Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Jotain mitä säilyttää ja Sisäisen Jarrumiehen löytymä



Sain taannoin kipeän muistutuksen siitä, miten vähän arjessaan tulee huomioineeksi itsestäänselvinä pitämiään asioita. Miten nyt on oletuksena pysyvä. Tämä todellisuus, tähän kuvaan kuuluvat ihmiset. Kaikki. Siitä pieni tarina seuraavaksi.


Kaksi vuotta sitten istuin punaisissa liikennevaloissa, kun takaa tullut auto jysäytti reippaasti perääni. Vakuutusyhtiön tarkastajan mukaan vauhtia on täytynyt olla paljon kaupunkinopeuksia sallittua enemmän, sillä jysäyksen voimasta auto hypähti pari metriä eteenpäin kuten kaikki tavaratkin sen sisällä. Tavarat, minä ja epäonninen pääni. Nuppia särki pari päivää, mutta pahimman osuman otti niska, joka teki tyypillisen piiskaliikkeen ja senkin hieman vinossa. Peräänajosta alkoi kiputaival, jonka puolivälissä päädyttiin leikkaamaan kädestä hermopinnekin ymmärtämättä, että syyllinen löytyi ylempää. Vakuutusyhtiö totesi vamman asteella "lievä ja ohimenevä", työnantaja sai korvausta palkanmaksusta. Minä jäin pärjäilemään uuden seuralaiseni kanssa.






Joka ei koskaan ole hermokipuja kokenut, kerrottakoon että tunne on pahimmillaan kuin joku söisi raajoja elävältä. Hyvänä päivänä särky on tylppä, jäytävä ja perin inhottava taustajomotus, joka vetää pinnan kireälle ja sietokyvyn ylipäätään mihinkään ylimääräiseen jokseenkin nollaan. Hyvänä. Päivänä. Vähemmän hyvänä ainoa pako tilanteesta olisi päänsisäinen kemiallinen sumu, eli napit. Koska inhoan kipumömmöjen tahdotonta ja sameaa tilaa, jäi vaihtoehdoksi sietää. Niin ja oppia välttelemään pahentavia asioita. Autolla ajo, pyöräily, ylipäätään kaiken tärisevän käsittely (esim. koiran trimmauslaite), kauppakassien kantaminen, hierojalla käynti, ja lisähelvetti tuli tilaamatta. 
En edelleenkään voi tehdä mitään (hermoa) venyttävää, mutta niin vain jossain vuoden kaksi loppupuolella sormien puutuminen alkoi helpottaa ja kivut vähentyä. Tilanteeseen nolla en kai koskaan päässyt, mutta ilmeisesti kyllin liki kuitenkin. Jossain kohtaa unohdin mitä kuraa kaikki oli vuotta aiemmin. Sitten koitti operaatio jään hakkaus.

Kävipä niin onnekkaasti, että pääsin jälleen todistamaan tyhmyyteni tiivistymistä ottaessani lusikan – tai tässä tapauksessa rautalapion – kauniiseen käteen. Päätin näet avittaa kevättä hakkaamalla ikijäätä varjoiselta pihatieltä. Puoli tuntia myöhemmin kömmin hikisenä ja jokseenkin kädenjälkeeni tyytyväisenä sisälle. Käsi ei ollut jäljestä varauksettoman iloinen.





Kuinka idiootti ihmisen pitää olla, että kiduttuaan kivut selkärankatasoiselle estämisyritysmekanismille, ei ymmärrä asfalttiin osuvan rautalapion tärähdyksen välittyvän suoraan asian ytimeen? Hyvin idiootti. Mutta kun asioista alkaa tulla oletuksia, suloinen unohdus tapahtuu.
Kiitos kysymästä, käpälät voivat jo oikein hyvin. Särky kesti tosin pidempään kuin lumi, joka hupeni varjostakin lopulta ihan itsestään. 

Aivot eivät kestä suuria tunnetiloja vakioasetuksena. Siksi kaikki laimenee, hullaantunut rakkauskin keskimäärin kahdessa vuodessa. Jatkuvassa kiitollisuudessa eläminen ei siten ole sekään mahdollista, joskin kiitollisuuden kyky ei koskaan ole vain syntymälahjana annosteltu vakio. Kuinka moni silti osaa joka päivä laskea kaikki ne asiat, jotka ovat itseasiassa ihan superisti hyvin? Siis kaikki?







No, joka ja tapauksessa. En ole ihmisenä heitä, jotka heräävät uuteen aamuun suloisesti pursuten universaalia rakkautta jokaista elollista olemusta kohtaan. En jaksa pitää kiitollisuuspäiväkirjaa, en tehdä hengitysharjoituksia saati istua vaikeassa asennossa lattialla ja tarkkailla tietoisuuttani. Maailmankaikkeus heittelee siksi eteeni kipeitä muistutuksia minkään pysyväisyyden harhasta. Työssäni tsemppaan ihmisiä, itseäni lähinnä potkin persiille. Narisen kuin vanha lato navakassa tuulessa. Tylsistyn. Olen keskenkasvuinen. Ajattelen toki asioista positiivisesti, lopulta. Sitä ennen on vaihe jolloin ihan aina en.
Vaikka olen lukenut hyllymetreittäin self help –oppaita, en saa päähäni tarttumaan avoimen omaksujan tekniikkaa. Tiedäthän, tyypin joka ottaa asiat tarkasteluun liikuttavan ihmetellen ja kaikelle uudelle auki. Minä se kyräilen ja kierrän, jaa että tuommoinen. No niin, mitäs se tämä taas tietää… Mitä enemmän omaa reagointitapaansa tarkastelee, sitä tuskastuneemman tietoiseksi siitä tulee. Pitäisi niin kovin pyrkiä muutokseen. Kasvaa, ratkaista, siirtyä uudelle tasolle. Sitten koin oivalluksen.

Kirjan nimi oli Ratkaisukeskeinen oppilashuoltotyö. Ei. En ole, enkä edes tule työskentelemään koululla. Opus vain sattui olemaan osana laajempaa luettavaa kokonaisuutta. Kävi kuten tapaa käydä, helmet ovat piilossa ja löytyvät sattumalta vähiten odotettujen alta. Täysin yllättäen eräällä sivulla edessäni oli lause, joka kuului näin; minkä haluaisit elämässäsi jatkuvan.

Jatkuvan? Ei ”ole kiitollinen”. Ei ”sinun pitäisi” tai ”ajattele näin”. Tyylikäs, pieni kysymys. Mahdollinen.






Aloin pohtia asiaa tarkemmin. Loputtomat ponnistelut ratkaisuihin jättävät varjoonsa paljon hyvää, jonka kuitenkin soisi säilyvän. Ongelmat ratkeavat joskus kuin itsestään, miksi ei mielessä kytevä muutos sitten? Yksi vaihtoehto on olla niin kovin pyrkimättä. Silloin muutos saattaa tapahtua huomaamatta. Tässäkin lakonisessa, kärsimättömässä ja kyseenalaistavassa luonteessa on paljon säilytettävää. Ympäröivässä todellisuudessani vielä enemmän. Jos ihminen ei mielisi eteenpäin, keksisi uutta ja valloittasi mahdottomia, istuisimme yhä päreenvalossa illan tunnit. Mutta vaikka keinovalo on keksitty, istumisesta ei onneksi ole kokonaan tarvinnut luopua. Aina on jotain hyvää, mitä säilyttää.


♥ ♥ ♥ 


Viimeksi kirjoitin miten huono seurustelunainen olen ollut. Kirjoitusta edelsi havainto, havainnosta seurasi paljon toistoja pienillä painoilla. Voin hiljaa kuiskata löytäneeni sisäisen jarrumieheni, joka osaa ajoissa vetää kahvasta parisuhteen vuoristoradan pahimmissa kurveissa. Sen sijaan että ihan ensimmäinen reaktio olisi "ei toimi, ei voi, ei onnistu, ei jaksa, ei ei ja ei ", olen alkanut jarruttaa. Tämä ei tietenkään vielä tarkoita etteikö pään sisällä poksuisi. Mietteistä piikikkäimmät jäävät kuitenkin yllättävän hyvin Sisäisen Jarrumiehen seulaan. 

Ja se on jo aika paljon se.




2 kommenttia:

  1. Tämä oli kuin omasta suusta ja pakko sanoa, että puren ja kelaan asioita mieluiten itse, kuin luen kaiken maailman oppaita. On hyvää aivojumppaa kääntää ja vääntää juttuja omassa päässään. Mutta tähän samaistuin taas niin totaalisesti:


    No, joka ja tapauksessa. En ole ihmisenä heitä, jotka heräävät uuteen aamuun suloisesti pursuten universaalia rakkautta jokaista elollista olemusta kohtaan. En jaksa pitää kiitollisuuspäiväkirjaa, en tehdä hengitysharjoituksia saati istua vaikeassa asennossa lattialla ja tarkkailla tietoisuuttani. Maailmankaikkeus heittelee siksi eteeni kipeitä muistutuksia minkään pysyväisyyden harhasta. Työssäni tsemppaan ihmisiä, itseäni lähinnä potkin persiille. Narisen kuin vanha lato navakassa tuulessa. Tylsistyn. Olen keskenkasvuinen. Ajattelen toki asioista positiivisesti, lopulta. Sitä ennen on vaihe jolloin ihan aina en.

    Niin ja olet kokenut hurjan jutun ja suorastaan kornia on, että työpaikka kyllä sai korvauksia!!! Sanaton, tässä maailmassa ei ole mitään oikeudenmukaista se on saletti ja pienet ihmiset jäävät isoihin rattaisiin.

    Kaikesta huolimatta ihanaa viikonloppua sinulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuita opuksia vähän niinko virankin puolesta "joutuu" lukemaan. Tosin ei varsinaista self helppiä, mutta päänsisäistä liikennettä kuitenkin.

      Kiva että samaistuit mörköilykohtaan. :D (jos noin saa edes sanoa)

      Juu, kaikkea sitä sattuu ja tapahtuu. Onneksi ei tämän pahempaa kuitenkaan. Nyt on taas oikein hyvä tilanne käpälien ja niskan suhteen, taso nolla. Ei parane hakata rautalapiolla asfalttia. Ihan hyvä muistutus kuinka kivaa on olla kivuton.

      Vielä kun migreeniin löytyis täsmälääkitys, niin hätäkös tässä.

      Iloista viikonloppua Tiia. ♥

      Poista