Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Yhteiskunnallista paatosta ja vähän naisasiaa


Ministerismies lausui huolensa Suomen syntyvyyden romahtamisesta, eikä suotta. Ensimmäistä kertaa sitten sotavuosien täältä poistuvien määrä on suurempi, kuin tänne syntyvien. Syyksi ministeri arvelee miesten syrjäytymistä ja naimaikäisten kohdantaongelmaa. Nuorten miesten työttömyys kasvaa, ja tuo muassaan lisää ongelmia. Ja siinä missä nuoret miehet syrjäytyvät, nuoret naiset kuulemma karkaavat yliopistoon.

En osaa sanoa onko vika siinä, etteivät nuoret enää tapaa. Mutta sen tiedän, että harvan nuoren naisen ainoa unelma on tulla äidiksi. Perhe ja lapset ovat edelleen tulevaisuuden keskiössä, silti yhä useampi valitsee tietoisesti myös lapsettomuuden. Joskus niin käy vahingossa. Ensin ei ole sopivaa elämäntilannetta, sitten ei sopivaa kumppania sopivaan hetkeen. Lopulta on jo myöhäistä. Vaikka biologisesti ottaen 20 + olisi paras ikä synnyttää, ihan kaikki eivät halua perustaa perhettä vielä aikana, jolloin muut ympärillä viettävät villiä opiskelijaelämää ainoan vakavasti otettavan vastuun koskiessa omaa sievää pikku napaa. Ensin pitää opiskella, saada ammatti ja talous kuntoon. Joskus jompikumpi tai molemmat venyvät. Mitä vanhempana esikoisen saa, sitä pienemmäksi tapaa katras jäädä.





Voiko elämä olla hyvää ja rikasta ilman vanhemmuuden kokemusta? Ihan varmasti. Asiaa jota ei ole koskaan kokenut, ei osaa konkretian tasolla kaivatakaan. Aika on nykyään eri, yksilöllisyyden tarve kasvanut ja odotukset elämältä muuttuneita. Nuoruus jatkuu yhä pidemmälle sen ollessa oikeastaan ainoa hyväksytty vaihe elämässä, ainakin mitä median syöttämään mainostulvaan tulee.
Aika moni syyttää syntyvyyden laskusta talous – ja perhepolitiikkaa. Mikä varmasti onkin totta, sillä siinä missä 90-luvun laman aikana syntyvyys kasvoi, se ei enää tehnyt niin seuraavan notkahduksen saavuttua 2008, vaikka samasta mittakaavasta ei voitu puhuakaan. Lapsiperheitä on ajettu yhä ahtaammalle samaan aikaan kun ikäluokan synnyttäjiä on vähemmän, vaikka mukaan ei laskettaisi totaalikieltäytyjiä.  

Äitiys on ollut tavoite ja iso katras haaveeni jo pikkulikasta lähtien. Oikeastaan minulla ei ollut mitään ammatillisia intohimoja, eikä ainakaan muuta suunnitelmaa aikuisuuden varalle, kuin perustaa perhe. Varsinaista yliläikkyvää hoivaviettiä en silti koskaan omannut. Niin, ellei lapsena kotiin raahattuja ”kulkukissoja” lasketa. Ammatilliset unelmat syttyivät vasta neljännen piltin jälkeen samaa tahtia sen havahtumisen kanssa, ettei vauvaprojekteja voisi ihan loputtomiin olla suunnittelemassa, tilaamassa tai toteuttamassa. Mies oli opiskellut ja mennyt urallaan eteenpäin kaikki ne kotona viettämäni vuodet, ja kun oma aika vihdoin tuli, tuli myös ero. Näin jälkikäteen, kumpi olisi kannattanut hankkia ensin, ura vai perhe?




Tytär on ollut varsinainen vauvafani ihan koko pienen ikänsä ja hänen suurin unelmansa liittyykin lapsiin. Ellei järkeä annostella lisää ämpäritolkulla, tämä itsepäinen tyttöotus tekee minusta mummin suunnilleen kun ehtii peruskoulusta päästä. Olen asiasta tietenkin kauhuissani ja juuri niitä yliopistoon naisia ajavia fanaatikkoja, joiden mielestä kannattaa ottaa kaikki ilo irti nuoruudesta. Yritän olla muka kepeän huoleton ja sensuroida eri tuuteista puskevia teiniraskaus -ohjelmia huomaamattomasti, mutta tyttö laskee ohitseni suunnilleen päiviä äitiyteen. Niin hirvittävää kuin sen äänen sanominen onkin, toivon että hänellä olisi naisena muitakin suunnitelmia. 

Olenko oikea ihminen kertomaan miten tämä elämä pitäisi elää? Antaako oma kokemukseni nuorena äitinä jonkin yleismaailmallisen tiedon käyttööni, jota voin poikkeuksetta soveltaa kaikkiin sukupuoltani edustaviin sisariin, myös tyttäreksi kutsumaani? Jos nyt unohdetaan varsinainen teiniraskaus (voi luoja minut paratkoon), onko vaikkapa 18-vuotias kyllin vanha tekemään ainakin kahta elämää koskevia kauaskantoisia päätöksiä? Voiko vauvan haluta, ihan vain koska vauvat ovat niin ihania? Mikäli ministerismiestä on uskominen, lapsen saamiseen pitäisi olla todella matala kynnys. Viis siitä, miten epätasa-arvoisesti perhekakku jakautuu, miten lapsi – ja etenkin lisääntymisvihamielinen ympäristö kaikkine leikkureineen ja kieltoineen meillä on. ”Yhteiskunta tarvitsee lisää tulevia veronmaksajia”. En tunne yhtäkään naista, joka olisi perhepolitiikkansa tähän väittämään perustanut.

Sisäinen feministini älähtää aina, kun syntyvyyden lasku ja naisten korkea koulutus mainitaan samassa lauseessa. Miesreppanat syrjäytyvät, ja naiset ne vain porskuttavat. Voi voi. Syrjäytyminen on ihan todellinen ongelma ja sen uhassa olevat vaativat tekoja sanojen sijaan, mutta miten en voi välttyä ajatukselta, että ennen oli muka paremmin? Kun naisolentojen koulutus tyssäsi yleisesti viimeistään keskiasteelle ja työura paria vuotta myöhemmin, sillä kotirouvalla oli muutakin puuhaa. Tärkeämpää. Eikä ainakaan vallata yliopistoja. Olen aika monta tapausta nähnyt, joissa mies aloittaa uuden suhteen vielä siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa yhteisiä eläkepäiviä suunnittelemaan. Nainen jää täysin tyhjän päälle. Siinä sitä vanhuutensa ehtoossa on mukava miettiä pienellä kansaneläkkeellä, että oliko se pitkä kotiäitiys todella yhteinen unelma? 




Nykyään on onneksi enemmän vaihtoehtoja turvata tulevaisuus kuin solmia avioliitto. Eikä ihme, ettei nuoria naisia vauvapuuhat ensisijaisesti kiinnosta, jos kumppaniksi pitäisi valita pelikonsolin ohjaimeen kiinni kasvanut juro murjottaja. Lennokas ura ja ulkomaan matkat vaihtaa puklurätteihin ja riitoihin siitä, kummalla on oikeus omaan rahaan? Paitsi sitten on tämä oma tytär, joka nauraa äitinsä ajatuksille ja tekee aikanaan täsmälleen omat päätöksensä – suuntaan tai toiseen.

Kaiken pitäisi ja ei pitäisi paatoksen jälkeenkin, lapset saadaan, niitä ei tehdä. Jokaisen soisi syntyvän tahdottuna, odotettuna ja jo ennalta rakastettuna. Länsimainen naisen etuoikeus on päättää asioistaan, mennä yliopistoon ja tulla lisääntymisnirsoksi, jolle ei riitä mieheltä enää ominaisuudeksi tuoda tilipussista kotiin se mitä lähipubilta jää. Valinnan mahdollisuus tietää väistämättä vähäisempää syntyvyyttä ja vähemmän käsiä hoitaa yhä vanhemmaksi eläviä edeltäjiänsä. Korkea koulutus ei tietenkään takaa mitään, mutta jos edes jonkinlaisen uran vaihtoehtona on kotiäitiköyhyys, miten voidaan kuvitella että naiset miettisivät vielä yhtä lasta lisää, vain koska se olisi kansantaloudellisesti tärkeää?




Sain ison perheen, josta aina haaveilin. Jos nyt pitäisi aloittaa alusta, saattaisi äitiurapolkuni näyttää hieman toiselta. Aika oli tuolloin eri. Lapsia ei tehdä rahasta, mutta vanha sanonta "lapsi tuo leivän tullessaan" on nykyään pikemminkin päinvastoin. Oma juttunsa on yleinen arvoilmasto. Päiväkotiryhmät pursuavat ja luokkakoot kasvavat, vaikka lapsia syntyy yhä vähemmän. 

Ministerille minulla on vain yksi vinkki. Alkakaa vihdoin tehdä perheen kasvamisesta ihan oikeasti mahdollista nykyaikaisille ja vaihtoehtonsa ymmärtäville nuorille naisille. 



4 kommenttia:

  1. Ihanat kuvat ja hyvä kirjoitus!

    Oma pää on tällä hetkellä tyhjää täynnä, joten vinkkaan vaan toisen hyvän blogikirjoituksen aiheesta, nyökyttelin teille molemmille: http://www.projectmama.info/2018/04/terveisia-islannista-juha.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä Islanti! TÄMÄ on juuri se juttu. Miksi jossain länsimaassa (pohjoisessa) lasten saaminen nähdään ihan oikeasti hyvänä vaihtoehtona, vaikka meillä ehkä niinkään ei? Syynä ei ole runsaampi kalan syöminen tai meri-ilmasto. Ihan pikku vinkkinä ministerismiehille vaan. :D

      Poista
  2. Kuulostat ihan meikäläiseltä, suurin haave oli perhe ja lapset ja äitiys ja sitä on toteutettu neljän lapsen verran. Kissojakin raahattu, niitä hylättyjä monen monta.

    Olet niin hyvä kirjoittamaan, loistava teksti taas.

    Muiskuja viikonloppuun <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana ❤

      On sitä varmaan huonompiakin suunnitelmia elämän varalle ollut, kuin neljä lasta. Vai mitä. 😁

      Mukavaa ja ihanan lämmintä viikonloppua.

      Poista