Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Hirveän huono seurustelunainen


Jos hirveän huonoille seurustelunaisille olisi AA-tyyppisiä kokouksia, toimisin niissä itseoikeutettuna kokemusasiantuntijana ja vetäjänä. Aloittaisin kertomalla miten hirveän huono seurustelunaiseus aiheuttaa pettymystä ja yleistä kärsimystä paitsi suhteen miesosapuolelle, eniten itselleni. Että yritin salailla asiaa, ei kukaan kuitenkaan huomaisi. Valehtelin peilikuvalleni olevani mitä ihanin ja tavoitelluin kanssaeläjä, hauska, kepeä ja valloittava. Kunnes koitti eräs huhtikuinen iltapäivä.

Muotoillaan asia vaikka näin; mies on yltiöoptimisti, minä pes…siis…realisti. Tapani on harkita asioita eri kulmilta, miettiä vaihtoehtoja ja valita sitten riskianalyysin mukaisesti se vähiten tuhoa tuottava. Miehen spontaanisuus, etenkin pitkälle menevä huolettomuus aiheuttavat minussa toisinaan väkeviä ärtymyksen tunteita. Miten se ei voi varautua asioihin! Miesotukset ovat yleisestikin ottaen vähemmän ennalta huomioivia, seikka josta kerroin jo täällä. Mutta tämä se on tulevaisuudenuskoltaan ja luottamukseltaan lähtökohtaisesti ihan omaa luokkaansa. Jos mitä ongelmia on tielleen tiputeltu, kaikki on aina järjestynyt. Tietenkin on. Ei mikään mene niin, ettei se jotenkin menisi. Pyörittelen epäuskoisena silmiäni tarinoille. Miten joku voi vaikkapa mennä ulkomaille vailla tietoa missä seuraavan yön nukkuu, ja jo tunnin kuluttua lentokoneen kosketuksesta kenttään sillä on jo asunto, auto ja työpaikka? Vastuutonta ja epäkypsää. 

Meissä on hirveästi samaa, vaikka asioihin suhtautuminen – etenkin niihin valmistautuminen – ei. Ihmisinä täydennämme toisiamme. Mies on uudistaja, minä kyseenalaistaja, joka esittää uudistajalle tarpeelliset kysymykset, kuten oletko ottanut huomioon tämän ja mitäs sitten kun… Yhdessä olemme pää pilvissä, mutta jalat tukevasti maassa. Tai näin ainakin kuvittelen. Saatan olla myös jarru ja ankkuri. Riippuu kummalta kysytään.
Ensimmäistä yhteistä vuotta määritteli aika pitkälti vaikea uupumus, johon putosin melko pian tapaamisemme jälkeen. En voi koskaan kyllin kiittää häntä avustaan ja rakkaudestaan, jonka vertaista en ole elämässäni ennen kokenut. Vastalahjaksi hän saikin sitten…no tuota…realistin?





Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, kärvistelen keskivaikeassa ärtymyksen tilassa. Asiakkaille olen itse aurinko, lapsillekin jaksan olla kiva ainakin useimmiten, mutta täyttyneen maljani kaadan surutta miehen niskaan ja jopa niin nopeasti, etten ehdi itsekään huomata mitä tässä oikein taas tapahtui. En huuda, en riitele, näykin. Sellaista pientä mukahauskaa sarkastista piikittelyä. Mies nyt vain sattuu syyllistyneen kahteen asiaan; syntynyt mieheksi ja olemaan kanssani. Koska oman pään sisällä jäytää nyt pessimistinen *itutus, jossa tulevaisuudessa mikään ei muutu, tai ainakaan tapahdu kyllin nopeasti, koen oikeudekseni olla tuittupää kaikkein vähiten asioideni tolaan syylliselle. Koska se on lähellä. Koska se nyt sattuu olemaan ihan liian lähellä. 
Miehen loputon usko tulevaan ja kaikkeen hyvään tuntuu toisinaan naivilta. En voi välttyä ajatukselta ommella suuni kiinni, jotta sieltä ei jälkikäteen lipsahtaisi tasaiseen tahtiin ”mitä minä sanoin”. Hyvä kun ei ihan aina edes siihen uskovalle lankea.

Mitä minä sanoin, niin. Vaikkapa lempitoteamani, että "sinä näet maailman sellaisena kuin sen haluaisit olevan ja minä sellaisena kuin se on". Tosin en tietenkään ääneen, vaan sillä tavalla mielessäni alati. Kun mies sitten alkoi mielestäni nähdä maailmaa ”kuten se on”, ymmärsin menneeni liian pitkälle.
Fakta. Puolisot alkavat muistuttaa toisiaan. Näin tapahtui minun ja iskämiehenkin kohdalla. Olimme ihmisinä luonnejanan toisista päistä, mutta eron aikoihin jo hyvinkin lähellä toisiamme. Aluksi minä olin se erityisen avoin ja sosiaalinen, kuusitoista vuotta myöhemmin, vähemmän. Saattoipa osansa olla ihan vuosien karttumisellakin, mutta itse ilmiö on tuttu pitkissä parisuhteissa. Särmät hioutuvat. Nyt heräsin kamalaan ajatukseen, että olen itse hiomassa jotain ainutlaatuisen korvaamatonta.




Miehellä on usein tapana kysyä iltaisin, onko seuraava päivä paha töissä? Tällä hän varmasti tarkoittaa onko tiedossa agressiivisia tai muutoin hyvin haastavia tapauksia. Minä käsitän sanalla ”paha” kuitenkin yleistä kaaosta, joka päivittäin jollain tasolla toteutuu. Vakiovastaukseni kuuluukin; ainahan se on, mihinkä se siitä muuttuisi. Tämä pitää toki pitkälti paikkaansa, sillä harvemmin tarjolla on varsinaisesti kissanpentuja, sateenkaaria ja hattaraa. Kysymyksen asettelu ärsyttää minua kahdella tasolla. Ensinnäkin en halua edes mainita sanaa työ illalla ja toisekseen, eikö se nyt kahden vuoden aikana ole tullut selväksi, että joka ikinen aamu on kuin päiväni murmelina. Kyllä. Juuri niin hirveän kamala ihminen olen.

Haluaisinko seurustella kanssani? En. Olen aivan liian luettavissa, suora ja rehellinen, jokainen tunnetilani näkyy sellaisen ihmisen edessä, joka katselee kyllin läheltä minua. Ts. jolle ei tarvitse olla kiva. En ehdi lähisuhteessani ajatella tarpeeksi mitä tunnetilaa välitän eteenpäin, kun se jo kovaa vauhtia irtoaa minusta. Murjottaessani itselleni, murjotan eniten sille jota rakastan. Mäkätän ja tiuskin, uhriudun kuin pahainen akka; taaskaan eivät tyhjät maitopurkit ole löytäneet roskiin ja miksi helvetissä se pyörä täytyy aina raahata eteiseen, kun on kerran lukollinen varasto? Asianomaiset ovat jo kilometrien päässä, eikä mikään näistä johdu miehestä. Mahtaa olla mukavaa kuunnella miten päivän padottu paskafiilis purkautuu sillä ainoalla hetkellä, kun voisi olla kainalossa.

Tunne on aina kokijansa oma havainto. Tiedän. Voihan olla, että mies ei koe tilannetta kuten minä eläessäni surkean minäni kanssa. Hänelle saatan yhä olla hauska ja vähän omalaatuinen oma itseni. Ehkä nykyisin enemmän omalaatuinen, kuin hauska, hehheh. Toiset taistelut käydään oman pään sisällä, eivätkä ne aina aikansa kallon luista kimpoiltuaan kovin raskaina ulos välity. Vaikea sanoa. Kysyminen ei tuota sen suurempaa viisautta. Mies ei kuitenkaan uskalla sanoa miten hirveä olen.




Opin paikka. Pysäyttää kuva ihan nanosekunniksi, ennen kuin pieni piikki lähtee ääniaaltona ulos. Säädellä ja suodattaa spontaania reaktiota, sanoa asiat pehmeämmin ja ainakin lakata pyörittelemästä silmiä
Mikä minä olen lopulta sanomaan, miten asioihin pitää suhtautua ja miten ne tulisi nähdä. Oma tapani ei ainakaan ole kovin toimivana näyttäytynyt. Ja jos kerran pystyn muita suojelemaan kitkeryydeltä, mikä antaa minulle oikeuden roiskia sappinesteitä miehen päälle? En ottaisi itsekään vastaan jatkuvaa nurinnaamaisuutta, miksi miehen pitäisi? Vaikka empiirisen tutkimukseni mukaan miehet sietävätkin keskiverrosti enemmän mäkätystä, en jaksa uskoa tämän toimivan hyvänä oikeutuksena ihan loputtomiin. 

Jos hirveän huonoille seurustelunaisille olisi AA-tyyppisiä kokouksia, toimisin varmasti vetäjänä. Lähtisikö joku mukaan?



6 kommenttia:

  1. Ai hitto, ihan kuin olisin itsestäni lukenut! Koska jostain syystä koen, että mun täytyy olla tietoinen kaikesta mitä mun ympärillä tapahtuu ja olisi suotavaa, että myös ne langat, jotka eivät varsinaisesti olisi mun, olisivat myös mun käsissäni. Ja sit mä ihmettelen että uuvun.

    Esimerkki: Kysyin viestitse mieheltä että onko hänellä jo muuttopäivä lukittuna ja muuttosuunnitelmat konkreettisesti valmiina. Miehen muutto on ollut yksi hemmetin farssi. Jokin osa musta ei usko että muuttoa (jonka pitäisi tapahtua kuun loppuun mennessä) koskaan tapahtuu. Samaisen muuton piti tapahtua jo viime kuun loppuun mennessä ja muuttopäivänä liinat olikin vedetty kiinni. No, ei siitä sen enempää, luotto vaan hieman meni. Pitää koittaa ajatella että se on aikuinen ja kykenee muuttamaan itse.

    Mun naamasta näkee myöskin kaiken ja se ärsyttää. Osa työkavereistakin tuntee mut niin hyvin että näkyy heillekin. Lapsista ja miehestä puhumattakaan.

    Tämän hetkisen minäni kanssa on varmaan ihan perseestä seurustella. Nyt kun olisi aikaa olla miehen kanssa niin halusin olla yksin ja vetää henkeä tiukan viikon päätteeksi. Hyvä kun jaksaa hengittää. Olen kireä kiukkupussi joka ei kestä omaa peilikuvaansakaan. Ihmettelen miten mies kestää. Ehkä siksi kun sen ei tarvitse koko ajan katsella mua. Voi meitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Nyt kun olisi aikaa olla miehen kanssa niin haluaisin olla yksin ja vetää henkeä tiukan viikon päätteeksi". Aivan! Ja tämä ristiriita omien sisäisten tarpeiden (vetäytyminen) ja parisuhteen hoitamisen (läheisyys) välillä nostaa nassulle sen tutun, hyvin tulkittavan kireyden, vaikka kuinka yrittäisi muuta väittää.

      Toisaalta, itse arvostan enemmän ihmisiä, joiden tunteet ovat edes jokseenkin luettavissa. Hyvässä ja pahassa. En jaksaisi lähteä tulkitsemaan ja mahdollisesti ymmärtämään väärin. Viihdyn keskivertoa enemmän avoimien ja suorien ihmisten kanssa.

      "Kasvot kuin avoin kirja" lisäksi valitettavasti suustani saattaa purkautua asioita, ennen kuin ehdin skannata tilanteen. Kuten nyt viikko sitten aloitin aamun töissä raskaasti kiroillen tietoteknistä ongelmaa unohtaen autuaasti, että esimies kuulee paperinohuen seinän läpi viereiseen huoneeseen kaiken kiusallisen selvästi. Auts.

      Voi noita miehiä. Ja voi todellakin meitä! Langat on pitänyt olla kaikki omissa käsissä, miten muuten oltaisiin tähän saakka potkittu menemään? Juuri eilen vanhoja juttujani lukiessa mietin, miten ihmeessä olen voinut pysyä edes järjissäni kaikki nämä vuodet. :D Ei ihme että edelleen kiristää, vaikka helpottanut on - ja paljon.

      Hali sinulle ihana. ♥

      Poista
  2. Sama täällä, kuin itsestäni olisin lukenut, paitsi, että me taidamme hieman molemmat näykkiä huumorilla täällä, se on sellaista kujeilua ja tosiaan alentavaa näykkimistä ei täällä kumpikaan niele. Mieheni on vahva persoona ja puhaltaa kyllä pelin poikki heti, ettei naiselliset hirmuvoimani pääse ylivaltaan ja koenkin, että olemme henkisesti tasaveroisia, mutta vuosia piti kilvoitella myös päästäkseen tähän eli siis vähän näykkiä. ;)

    Mutta juu olen pessimisti realisti, ärtynyt, aamut on hanurista ja ok, uskon kyllä aina optimistisesti, että asiat järjestyy jollain tavalla.

    Koen hirveän uuvuttavaksi olla muuta, kuin olen ja väsynkin vieraammassa seurassa, koska joudun pinnistelemään eli höpöttelemään niitä näitä. Niitä näitä höpötteleminen ei kiinnosta, vaan haluaisin heti mennä pinnan alle, silloin ei ole tylsää.

    Mieheni joskus alkuaikoina sanoi, kun taas uusia vieraita oli tulossa kylään ja huokaisin, etten jaksa tätä small talkia, niin toinen sanoi, ettei kaikki halua lyödä asioita tiskiin heti siinä ja nyt. Niinhän se on, mutta helpoiten tulen juttuun ihmisten kanssa, joiden kanssa niin tehdään. Nuorena jaksoin nähdä vaivaa simpukoiden kanssa, nykyään en enää, tiedän miten pitkä matka se on. Siksi ystävyyskin on kuin "ihastumista", se tunne ja avoimuus on heti siinä, tai sitten saa olla.

    Hirmu mielenkiintoinen postaus ja tästä kyllä sain ajatuksia ihan omaankin pohdintaan ja vaikka postaukseen.

    Mukavaa uutta viikkoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itselleni erittäin tuttu ja huvittava (etenkin netistä löytyvät meemit aiheesta) termi "too much peopling" kuvaa hyvin asiaa.

      En jaksa minäkään pikkujutustelua. Osin työstäni, osin luonteestani johtuen. Tapaan päivittäin niin paljon ihmisiä, en jaksa puhua säästä puolituttujen kanssa enää yhtään sen päälle. Haluan just sinne pinnan alle. Heti. Ihmiset, joissa on edes jotain eletyn elämän rosoa, taitoa reflektoida itseään, pelätä, olla paskana, tunnistaa kateutensa, heikkoutensa, kasvun paikkansa, mutta kaatamatta niitä ystävyydeksi naamioidun ilmaisen terapian niskaan. Voi kyllä kiitos!

      Me ollaan täällä toisiamme varten. Siirtonurmen istuttaminen on ihan varmasti mielenkiintoinen puheenaihe, mutta ihmisenä kasvuun me tarvitaan toisten kokemuksia, keskusteluja, oppimista ja vertaistukea. Sitä ei pääse syntymään, jos seurustelee vain simpukoiden kanssa.

      Mukavaa viikkoa Tiia ♥

      Poista
  3. Lähtisin mukaan, mutta arvaapa, miksi olen tyytynyt olemaan yksin itseni kanssa. HEEEeeeh. Oikein. Lähtisin mukaan.

    Pirskahtelevaa Vappua sinne, ihanainen <3

    VastaaPoista