Tai sitten takuta ja jumittaa ja joutua editointisilppuriin useammankin kerran. Lopputuloksesta ei oikeastaan voi päätellä kumpi on ollut synnyttäjän paikalla.

Luovuus ja pakko eivät tietenkään kulje käsikkäin, mutta luovuuttakin voi houkutella mahdollistamalla tärkeimmän, eli järjestämällä sille aikaa. Jos vain odottaa inspiraatiota tai suuria ajatuksia, saa odottaa maailman tappiin. Tai ainakin siihen hetkeen, kun pitäisi olla jo unessa tuottavaa työelämähuomista varten. Silloin kyllä allekirjoittaneella alkaisi pursuta lauseentynkää päästä kuin itsestään. Siksi luovatunnissa ei ole mitään oikeasti pakotettua, vaikka viittaavaa nimitystä käytänkin. Se on kompromissi käytettävissä olevien resurssien ja luovan joutilaisuuden väliltä. 

Mikä kiinnostaa ihmisiä? Varmaan jokin sellainen, johon voi samaistua, josta voi oppia tai joka liikuttaa jollain tasolla muuten. Huumori toimii joskus, sarkasmikin. Hyvät kuvat ovat aina plussaa, vaikka hyvän määritteleekin jokainen lukija itse. Julkkikset kiinnostavat, tai jollain tavalla näkyvät ja värikkäät persoonat. Mutta kaikissa löytämissäni upeissa blogeissa on yksi yhteinen nimittäjä; niissä kerrotaan erityisesti kirjoittajaansa kiinnostavia asioita.

Kuka tahansa voi kuvata vaatekaappinsa sisällön. Meikkipussin ja käsilaukun. Ravintolan voi arvostella tai etelänreissusta tehdä matkakertomus. Eri asia on ketä jaksaa kiinnostaa jonkun randomin elämä, jos sillä ei ole tarjota mitään lisäarvoa omaan randomielämään. Mutta jos kirjoittamista alkaa liikaa miettiä, iskee jumiakin pahempi seuralainen. Itsekritiikki. Ei pidä miettiä liikaa. Valmista tekstiä tulee vain sitkeästi kirjoittamalla, ja jumista pääsee yli hautaamalla sisäisen kriitikkonsa kyllin syvälle.






Miksi kirjoitan? En kuvittele ihmisenä olevani mitenkään erityinen, saati kiinnostava. Elän tavallista arkea, en osaa loihtia upeita illallisia, tapaa merkittäviä ihmisiä, harrasta erikoisia. Alan olla jo ikäni puolesta out. Sisäinen kriitikko tarttuu näihin aina toisinaan. Ketä kiinnostaa? Vastaan sille aina jotain yhtä latteaa, kuten että kyse ei ole kiinnostuksesta. Kyse on rakkaudesta sanoja kohtaan. Eikä rakkaus tarvitse niin kovasti perusteltuja syitä. 

Olen huono tekemään merkintöjä kalenteriin, saati pitämään päiväkirjaa. Mutta blogista voi palata tarkistamaan mitä kulloinkin on meneillään ollut. Sitä paitsi kirjoittamalla säännöllisesti pysyvät jumit ja kritiikit aisoissa. Vaikka ei niistä ihan kokonaan eroon kai pääsekään. Joskus ei ole yhtään mitään sanottavaa, sekin on totta sellaisenaan. 

Kirjoittaminen köyhtyy, jos ei lue ollenkaan. Toisinaan on hyvä kaivaa vanha kunnon kovakantinen ja antaa tarinan viedä. Mielikuvilla ruokittu sisäinen maailma alkaa itää, ja tuottaa taas uutta tarinaa. Sanotaan, että lukevan ihmisen tunnistaa. En usko tämän viisauden viittaavan varsinaisesti kädessä keikkuvaan kirjaan. 

Ajattelen, siis olen. Kirjoittaminen on yhteen muotoon prässätty todiste ajattelun olemisesta. Kirjoitetuissa sanoissa on jotain peräti kuolematonta; oleminen lakkaa joskus, olemisen tuottamat sanat eivät.
Olin vielä muutama vuosi sitten täysin vakuuttunut että minusta tulee ammattikirjoittaja. Että tietenkin julkaisen kovakantisia ja perään teräviä kolumneja. Wannabe-kirjailijoiden luvatussa maassa täysin randomina tekstinsä kirjana näkeminen on jokseenkin mahdotonta, ellei sitä edellä joko nimekkään kirjoituskilpailun voittaminen tai miltei ammattimainen bloggaaminen. Muutama hassu kirjoituskilpailumenestys vuosien takaa tai vaatimaton blogini tuskin tulevat minua tulevaisuudessakaan tämän pidemmälle potkimaan. Sillä paitsi "julkkiksia", kustannustoimittajat suosivat nuoria lahjakkuuksia. Laskennallisesti nuorelta on vuosien saatossa tulossa enemmän teoksia, joka puolestaan tietää tilipäivää kustannusyhtiölle. Nämä kaikki olen kuullut eräältä kustannustoimittajalta itseltään. 

Että se juna taisi mennä jo, eikä pelkästään näistä syistä. Samaan aikaan, kun kuka tahansa voi julkaista omakustanteen tai vaikka kokonaisen kirjan verkossa, lukeminen on jo miltei kuollut ajanviete. Keskittymiskyky tulevaisuuden kirjastonkäyttäjillä riittää max. 2-5 minuutin youtubevideon katsomiseen, mielellään sekin muutamaan kymmeneen sekuntiin referoituna. Kärjistäen, tiedän. 
Kaunis kuva kertoo tarinansa heti. Muotokieli, tunnelma, värit ottavat kantaa aina johonkin. Kauniilla tekstillä menee vähän kauemmin. Kuka jaksaa?





Olen joskus kuullut sanat "sinun pitäisi kirjoittaa kirja". Ihan varmasti pitäisi, vaikka kaksi. Mutta on kokonaan toinen asia kannattaako. Minusta ei kai koskaan tule ammattikirjoittajaa. Edes puolikasta. Se ei ole luovuttamista, se on ajallisten ja faktuaallisten asioiden myöntämistä. Sitä paitsi ammattikirjoittajaksi ryhtyminen edellyttäisi paitsi erottuvaa lahjakkuutta, myös toimenpiteitä, kuten tekstiensä sitkeää kirjoittamista ja niiden lähettämistä, itsensä brändäämistä ja markkinointia. Kuka jaksaa? Tämä on hyvä näin. 


Kirjoitan, koska voin. Teen sitä mitä rakastan, silloin kun pystyn, ehdin tai jaksan. Tämä hetki keittiön pöydän ääressä, jäähtynyt kahvikuppi (kellonajasta riippuen kofeiinilla tai ilman) vieressä on luettavissa blogista nimeltä Ajatustuulia. Aika siisti juttu, sanoisin. Ja vaikka lukeminen on kituva laji, ja blogit seuraavat perässä kaiken kerrotun vaatiessa liikkuvaa kuvaa ja kiiltäviä valopintoja, aion sitkeästi jatkaa sanojen fanittamista. Kirjoittaen ja lukien, tai vaikka luurit korvilla äänikirjaa tiskien ja pyykkien lomassa kuunnellen.

Mukavia hetkiä sanojen parissa, missä ja miten ikinä niiden kanssa sitten vietätkin. 




lauantai 26. toukokuuta 2018

Kesä tuli toukokuussa


Noin kahdessa minuutissa täyteen kesään puhjennut kevät on saanut sisäisen lomamieleni sekoamaan. Sen lisäksi, että sitä ei kiinnosta mitenkään päin käyttää päiväänsä niin turhaan kuten työntekoon, vähät iltatunnit lomamieli viettää lähes maanisen ulko-oleilun merkeissä. 





Ensinnäkin aurinko. Ihminen ken ei koskaan vasiten ota syöpäsäteilyä ahnaasti palavalle nahalleen, paljastaa nyt täysin aikein auringolle säärensä D-vitamiinin toivossa aina kun se vain on mahdollista. Sen vähimmäismäärän, 20 minuuttia joitakin kertoja viikossa.

Saatuani muutaman vakavan varoituksen siitä miten palanut orvaskesi oireilee vuosien kuluttua aurinkoa erikseen edes ottamatta, olen äärimmäisen tietoinen riskeistä, jota liittyvät jo tuohon lyhyeen altistamiseen. Aurinko tappaa, aurinko vanhentaa, vaikkakin vanhentava vaikutus ei juuri kiinnostele sääri-iholla. Jos jalkani siitä ruttuun menevät, kiintoisana yksityiskohtana mainittakoon, että kintut kulkevat sääolosuhdepakosta 10 kuukautta vuodessa täysin verhottuna kuitenkin. Toisin on toki naaman laita. Sitä on hieman hankalampi peittää farkuilla ja paksuilla sukkahousuilla. 
Lyhyen D-vitamiinitankkauksen lisäksi en muuten aurinkoa ”ota”, kasvoille kaikkein vähiten – kiitos kaikkien lapsuudessa ja myöhemmissä palaneiden kesien. Mutta kintut saavat pienesti nauttia lämmöstä. Maltilla ja ihoa seuraten toki.

Auringolla on toinenkin, paljon suurempi merkitys. Nimittäin valo. Sekoan täysin huhtikuun lopulta aina pitkälle syksyyn asti. Kuin joku kirjaimellisesti sytyttäisi lampun pääni sisällä. Minun ei tarvitse edes oleilla ulkona imemässä kirkkautta itseeni, riittää kun valo tulvii ikkunoista sisään. Että on mahdollisuus olla ulkona ilman taskulamppua ja kymmentä heijastinta. Jos jo yksi sateinen kesäpäivä saa harmaudellaan halun koteloitua vilttiin ja herätä uljaana perhosena joku ihan toinen päivä, voit kuvitella mitä talvi tekee minulle. Se ei ole mitenkään kaunis näky, voin kertoa.






Pohjoisen lapsilla on jokin sisäsyntyinen kauniin ilman käyttöastepakko. Heti kun päivä piirtää vähän lyhempää varjoa hartiat korvissa ja ryhti lysyssä kulkeville masennustaipuvaisille, ulkona pitää viettää jokainen liikenevä hetki. Käsi pystyyn, kuka ei ole lapsuudessaan kuullut lausetta; nyt ulos leikkimään siellä on hyvä ilma?
Sisällä saa murjottaa sateella ja pakkasella, kesä on aivan liian pyhää tuhlata sellaiseen. 

Mitä ulkona sitten pitää tehdä? Nauttia. Toisin kuin arjalaiseen työmoraaliin valetuilla muulloin, kaunis ilma ei ole syy raataa itseään raadoksi nestehukan ja paarmanpuremin laskettavilla kunniamaininnoilla. Pieni ja isokin puuhastelu on toki sallittua, mutta siinä on ihan eri asenne. Kesäasenne. Puutarhan kuopsuttelu onnistuu myös vähemmän hampaat irvessä, saattaapa jopa laiturinnokassa tai puistossa viltillä luettu kirjakin olla mitä suositeltavinta ajankulua. Kesällä löhötään, grillataan ja otetaan rennosti. Kesäkansalle myydäänkin pienet parvekkeet ja rivitalon tilkkutakapihat täyteen erilaista keinua, lepolassea ja riippumattoa. Kesällä saa tuumiskella, kunhan sen tekee ulkona. Koska – aivan oikein – siellä on hyvä ilma.

Onko siellä hyvä ilma? Yleensä ei. Viimeiset kaksi suvea on näistä toukokuun lukemista lähinnä haaveiltu. Ehkä siksi lämpö ja valo saavat pienesti sekoamaan. Allekirjoittaneen nyt ainakin, vaikka ei helteistä niin perusta. Nukkua kun olisi kiva öisin, eikä se onnistu koko päivän joka suunnasta lämmenneiden seinien sisällä. Paitsi jos jäisi töihin yöksi. Sisällä toimistossa on näet hyytävän kylmä. Viime viikon vietin aamuni päällä seuraava kattaus; kaksi paitaa, farkkutakki ja viltti. Hanskat otin jo perjantaiksi, sen verran alkoi viikon kohme sormia kiukuttaa. "Ei huonekohtaista lämmönsäätöä" kuulostaa lähinnä kuluneelta vitsiltä talossa, jossa yläkerta hikoilee ja alakertakin täytyy siksi pakastaa viilentää sekin. Niinpä intoni pinkaista valoon ja lämpöön työpäivän päätteeksi saattaa olla enemmän kuin perusteltua. Vielä kun raapisi jostain motivaation rämpiä läpi päivä pinkaisua edeltävästi. Lomamieli, voi miksi tulit jo?





Onneksi kesä tapahtui. Sentään toukokuussa, vaikka lomasta ei ole vielä tietoakaan. Jos nyt kaksi seuraavaa vuoden valoisinta kuukautta menee keskimääräisessä harmaudessa, on nämä muistot pohjalla. (Kuulostaa osin ontuvalta omaankin korvaan.)
Päivät ovat piinaavan pitkiä viettää jääkaappi -nimisessä paikassa naurettavan pientä korvausta vastaan, eikä motivaatio millään tunnu enää riittävän päiväni murmelina toisintoon. Äkkiä, paljon, heti! Pimeä ja loska huohottavat jo niskaan vain muutaman herkän kuukauden päässä!




Lomamieli on jo täällä, vaikka vapaus siintää vasta jossain. Siihen asti jaksaakseen maaninen ulko-oleilu alkaa ikkuna auki ajetusta kotimatkasta (on ilmastointikin, mutta sillä ei pääse tunnelmaan) ja jatkuu pitkälle iltaan. Ei kiinnosta pyykinpesut, ei imurinvarteen tarttuminen. Pitää olla ulkona, kun on hyvä ilma. Mennä metsään koiran ja kameran kanssa, joista jälkimmäinen vie miltei transsinomaiseen tilaan. Huomaan joka ikisen yksityiskohdan, sävyn, mahdollisen kuvakulman. Sillä miten taidokkaita otoksia huomioista tulee, ei ole mitään merkitystä. Kimalaisen kukkakierros, omenapuiden parempi mekko, miniaurinkoja voikukkakedolla. Valokuvaus on yksi meditaation muoto. Eikä yhtään hassumpi sellainen.



Hurmaavia, lämpimiä ja ihania kesäiltoja kaikille! 








maanantai 21. toukokuuta 2018

Neiti Suorasuu toisessa polvessa


Lapsena olin mitä suorasuisin totuudentorvi ja varsin tarkkasanainen lähipiirini tarkkailija. Kerroin mielipiteeni pyytämättä, eikä palautteeni aikuisia kohtaan ehtinyt aina olla niin kovin rakentavaa. 

Aikana ennen opettajalle haistattelua sorruin kerran synneistä suurimpaan joutuessani liikuntatunnilla hiihtämään vielä yhden kierroksen loskapaakkuiset suksenpohjat luonnetta ja ketutuskäyrää samaa matkaa kasvattaen. Inhosin hiihtämistä. Ja ainakin lähes yhtä varauksetta liikunnanopettajaa, joka oli päättänyt rakastaa ainoastaan luokan lahjakkaita oppilaita. Notkeita, korkealle hyppääviä, pallopeleihin ensinvalittuja. Opettaja käskytti meitä hitaampia hiihtämään vielä yhden ylimääräisen kiepin, koska jollain sadistisella tavalla se nautinto pitää työstään repiä. Selkäydinheijasteena sihahdin tarpeettoman kovaa vain omille korvilleni tarkoitetun pahimman mahdollisen silloin tuntemani loukkauksen; sika. Ilmeisesti suotuisan tuulensuunnan vuoksi opettajan korvatorvi sieppasi epäonnisen sanan. Seikka jonka vuoksi liikuntatunneista tuli silkkaa simputusta seuraavat kolme ja puoli vuotta.

Koska elämä on yksi iso vitsi, jouduin vuosia ja kymmeniä myöhemmin sairaalassa kyseisen lättieläinhaukutun opettajan vieruskaveriksi. Muistiko? No mitäpä lottoat. Siinä sitä oli taas kerrassaan riemussa pitelemistä.
En huomannut kysyä ehtikö rouva opettaja jatkaa uraansa vielä tarpeeksi pitkälti kokeakseen kirosanavallankumouksen ja nykypilkan opettajille suunnatun 2000-luvulle päivitetyn version? Saattoi väärin, mutta varsin viattomaksi lapsukseksi syntynyt eläinvertaus olla sieltä lievimmistä päästä kai kuitenkin.




Lapsena lähipiiri joutui joskus häpeämään suoraa suutani. Muistuupa sekin kerta, kun oikein vasiten menin opettajalle kertomaan, ettei se meidän äiti ehdi mihinkään kissanristiäisiin tulla. Opettaja ei mitenkään arvostanut kielikuvaa, semminkin kun kyse oli kutsusta vanhempainiltaan. Sain kuitenkin arvokkaan opetuksen aikuisuuden varalle. On olemassa totuuksia, joita sanotaan ja joita ei sanota. Molemmat ovat yhtä totta, paitsi toista ei saa kertoa. Ainakaan sitä mikä on väsyneenä huokaistu.

Suorasukaisuuteni ja täysin suodattamaton mukahauska vertaiskuvien keksiminen on saanut minut näin jälkikäteen paitsi katumaan hirveästi (erityisesti aknesta kärsivän enoni kutsumista metvurstiksi tai mummoa kaulahelttansa vuoksi pelikaaniksi), myös miettimään minkä lajin diagnosoimaton asperger minussakin mahtoi muhia. Sittemmin vartuin yliempaattiseksi herkkikseksi, jonka puhtain pyrkimys on koskaan olla loukkaamatta ketään. Kaikki sujui jokseenkin rattoisasti, tai ainakin jotenkin. Sain kolme poikaa joista kukaan ei saattanut minua samaan häpeään. Sittemmin sain vielä ihka oman ja ainoan tyttären, joka ei sekään saattanut minua häpeään. Häpeäpaaluun sitä vastoin kyllä.


Lauantai, äiti-tytär -aika. Mennään yhdessä shoppailemaan, jutellaan höpöjä ja nautitaan harvinaisesta kahdenajasta.
Lauantai, äiti-tytär -aika. Mutsiroast, vittuilulla ja valituksella (tytär) siivitetty kauppafarssi, lopulta piinaavan painostava hiljaisuus (minä) autossa. 
Tunnin kaksi kohdalla alkoi jo siinä määrin riittää, että valittava naispaholainen joko lähtisi kävellen kotiin tai pitäisi edes suunsa kiinni, kun ei sieltä mitään erikseen laadukasta tullut. Syy? Tietenkin sellainen löytyi. Ennen (huom! lapsille kannttaa antaa selvät ohjeet ja säännöt etukäteen) kauppaan menoa olin jalosti tarjoutunut ostamaan ihqut kesäsandaalit. Ehtoja oli tasan kaksi; hinta ja korko. Tarkemmin, molempien suuruus. Minä kun en päiviä vajaa 12 vuotiaalle osta kuuden sentin korkokenkiä. En vaikka kaikilla muillakin on. Samasta syystä päiviä vaille 12 vee ei saa maalata naamaansa pesukarhuksi, ja kulkea puolialasti vaikka muutoin naisesta jo menisikin. Mitä teki tyttömerkkinen? Kaikista kymmenistä söpöistä kesäkengistä nappasi sellaiset säären sulostuttajat, että moni keski-ikäinen tottunut korkoastujakin olisi parkaissut tuskasta jo pelkästä näköhavainnosta. 

Korko. Kengät. 

Toki tytär oli muistanut jo edeltävästi narista miten kaikki muut saavat meikata. Kenkäosasto kun sattui sijaitsemaan heti meikkihyllyjen jälkeen.  

Anteeksi, tekeekö ne tahallaan sen?






Äitiys on yhtä juhlaa. Kun kukaan ei enää kirjaimellisesti oksenna päälle, tulee henkisesti uitua jonkun eritteissä kuitenkin. Säännöt ovat ihan tyhmiä ja tulevat pyytämättä. Ne samat ja alati toistuvat. Yleensä meillä taistellaan koiran ulkoiluttamisesta. Aina joku on vienyt sitä miltei todistettavasti vain nurkan taakse ja joku ei ainakaan nyt sitä vie, koska on juuri lähdössä ja kaverit odottaa ja olisit sanonut aikaisemmin. Koiran lenkitysvelvollisuus tulee aina yhtä suurena yllätyksenä. Ihmekös tuo. Vastahan se on meillä kuusi vuotta ollut. Uhkailut viikkorahalla tehoavat aina itse aiheeseen, mutta eivät koskaan äänitasoon. Siihen tehoaa vasta kunnolla karjaistu NYT loppu!

En usko huutokilpailuun. En usko siihenkään, että lapsi ei saisi inttää vastaan tai olla muuten vaan ärsyttävä. Äitinä tehtäväni on kyetä ottamaan palautteena vastaan myös vähemmän mairittelevaa osastoa. Itsetuntoni kyllä kestää naljailua lokinvalkoisista sääristäni, tai siitä miten ärsyttävä olen. Tehtäväni on kuitenkin myös vetää rajat sille, mitä saa sanoa ja miten. Tietää näiden lisäksi missä kulkee oman jaksamiseni raja. Sillä näennäisistä lehmänhermoista riippumatta se todella kulkee, etenkin tämän nuorimman nalkutusnaattorin kanssa. 




Miksi erityisesti tyttölapset koettelevat äitiään? En tiedä. En minä omaani kyllä mitenkään tarkoituksella koetellut, se taisi käydä ihan sivutuotteena. Toisaalta en kyllä koskaan muista pitäneeni äitiä mitenkään ärsyttävänä. Jostain syystä minä olen erityisen sellainen, joskus ihan hirveän ihana ja rakas, mutta silti ainakin joka päivä jostain syystä ärsyttävä. Siinä missä poikalapset ovat ovia paukutelleet miltei hellän huomaamattomasti, tyttöprinsessa on taitanut heikon kohtani kaivamisen heidänkin edestään. Miks sää ees teit mut kun mää oon näin ruma! (Finnejä, joita ensin odotettiin huolella ja joista ylpeys ehti kestää ehkä kaksi päivää). Aikuisena ja kyllin asioille kantomatkaa saaneena ymmärrän, että muutamaa pikkunäppyä pahempia asioita on vielä luvassa. Mutta lauseen takana on oma kirvelevä tyttöikämuistoni, joka seisoi peilin edessä ja ajatteli miksi ei pakkosterilointi ollut enää mahdollista siinä vaiheessa, kun omat vanhempani saavuttivat sukukypsyyden? Miten edes annetaan lupa tehdä lapsia kärsimään tällaisten kauheiden ulkonäkövajavaisuuksien kanssa? Ja vain muutamia vuosia myöhemmin siirsin geenini täysin pokalla neljälle seuraavalle. Universumi oli kuitenkin lempeä ja päätti olla rankaisematta heitä mm. punatukkaisuudella (no hei se lokinvalkoisuus ja pisamat) ja muutamalla muulla hoksaamallani ulkomuotovajeella. Ehkä vaikkapa nämä isot korvat tai mikkihiirijalat tulevat upeana yllätyksenä sitten lastenlapsille, heh. 


Neiti Suorasuun äitiinsä kohdistama kritiikki ei juuri heilauta. Ehkä johtuen siitä, että itsekin päästelin suustani sammakoita ja muita liskoeläimiä mitenkään niitä erityisesti tarkoittamatta. Päästelen kai edelleen. Spontaanit reaktiot kyllä laantuvat ikää myöten, vaikka suorat ihmiset harvoin oppivat täysin suodattamaan ensireaktioitaan. Se tekeekin heistä ehkä myös mitä luotettavimpia ystäviä ja puolisoita. Suorasuiden rakkaus ei koskaan ole näyteltyä, eikä kiukku kyde kuukausitolkulla. Suorasukaisista ihmisistä ei aina pidetä, koska heistä näkee totuuden. Halusi sitä tai ei.

Ehkä Universumi oli viisas antaessaan kokea mutsiroastin vasta hieman kypsemmällä äitikokemuksella. Joskus rajojen piirtäminen nalkutukselle on hellä kynän kosketus puhtaalla paperilla, joskus sanoja raavitaan kynsillä liitutaululle. Tehtäväni on vaalia tyttären kykyä sanoa asiat kuten ovat, ohjata terveeseen empatiaan, olla polkematta tahtoaan vaikka ei sitä läpi saisikaan. Liian kilteistä tytöistä kasvaa liian kilttejä naisia. Ja siitä syndroomasta poisoppiminen voi viedä yhden ihmisiän.

Yksi asia on kuitenkin varma. En ihan hetkeen lähde uudelleen shoppailemaan.




torstai 17. toukokuuta 2018

Itsekkäät, välinpitämättömät ja oikeutetut



Seurasin mielenkiinnolla minäminä –ihmisen lajityypillistä käyttäytymistä junassa tässä taannoin. Tietänet varmaan, se tyyppi joka imee tilasta kaiken ilman? Tönii laukuillaan, laskee kysymättä ikkunan eteen kalteriverhot, jotta ohikiitävä maisema ei häiritse Hänen Majesteettinsa läppärillä työskentelyä (viis siitä jos joku on ostanut ikkunapaikalle lipun ihan vaan maisemameditoinnin vuoksi), valtaa vastakkaisen paikan pöydän kokonaan, pitää jalkoja, laukkuja, takkia ja isoa egoaan toisten puolella. Sellaista spektaakkelia seuratessa nousee mieleen vain yksi epäuskonsekainen naureskeltu ”miksi”.

Joskus uskon eläväni omituisessa rinnakkaistodellisuudessa josta Universumin Todellisuusvastaava aina silloin ja tuolloin kiskaisee minut mielestäni melko surrealistisiin tilanteisiin todistamaan mitä erikoisemmin kääntein toteutettuja minäminä –lajin ilmentymiä. Tämä saa miettimään, onko oma ajatustapani erityisen kummallinen, keisarin uudet vaatteet –tyyppinen piilossa naurettu vitsi, vai elänkö todella väärällä planeetalla.

Seuraavassa muutama hämmästyksestä haukkova havainto ihmislandian supersankareista. 



Ihmiset, jotka ajattelevat olevansa syntymäoikeutettuja erityiskohteluun. Itsekkäällä on aina etuoikeus, eräänlainen lähtökohtaisesti tienattu VIP-lippu elämän parhaille paikoille. Itsekkään ei tarvitse odottaa vuoroaan, edes suostua sellaiseen nöyryytykseen kuten jonotus. Jos katsastus toimii ajanvarauksella, Itsekäs möykkää tiskillä haluavansa auton NYT nosturille, kaikkien vuoronsa varanneiden ohi, koska HÄN ei ehdi käyttää aikaansa mihinkään niin turhaan, kuten kulkemaan järjestelmän talutusnuorassa. Itsekkään mielestä kaikki palvelut, lait ja järjestelmät ovat tehty joustamaan hänen kulloisiakin tarpeitaan varten. Itsekkään asia on aina kaikkein tärkein. Itsekäs tukkii päivystyksen pikkunuhalla ja ainakin kaksi päivää kestäneellä kolkytseitsemän ja yksi –kuumella, eikä hyväksy lainkaan miksi joku pääsee vastaanotolle jonon ohi kirves polvessa. Itsekäs ajaa surutta punaisia päin, eikä suostu ymmärtämään miten toimii vetoketju kaistojen liittymässä. Itsekäs menee kauppaan sulkemisaikaan. Itsekäs jättää auton tyhjäkäynnille naapurin lastenvaunujen läheisyyteen, laulaa singstaria yöllä kerrostalossa ja vie rikkinäisen pesukoneen metsään. Itsekäs leikkaa kysymättä yhteisen raja-aidan alas ja laulattaa sirkkeliä naapurin rippijuhlien aikaan, niin että puutarhapöydät ja vuokrattu pihateltta tärisevät. Itsekäs tekee elämästään taideteoksen, jossa mitättöminkään yksityiskohta ei palvele mitään yhteistä hyvää.



Ihmiset, joita ei mikään koske. Välinpitämättömän lempifraasi mitä välii, on rakentunut koko hänen elämänfilosofiaansa tyylittäväksi toteamaksi. Mitä välii heittää roskat auton ikkunasta, kusii pöntön ohi, ottaa viimeisen tipan kahvia ja jättää keittimen päälle. Välinpitämätön on juuri se tyyppi, joka tiputtaa tahallaan kymmeninen pesemättömien käsien koskettamat ottimet salaattilaariin lounasravintolassa. Välinpitämätön tulee flunssassa katsomaan vauvaa ja tuo toki omat keltaista toukkaa nenistään puskevat taaperot mukanaan. Välinpitämätön ottaa kaikki loput maistiaiset ja ilmaisnäytteet ja avaa kosmetiikkaosastolla myyntipakkauksia nähdäkseen ripsivärin sävyn, koska se ei jostain syystä testeristä selviä. Välinpitämätön kävelee vastakylvetyllä nurmella ja kuraisilla kengillä sisätiloissa. Invapaikkoja tämä ihmislaji suorastaan rakastaa. Kuten myös tupakointia, etenkin ihan minkä tahansa julkisen rakennuksen oven edessä, jotta kaikki varmasta saavat osansa yksilöllistä vapautta ilmentävästä muinaisjäänteestä. Ja vaikka hississä piereminen alkaa olla jo kulunut legenda, uima-altaaseen peseytymättä meneminen sitä vastoin ei. Kiva siinä on Simoerkin eritejäämäisissä pallikarvoissa kauhoa perhosta. Kloorihan ne tappaa. Mitä välii...




Ihmiset, joilla on syntymäoikeus. Parkkeeraa kostoksi auton marketin oven eteen poikittain, sillä joku idiootti on vienyt hänen vakkaripaikkansa. Kaupassa oikeutettu puristelee jokaista tomaattia, ja jättää tiskiltä ostamansa lohen vessapaperiosastolle, koska hänellä on oikeus muuttaa mieltään. Mitä tuotteisiin ylipäätään tulee, oikeutettu tuo kaksi viikkoa kävellyt kengät takaisin kauppaan koska on jostain provokatiiviselta vertaispalstalta juuri poiminut sanan tyytyväisyystakuu. Oikeutettu nostaa kunnianloukkauksesta syytteen, jos naapuri toruu hänen kolttosikäistä lastaan. Oikeutettu hautoo taloyhtiön ruohonleikkuria takapihallaan koko kesän, koska hänellä on…aivan oikein…oikeus käyttää sitä. Oikeutettu pitää lentokoneessa vähintään kyynärpäätään puolellasi ja seisoo ruuhkabussissa sinnikkäänä tukkeena siten, että ihmisiä joudutaan jättämään pysäkeilleen. Oikeutetun ei näet tarvitse maksavana asiakkaana siirtyä käytävällä taaksepäin. Kuluttajana oikeutettu onkin mitä mukavinta asiakasryhmää. Hän on juuri se ihana kanssaeläjä, joka hamstraa syödäkseen sushibuffassa vain kalat ja pizzasta vain päälliset. Erityisen elementissään oikeutettu on sijaisnärkästyjänä erilaisissa forumeissa, yleensä somessa. Oikeutettu tuntee aina jonkun, joka tuntee jonkun, joka voi järjestää potkut sinulle. Oikeutettu sanoo aina mielipiteensä. Oikeutettu on aina oikeassa.






Yltiörehellisenä minun on hirvittävän vaikea ymmärtää vaikkapa varastamista. Pihalta hävinnyt lapsen pyörä, koulun seinustalta sukset. Kuntosalin eteisestä otetut kengät. Mikä logiikka? 
Jos löydän menkkahaukan sovituskopista toisen kaupan vaatekassin kuitteineen tai kadulta rahapussin, en ajattele että kappas miten kiva, juuri tällaista olenkin aina halunnut. Kyllä se ensimmäinen ja tiedostamaton ajatus on; miltä minusta tuntuisi? Silläkin uhalla, että kerran hirveällä vaivalla selvitettyäni rahapussin omistajan henkilöllisyyden ja sovittuani luovutusajankohdan joka hänelle kävi, sainkin vihat niskaani. Minä ryöjäke kun olin kuulemma putsannut lompakon ja jättänyt sinne pelkät kortit. Lompakonhukkaajamiehelle ei tullut pieneen mieleenkään, että jos olisin niistänyt rahat, tuskin jaksaisin nähdä vaivaa tyhjän palauttamiseenkaan. 
Tuleepa mieleeni eräs toinenkin kerta, kun olen jonkun omaisuutta lähtenyt jäljittämään ja omistajan kanssa käynyt juuri tyypillisen "toinen todellisuus" esimerkkisen keskustelun. Minun olisi pitänyt tiettynä aikahaarukkana (hyvin kapea, koska ei vaan sovi) ajaa toiselle puolelle kaupunkia palauttamaan kukkaroa, jonka epäonnekseni satuin kadulta löytämään. Tai voisinko lähettää sen postissa –omalla kustannuksellani tietenkin. Ei paljon vissiin kiinnostellut?


Onko löytäjän tehtävä nähdä loputtomasti vaivaa palauttaakseen hukkaajalle tämän omaisuutta? Millainen ihminen edes vaatii, että omasta virheestä pitäisi muille aiheutua ylimääräistä puuhaa? 
Tässä saavutaan keisarin uudet vaatteet – kohtaan. Ehkä minä ajattelen tässä omituisesti. Minä, joka ajaisin itse vaikka 200 km siitä ilosta, ettei tarvitse kuolettaa koko rahapussin sisältöä ja alkaa niitä kymmeniä kaikenmaailmanmuitakortteja uusia. Kiitollisena ja nöyränä. Aina voi toki pyytää. Käskeä sitä vastoin ei. 






Ymmärrän hyvin erilaisia tapoja toimia. Ymmärrän senkin, että etenkin nuorissa ihmisissä on keskimääräistä enemmän näitä edellä mainittuja ominaisuuksia, kunnes elämä tavoille opettaa. Olen ollut itsekin se kaupan oven edessä savuttelija, joka närkästyi ihmisoikeusrikkomuksesta nimeltä pyyntö ”voitko siirtyä sivummalle”. Ikää oli noin kuusitoista ja tuohtunutta egoa senkin edestä. Silloinkin, sen aikaisen keskenkasvuisen ymmärrykseni alla jossain sisimmässäni tiesin, että se ihminen oli ihan oikeassa ja minä väärässä. En vain ymmärrä miksi joillekin jää pysyväksi ominaisuudeksi kusipäisyys.


Joskus on vaan niin kovin vaikeaa elää laumassa. Sietää itsekkyyttä ja mitä kekseliäämpiä tapoja toteuttaa silkkaa idiotismia. Jaksan silti uskoa, että enemmistö telluksen tallustelijoista saavuttaa kengännumeroaan suuremman prosentuaalisen sosiaalisen älykkyyden. Tilan, jossa olemisen ohjenuorana toimii pyrkimys hyvään. Se ei tarkoita, etteikö edelleen tekisi virheitä, toimisi itsekkäästi, välinpitämättömästi, jopa kohtuuttomasti. Joskus se mikä muille näyttäytyy itsekkäänä, onkin väärinkäsitys, ajattelemattomuutta, jopa silkka vahinko. Mutta jonkinlaisen sisäsyntyisen manifestin raameissa täällä pitää yrittää toimia, jonka mukaisesti minäminä ei aina voi olla ainoa oikeutettu ihan kaikkeen mitä keksii haluta. Ainakaan toisten kustannuksella. 


Ehkä elän ihan väärässä todellisuudessa, ehkä omani onkin sellainen. Mutta joskus on vaan vaikeaa ymmärtää. Niin kovin vaikeaa. 



sunnuntai 13. toukokuuta 2018

torstai 10. toukokuuta 2018

Miksi miehet pettävät?




Luin mielenkiintoisen artikkelin muutama päivä sitten. Asiaa hetken haudottuani, päätin avata sanaisen arkkuni aiheesta minäkin. Tai kenties työntää pääni muurahaiskekoon. Miten sen nyt ottaa. 


Kissa kaapista ja kysymys heti pöydälle. Miksi mies pettää? Jos ajatellaan ihmistä puhtaasti nisäkäslajina, pettämisellä – tai muutaman vuoden sykleissä tapahtuvalla parinvalinnalla – on evoluutiobiologiset perusteet. Rakastumisen tunne sitoo yhteen 2-4 vuotta, kätevästi juuri sen ajan, että mahdollinen jälkeläinen on saatu tolpilleen. Tästä on vielä kauan mahdollisen jälkeläisen saattamisesta kahdelle tukevalla jalalle myös henkisesti, mutta laumapa niitä lapsia on ennenkin kasvattanut. Eivät kai miehet ihmishistorian alkuhämärissä varsinaisia poikasistaan hellästi huolehtivia iskäpigviinejä olleet... 

Siinä missä ihmisnaaras vanhenee ja alkaa isoäitinä huolehtia jälkeläistensä jälkeläisistä, jotta geeneillään olisi paremmat edellytykset säilyä hengissä, ihmisuros ei menetä kykyään lisääntyä. Nuori naaras on uroolle yhtä kuin mahdollisuus saada jälkeläisiä. Tuolloin oli. Ajattelun evoluutio ei suinkaan pysähtynyt näyttämään viettiaikaista ihmisnisäkästä, sillä nykymiehissä tuntuu enemmistö omaavan ehtaa arvostusta henkisen yhteyden ja ikäsosuman suhteen. Vai omaavatko sittenkään? (Julkaistu Aamulehdessä 7.5.2018.)



Eniten säälittää tämä nuorikko...?



Esimerkki on niin raivostuttavan yleinen, että asettaa niskavillat pysyvästi pörhölleen. Haluan uskoa valtaosan miehistä olevan kilttejä, uskollisia, perhekeskeisiä ja älyllisesti genitaalejaan yläpuolella. Että vanheneva vaimo on paras tuki ja turva vanhenevalle miehelle. En tiedä onko uskollani asian kanssa mitään merkitystä. 
Käsi pystyyn ken tuntee tuttavapiirissään urosmiehen, joka on täysin yllättäen jättänyt vaimon ja lapset perustaakseen uuden perheen? Aivan. Vaikka innokkaasta kädenhuitomisesta huolimatta kyllä naisetkin tämän taitavat. Lähtevät natisevista liitoistaan ja perustavat poikueen uuden miehen kanssa. 
No entä käsi pystyyn, kuinka moni tuntee uudella kierroksella pyörivän naisen, joka ei ole omasta tahdostaan missään tekemisissä ex-perheen jälkikasvun, eli silti omien lastensa kanssa? Tässä täytyy nyt molempien kohdalla erikseen alleviivata sanat omasta ja tahdostaan




Miten mies voi unohtaa lapsensa kokonaan?


On olemassa rumia eroja ja erityisen katkeroituneita ex-vaimoja. Sellaisia, jotka vierottavat lapset omien tarkoitusperiensä vuoksi. Kostaakseen. Kostossa ei ole koskaan voittajia, vain häviäjiä. Mies ehkä yrittää aikansa, lakkaa ja luovuttaa. Lapset menivät eron mukana, aivopestiin uskomaan petturiksi. Vaimo voitti ja sai kostonsa. Mutta on olemassa lapsia, joiden suurin suru on miettiä miksi eivät enää kelpaa. Miksi isinuudet ovat tärkeysasteikolla ylempänä, lähempänä sydäntä ja syliä? Vaikka äiti yrittäisi vaalia välejä, tehdä mahdolliseksi tapaamiset ja antaa isän olla lastensa elämässä?

Vaatisi paljon ajattelua ja viitseliäisyyttä jakaa aikapiirakka kaikkien lasten kanssa tasan. Ja samalla mahdotonta. Sillä se jossa eniten elämästäsi vietät, on konkreettisesti lähinnä kuitenkin. Jo ydinperheen sisarukset taistelevat paikasta auringossa, saati sitten kahden eri osoitteen. Naivisti uskon, että henkinen syli, tietoisuus rakkaudesta kantaa nekin ajat, kun isä ja lapset eivät näe. Tai kantaisi. Jos niitä ylipäätään olisi. Jotkut miehet eivät yksinkertaisesti halua olla tekemisissä omien lastensa kanssa.



Eron jälkeen iskämies otti uuden rouvan ja uuden rouvan lapset tämän huonekalujen mukana. Etäisästä tuli lähiaikuinen kahdelle muulle. Ei mennyt kauaa, kun etäisästä uhkasi tulla etäaikuinen. Vieras kasvo rippijuhlissa, muodollinen tervehdys, lopulta kysymysmerkki terveystietolomakkeen kohdassa ”isän puolen sairaudet”. Kieltämättä kirveli huomata miten iskämies (tai pikemminkin iskänuusi) halusi rajoittaa lastensa tapaamisia niistä vähistäkin sovituista. Muistan yhä käsittämättömän perustelun sanasta sanaan; eivät sovi enää uuteen elämäntilanteeseen.

Tappelin vastaan. Pidin väkisin lapset ns. kuvioissa. Ymmärrän kyllä, että viha minua kohtaan projisoitui uudella rouvalla myös lapsiin. Että iskämies oli kahden tahdon välissä. Ymmärtäminen ei tehnyt asiasta yhtään helpompaa.
Vasta vuosia ja vuosia myöhemmin saavutettiin tilanne, jossa viikonloput eivät ole kiveen tai erillisen sopimukseen hakattuja. Jousto ja aikuisuus. Mitä olisin tehnyt, jos iskämies olisi kieltäytynyt ottamasta lapsia? Jättänyt portaille nyytteineen? Äiti menee nyt, isi tulee varmaan ihan kohta…

Ei. Se ei ole naiselle ylipäätään valinta. Jos ei ole monelle miehellekään, mutta useimmiten kuitenkin heille. Jollain biologiaan piirretyllä, käsittämättömällä koodistolla mies kykenee kävelemään paikalta taakseen katsomatta. Uuden naaraan, uuden mahdollisuuden siittää eloonjääviä, vahvoja jälkeläisiä edessä riisuu iskämiehen vaatteensa ja kuoriutuu pelkäksi urooksi. Ja mikäs muu eläinmaailman uroon tehtävä on, kuin jatkaa geeniperimäänsä. 




Entä naiset? 


Jotta asia ei olisi näin mustavalkoinen, tiedetään että naisilla on biologinen peruste menettää melko nopeasti kiinnostuksensa samaan kumppaniin, etenkin pitkässä parisuhteessa (aiheesta oli oikein hyvä dokumentti, harmi että katseluaika on jo ohi). Siis paljon paljon ennen sitä iskämiestä. Ei ole sattumaa, että rakastumisen huumassa peitto heiluu ensimmäisen vuoden tiheään tahtiin, sitten harvemmin, kunnes joillakin lakkaa jopa miltei kokonaan. Mahdolliset jälkeläiset on saatettu alulle, synnytetty ja kasvatettu jo siihen asti, että pysyvät omilla tolpillaan. Naaras meissä haluaisi lähteä tähyilemään kotiluolasta jo horisonttiin uljaampaa urosta. Jos teorian haluaa villisti kumota, täältä löytyy vielä hurjempi näkemys asiasta. Jestas sentään. 

Nämä eivät ole omia mielipiteitäni. Vaikka rakastankin tutkimuksia, evoluutiopsykologiaa ja ylipäätään ihmisen käyttäytymisen miettimistä, uskon vahvasti, ettei kukaan meistä ole yhtä kuin viettimme, hormonimme tai muu ontuva selitys. Jotkut iskämiehet ovat taipuvaisia täysin unohtamaan aikaisemmat lapsensa omasta tahdostaan, koska ovat ihmisinä kykenemättömiä empatiaan. Itsekkäitä, oman mielihyvän ja edun tavoittelijoita. Lyhyesti, mulkkuja. Ja tämä on oma mielipiteeni vahvasti alleviivattuna.

Pettäminen alkaa olla so last season. Machot jopa kuolemassa sukupuuttoon. Hyvä näin. Vaikka rakkaudessa ei voi koskaan olla täysin varma, luotan kunnes toisin todistetaan. Ehkä minuakin on elämäni mittaan kusetettu urakalla, en vain ole tietoinen siitä. Elän ennemmin suloisessa harhassani. Eipä se päivänvaloa aina omakaan toiminta ole nuorena kestänyt. Katse on joskus jo horisontissa harhaillut ennen lopullisia hyvästejä. Kun ei ole osannut sanoa niitä sanoja, ei rohjennut, ei pystynyt. 




Miksi mies sitten pettää? (linkki)


Varmaan samasta syystä kuin nainenkin. Pohjimmiltaan näin, vaikka miehillä syyksi mainitaan useimmin seksin puute ja naisilla tunne-elämään liittyvät seikat. Ihmiset pettävät myös siksi, että voivat. Tilaisuuden, moraalikäsityksen, minkä tahansa asian puitteissa. Syitä voidaan etsiä biologiasta, mutta meille eläimistä poiketen on suotu mahdollisuus valita. Kukin noudattaa vapaata tahtoaan valitsemallaan tavalla. 

Saan näin sanoen varmaan kiukut päälleni, mutta koska ymmärrän ihmistä virheitä tekevänä olentona, ymmärrän myös miksi. Rakkaus ei aina katso aikaa, ei paikkaa. Täydellisessä Maailmassa jokaisen suhteen jälkeen on haavat nuoltu vuoden suruaika. Tässä todellisessa tarinat voivat alkaa päällekkäinkin. Tai tulee pikkujouluja, satunnaisia kaduttuja kännisekoiluja. Toisaalta jokaisessa suhteessa määritetään erikseen mikä on pettämistä. Se mikä käy molemmille, ei ole kummaltakaan pois. Millä ei tehdä tuhoa muille, ei ole kenenkään tuomittavissa. 

Koska elämä on koko pituudeltaan mahdollisuus myös kasvuun, yksi hairahdus ei ennusta mitään. Mutta kieltämättä sarjapettäjä ei ole ihan paras CV parisuhdemarkkinoilla. Uskollisuus astuu näillä uroilla usein kuvioihin vasta, kun eivät kyvyt tai ulkonäkö enää muuhun riitä. Pakosta.

Ehkä on tyhmää edes kysyä miksi miehet pettävät. Yleistävää. Näiden lehtijuttujen takana on tositarinoita ja tositarinoissa monta ihmistyyppiä. Sukupuolestaan huolimatta osa meistä jää lapsen asteelle, polkee jalkaa minäminä, minulle, minä ensin. Sietää huonosti tylsyyttä. Pettävätkö miehet enemmän kuin naiset? Vai tunnustavatko/kerkusvatko helpommin naisten vaietessa viktoriaanisen ajan jäänteiden yhä kolistellessa moraalisäännöissä? En tiedä. Ihmisyyttä voi yrittää ymmärtää, vaikka ei kaikkea omalla kohdalla hyväksyisikään. 


Ehkä alun miestyyppi on kuoleva klisee, ehkä surullinen tosi. 

Mitä sinä ajattelet asiasta? 



sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Tällä kertaa toisin



Joillekin parisuhde on alituista riskianalyysiä, tai ainakin itsensä haavoille alttiiksi laittamista. Etenkin mitä tulee jo kylliksi rakkaustraumoja keränneillä suhteenalkajilla. Nuorena kaikki on jotenkin niin mutkatonta. Sitoutuminen tykkääks vai eiks tykkää –tyyppistä epävarmuutta kaiken muun tullessa siinä sivussa. Aikuisena suhteen aloittaminen tietää jo oletusarvoisesti kummankin tykkäävän toisistaan, mutta se kaikki muu ei sitten tulekaan tilaajalahjana tai ylellisenä ilmaisnäytteenä.

Kun pariutumiseen ei ole enää biologistaustaista "pakkoa", kehittelevät nelkytplus –aivot kompleksisempia ja moniulotteisuudessaan jopa hengästyttävän valtavia rakenteita analysoimaan kysymystä miksi. Riittääkö yhdessäoloon että on mukavaa, helppoa, luonnollista, vai pitääkö olemisella olla jokin muu päämäärä, kuin rakkaus. 
Ajokortti – ja peilikuvien karatessa yhä kauemmas toisistaan alkaa moni varoa askeliaan. Yhteen ei enää muutetakaan siksi, että on kätevää säästää asumiskuluissa, eikä naimisiin sännätä, koska Jakke ja Mirkkukin teki niin. Aamuruuhkassa autoradiosta raa’alla Ikurilaisäänellä rääkäisevä Pate Mustajärvi saa lauseen ”tahdotko mut tosiaan” kuulostamaan yllättävän suurelta viisaudelta.

Tahdotko?
Tahdonko minä?





Eroni jälkeen olen pidellyt rakkautta hyvin löysissä suitsissa. Jotkut suhteet kuihtuivat muutamaan viikkoon, toiset eivät ehtineet edes seurusteluasteelle treffailun kompuroitua omaan mahdottomuuteensa. Muutamasti hälytti narsistitutka, saattoipa ehta naisvihakin tulla tunnistetuksi erotilastojen häviäjäpuolen hämäränkulkijoista. Eniten tapasin kuitenkin kilttejä, huomaavaisia, ihania miehiä, joiden kanssa ei vaan mikään anturi värähtänyt. Seurusteluun saakka päätyneet päättyivät nekin, mikä kuhunkin syyhyn vedoton. Miksi jatkaa jotain vain jatkamisen ilosta? En halunnut tuhlata vähää aikaani enää mihinkään niin turhaan, kuten palavien tunteiden odotteluun.

En ole koskaan ollut ihmisenä riippuvainen. Takertunut, eropelkoinen. Yhtä lukuun ottamatta olen kaikkien kanssa ihan hyvissä väleissä. Ja se yksi kertoo itsestään enemmän kuin minusta.
Miehiksi valitsin mahdottomia. Minä, maailman vahvin naisnalle en tarvinnut ketään kenenkään vuoksi. Edes itseni. Tyypit olivat joko saavuttamattomia henkisellä tasolla tai sitten liian rakastuneita ja siksi rasittavia. Eipä tarvinne kummoistakaan keittiöpsykologia vetämään viivaa kiintymyssuhdejanalle. (Tässä aiheesta yksi hyvä artikkeli ja testi, joskin aika vanha lähde jo.) 
Kun tapasin nykyisen mieheni olin jo pohjattoman väsynyt tyyppeihin. Hieman ennen tapaamista karille ajanut puolen vuoden riipivä rakkaustarina sai minut päättämään ettei koskaan enää. Tein yksinkertaisesti itselleni ja vallitsevalle kaikkeudelle täysin selväksi, että tämä riittää nyt. Minä haluan miehen, joka haluaa minut. Minä haluan miehen, jonka minä haluan. Yksinkertaista.





Se kliseinen klik kuului ensitapaamisella. Molemminpuolinen, kaunis ja heleä. Jos elämäni olisi satu, kohtaus päättyisi lauseeseen "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti". Mutta koska ainakaan toistaiseksi prinsessaunelmat eivät ole toteen käyneet, kompuroin edelleen ahdistuksen kanssa. Se piru vain vaihtaa muotoaa.

Ensimmäisen vuoden ahdisti, että joku halusi kuulua elämääni. Auttaa. Olla osallinen. En minä apua halunnut. Halusin löyhän, tapailuperustaisen suhteen ja siksi pitää käsivarren mitan päässä itsestäni. Tarvitsevuudesta vapaan. En kestä takertumista, en mihinkään suuntaan. Sitähän rakkaus minulle pohjimmiltaan oli. Puristava ja tiukka. Veltoksi tekevä, kaipaavaksi ja lopulta surulliseksi.

Toisen vuoden kohdalla aloin vahvasti luottaa. Näyttää tarvitsevuuttani, rakkauteni pimeää sivua. Vähemmän riittoisaa, sitä joka pelkää myös. Että jotain sattuu. Että jotain päättyy kuitenkin.
Kasvoin. Opin. Karaistuin. Ajattelin, että tämä hyvä kuuluu minulle. Vihdoin.

Kolmas vuosi. Jos siitä onkin tullut korvaamaton?





Mitä tapahtui vahvalle ja loputtoman itsenäiselle naiselle, joka ei koskaan tarvinnut ketään? Ei lapsena, ei vaimona, ei yksinhuoltajana. Joka ystävänä riensi auttamaan, mutta ei koskaan pyytänyt palvelusta? Ei osannut. Ei edes halunnut, koska pyytäminen tiesi kiitollisuudenvelkaa ja velka kahleita. Mitä tapahtui naiselle, joka rakkaudessa oli aina niskan päällä? Joka ei koskaan miettinyt, mitä jos. Ikinä. Joka lähti jo kauan ennen.

Rakkaus. Se tapahtui.

Itseriittoinen vahvuus on vankila, vaikka kieltämättä joskus erityisen tarpeen selviytymiseen. En minä olisi neljää lasta yksin kasvattanut, ellen olisi ollut niin murtumattoman kova. En olisi ottanut murkkujen iskuja vastaan, en iskämiehen, en elämän, en yhdenkään niistä loputtomista vastoinkäymisistä, jos olisin tuulessa taipunut. Olin ylpeä suorasta rangastani. Tein pärjäämisestä taiteenlajin. Palkitsevan, ihaillun. Miten sä jaksat tota kaikkee?

Koska oli pakko.

Ei äiti-ihminen voi lamaantua. Lattialle jäävät ulvomaan he, joilla on jokin tukiverkko kuitenkin. Jos ei suku pidä huolta, yhteiskunta tekee niin. En jäänyt arvailemaan kumpi olisi ottanut vetovastuun, jos minä en. Sellaista kortta ei ollutkaan jolla kameliäidin selkä olisi katkennut. Uuvuin vasta kun siihen oli mahdollisuus. Kun toiset kädet tulivat ja kantoivat minut kaikesta yli. Sanoivat, että asiat järjestyvät. Ja niin ne tekivätkin.




Olisi helpompaa elää naksauttaen typerä puhekanava pois päältä. Se joka toistaa päässä uusintaa uusinnan perään. Kysyy tyhmiä kysymyksiä, kyseenalaistaa. Tahdotko? Tahdonko minä?
On tässä ennenkin turpaan saatu, miksi nyt pelottaisi erityisesti? Koska tällä kertaa on toisin. Aivan liikaa mitä menettää.

Rakkaus on itsensä alttiiksi laittamista. Kaikessa epävarmuudessaan, kaikessa pelottavuudessaan, siihen on vain uskottava. Jos ei anna itsestään, pitää osiaan piilossa ja suojassa, miten voi odottaa toisen tekevän niin? Ja kun siitä toisesta kuitenkin paljastuu inhimillisiä puutteita, kun uskoa ja luottamusta koetellaan, pitää vain kerta kerran jälkeen hiljentää sisäinen loukkaantunut lapsi. Nostaa ylös ja puhaltaa pipit. No niin, menes nyt siitä takaisin keinumaan. Ylös ja alas… Nähdä keinu vain keinuna. Jota itse keinuttaa kuitenkin.

Meillä kaikilla on kipupisteemme. Toiset eivät vain tunnusta, edes halua nähdä puutteitaan. Jos automaattisia toimintamalleja ei kyseenalaista, jos ei ikinä näe kaavaa, ei mikään muutu. Pelkäämällä tulevansa onnettomaksi, karkottaa mahdollisuuden onneen.
Kuluneet kaksi vuotta ovat olleet aivan uskomatonta aikaa. Toisinaan katselen itseäni kuin ulkopuolelta ja ajattelen, vau, se miettii oikeesti noin?! Se on vahva tuossa ja pelokas tuossa. Tuota puolta pitää vielä hioa, ja ei hitto, mikäs se tämä ajatus taas onkaan?
Olen vahvasti alkanut uskoa, että prinsessaunelmillakin on paikkansa elämässä. Satuihin ja onnellisiin loppuihin. Ei pelkästään loppuihin.

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti…