Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Eron vuosipäivä



Vuosia sitten pieni poikani katsoi minua silmiin ja tokaisi; "äiti sulla ei ole enää perhettä". Yritin nieleskellen sopertaa jotain perheiden monimuotoisuudesta käsitteenä, ja että tietenkin minulla on. Vaikka siihen ei enää isi kuulu, eikä esikoinenkaan kuin joka toinen viikonloppu. Poika katsoi minua kuten tyhmää aikuista tavataan katsoa ja mutisi mennessään "ei tää ole mikään perhe..."

Mikä on perhe? Sitä olen monasti miettinyt. En niinkään itseni vuoksi, vaan muiden. Oli aika, jolloin juhlapyhät kuolivat kerralla. Ne lakkasivat olemasta samaa matkaa kuin me. Ne myytiin, kuten ihana itserakennettu talo. Sille uudelle perheelle, onnelliselle. Jatkuisiko kirous talossa vai meissä? 

Mistä eron edes voi laskea? Kun päätin muuttaa pois? Kun muutin pois? Kun lapset jaettiin, allekirjoitettiin eropaperit. talo myytiin? Vai siitä typertyneestä hetkestä, kun tuijotin käräjäoikeuden kuorta ja sanoja "tuomittu avioeroon"?
On oikeastaan ihan typerää pitää vuosista enää lukua. Kahdeksan, niin monta niitä jo on. Kahdeksan kokonaista, pitkää ja samalla hyvin lyhyttä vuotta. Niin olen elänyt uutta elämää. Uuden syntymäni jälkeistä. Ero määritteli minua pitkään ihmisenä. Sitten se vain lakkasi tekemästä niin. 

Kahdeksassa vuodessa olen tehnyt itsestäni luotettavimman ystäväni. Joskus ainoankin. Kestänyt, sietänyt, rakentunut kliseiden kautta; rikotuista palasista uudeksi, erilaiseksi. Noussut tuhkasta, ja maasta makaamasta. Uudelleen ja uudelleen. Minusta tuli tällainen. Näiden kokemusten muovaama.

 ♥  


Sehän olin minä, joka lopulta halusin eron. Onko sellaista oikeus surra? 
Itkin isänpäivät. Tyhjät onnittelukortit, koulussa pakotetut; protestiksi äidin luo keittiön pöydälle unohtuneet. Itkin joulut. Itkin äitienpäivät. Itkin joka kerta, kun pienet kädet irtosivat ympäriltäni ja ovi sulkeutui isiviikonlopun merkiksi. Alussa oikeilla kyynelillä, lopussa enää sisälläni. Jokainen ero oli kuin pieni kuolema. Mitä jos jotain sattuu? Lastenhuone isilän kellarikerroksessa, kapeat ikkunat katonrajassa, vanha kuvaputkitelevisio oven vieressä? Miten kamalia uhkia voikaan mieleensä maalata. Jokainen ero oli kuin pieni kuolema.

Muistan vieläkin sen yhden lohduttomimman. Pikkuauton lastenhuoneen lattialla. Melkein lämmin, pieneni pitelemä vielä hetki sitten. Muistan miltä matto tuntui paljaita polviani vasten. Miten kesävalo taittui ikkunasta. Miten lohduton ikävä lysähti mukanani lattialle huutamaan. Parkui, sotki kasvot ja hiukset. Vihloi ohimoilla vielä pitkään. 
Emon suru ei ole tästä maailmasta.

Minusta tuli kaksi yhdessä. Äiti ja melkeinisä. Piti opetella asioita, joita en olisi halunnut. Miehisiä, tasa-arvopuheen mukaisia. Että tietenkin nainen voi avata putket ja asentaa uuden telkkarin. Tietenkin voi, kaiken äitityön lisäksi. En ehkä omistanut isäkarhun vahvoja käsiä, mutta äitikarhun lämpimän sydämen. Mitä tekee käsillä jos sydän puuttuu? Joskus itkin niiden vahvojenkin perään. Yleisesti, en ketään tiettyä. En olisi halunnut jaksaa aina kaikkea yksin.

Mutta minä jaksoin. Meistä tuli Ihan Oikea Perhe. Vähän erilainen, tiivis vaikka pienempi. Kun esikoinen muutti luokseni hänkin, tunsin vahvasti olevani kokonainen. Me.
Perheessä ei ollut sijaa karhukäsille, niin uskoin. Rakkaus on vain tyhjää koliseva sana tai ainakin muita varten. Niitä jotka tekivät jo ihan alussa oikean valinnan. Ehjille, turvatuille. Suojamuuri on ehkä väärä sana. Valhekilpi, sellainen se taisi olla. Elin ripustamaani tarinaa monta vuotta, tai sitten päivieni raskaus valehteli suullani. ”Vain tapailuperustaisi suhteita. Vain käsivarren mitan päässä minusta. Ei saa laskea liian lähelle, ei äitikarhun lämminkään sydän kestä loputtomiin uusia suruja”. Sillä sitä rakkaus minulle tiesi.

Valitsin vääriä. Laskin lähelleni mahdottomia. Lähdin aina ennen kuin toinen ehti.


 ♥  


Vuosiin mahtuu paljon iloa. Mikä riemu oli nukkua ensimmäinen yö (3.5.2010)  Omassa Kodissa! Yläkerrassa lauloivat singstaria. Joku oli sotkenut hissinnapit nuuskalla. Minun oli loputtoman helppo hengittää. Kukaan ei enää kulkenut perässäni sulkemassa kaapinovia ja katsomassa laitoinko varmasti hellan pois päältä. Kukaan ei enää kertonut miten huono ihminen olen. Miten epäkelpo vaimo ja onnettomaksitekijä. Olin rakastettu, hauska, upea, kaunis, kaikkea mitä siihen mennessä en. Tunsin itseni vanhemmaksi kuin koskaan, kaduin menetettyjä vuosia. Otin kaiken siksi irti ajastani. Oli aikoja, jolloin seurustelin, toki luomissa raameissani. Sellaisten tyyppien kanssa, joista ei lähelle olisi. Alkoholistien, tunneköyhien, muuten vain parisuhdetraumatisoituneiden. Joskus minuun takerruttiin, minä en koskaan.

Tiedän millaista on olla uudelleen nuori. Saada huomiota, leikkiä jääkuningatarta, tuntea itsensä ihanaksi. Pelata kissaa ja hiirtä, jäädä kiinni ja livetä otteesta kuitenkin. Ennen valomerkkiä, joskus jo aikaisemmin. Muistan miltä tuntuu aamun ihana valo yökerhon hellän hämärän jälkeen. Miten taksijonossa kuulee parhaat jutut. Hodari maistuu taivaalliselta, Spritestä jää juomatta puolet. Dagen efter –puhelu ystävälle sattuu mahassa asti, koska nauraa niin paljon.

Hauskaa, sitä oli monta vuotta. Surullisien silmien takana. Lapsia ikävöivien.


 ♥  


Aika on siitä kummallinen, että se himmentää lopulta kaiken. Aika, tai se ettei ihminen voi muistaa ihan kaikkea. Olen jättänyt taakseni niin paljon. Raskaita asioita, vuosiakin. Olen unohtanut millaista oli yksin neljän lapsen kanssa. Mikä määrä työtä, mikä määrä puhtaaksi turhautumiseksi pakattua riittämättömyyttä. Millaista oli arki aina ilman niitä toisia käsiä? Kun piti yhtä viedä päivystykseen ja raahata pari muuta mukana? Kun mihinkään ei päässyt ilman erityisjärjestelyjä. Kauppaan, lenkille. Yksikin pieni poikkeus kaatoi koko huolella hiotun taidonnäytteen nimeltä arki. Vein, hain, tein. Pahimmillaan kolmea lasta joka aamu eri paikkaan, iltapäivällä sama ralli toisinpäin. Aina minä. Joskus neljänkymmenen kuumeessa. Ei tukiverkkoa, ei apua, ei mitään. Paitsi vahva halu selviytyä. Mennä läpi vaikka lasin tai palavan seinän.

Joudun elämään erosyyllisyyteni kanssa lopun elämääni. Minä tein tämän lapsilleni. Minä. Valitsin väärän iskämiehen ja väistämättömän. Asia, jonka kanssa olen täysin sinut ja tietoinen. On pakko olla.
Heistä tulee isiä ja äitejä. Jos joku myöhemmin eroaa, katson taas syyllisyyttäni silmiin. Vaikka eihän ydinperheessä varttuminen mitään takaa. Omat vanhempani ovat edelleen naimisissa.

 ♥  


Aina silloin tällöin palaan lukemaan eroni jälkeisiä katkelmia. Pitkään en voi, koska tulen surulliseksi. Mistä kaikesta tuo urhea nainen selvisikään? Olinko se todella minä? Täysin absurdi ajatus.
Elämässä pitää mennä eteenpäin. Ei saa jäädä kiinni suruun, ei ahdistukseen. Pitää nousta ja ottaa turpaan, tasatahtiin, kunnes nouseminen alkaa tarkoittaa pystyssä pysymistä. Kaikki kivut eivät ole saman kokoisia, eikä mikään niistä kestä loputtomiin.
Tärkein oppini oli lakata saada ihmisiä ymmärtämään. Kerätä lähelleni vain heitä, jotka jo omista lähtökohdistaan tekivät niin. Luopua vääristä, antaa tilaa uusille. Ymmärtää, että jokainen meistä katselee maailmaa omasta pikku ikkunastaan käsin.

Jossain kohtaa aloin uskoa, että rakkaus voi olla minuakin varten. Kaksi vuotta sitten elämääni käveli mies, joka ei kysynyt lupaa, eikä totellut käsivarrenmittaa minusta.

Mutta se on jo ihan toinen tarina.








12 kommenttia:

  1. Haluan muuten kuulla sen ihan toisen tarinan. <3

    Muista aina, että saitte ihanat lapset aikaiseksi ja muulla ei sitten loppupeleissä ole merkitystä ja selkeästi sinä et tehnyt tätä lapsillesi. Lapsille on parempi, että vanhemmat eroavat, kuin että tunnetila on ahdistava kotona ja kuin jää räsähtäisi. Tiedät tietty nämä itsekin, mutta parempi näin, vaikka ero on varmasti ihan hirveä asia. Tutustuin omaan mieheeni, niin että hänen avioerosta oli pari vuotta, mutta pari vuotta onkin todella lyhyt aika ja sen sain huomata. Kun minä astuin kuvioon, se synnyttikin kaikenlaisia tunteita ja voi pojat kyllä minä senkin ymmärrän, mutta tuskaa se oli kaikki ja kaikille osapuolilille.

    Muistan, itse kun erosin avopuolisostani, lapsia ei siis ollut ja miten helpottunut olin ensimmäisenä päivänä uudessa kodissa, kuvailit niin hyvin noita tuntoja, miltä se oma koti tuntuu eron jälkeen, se ettei ahdista. Muistan myös miten oksensin koko päivän, ilmeisesti helpotuksesta.
    Voi meitä, ihmisen elämään mahtuu niin paljon.

    Superia sunnuntaita <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedä onko sitä toista tarinaa kohta enää...Mutta se onkin jo kolmas tarina.

      Ihmisen elämään mahtuu kaikenlaista, voi kyllä.

      Itse en koskaan ole ollut "äitipuolen" roolissa. Ihmiset on kokonaisia, ei puolikkaita. Mutta kuitenkin. Voin vain kuvitella mitä haasteita siihen liittyy. Eläytyä ajatukseen, useammastakin vinkkelistä.

      Onneksi jaksoit sen prässin. ❤

      Mukavaa sunnuntaita ja tulevaa vappua Tiia ❤

      Poista
  2. Eräs tuttuni sanoi kerran, että vie kymmenen vuotta selvitä erosta. Sillä laskulogiikalla minulla niitä vuosia olisi vielä edessä toinen mokoma. En tiedä, uskoako vai ei tuota teoriaa, mutta kyllä se aikaa ottaa. Väitän, että ne valehtelevat, jotka sanovat selviävänsä kuukausissa tai vuodessa. Miten sellaisesta, mihin on sijoittanut lähes puolet elämästään, voisi päästä eroon hetkessä. Sellainen, minkä aikana on kasvanut aikuiseksi ja saattanut maailman sarjan jälkeläisiä, ei se vaan ykskaksyllättäen voi olla olematta. Eikä se tarkoita sitä, että ei alkaisi elää omaa elämäänsä tai etteikö voisi olla onnellinen. Totta kai voi tehdä sitä kaikkea ja niin paljon enemmän.

    Ja mitä niihin lapsiin tulee, niin toki ero heitäkin satuttaa, vaikka se olisikin kaikkien parhaaksi. Osa reagoi heti, osa vasta jälkikäteen tai joskus myöhemmin. Osa lapsista käy vanhempiensa eron läpi vasta oman hääpäivänsä, eronsa tai parisuhteensa kohdassa. Olisihan tämä elämä kyllä tosi tylsää, jos ei olisi tunteita ja tilanteista. Vai mitä tuumit?

    Näin se vaan elämä rullaa eteenpäin joka päivä, kokemusta rikkaampana. Onnellista eron vuosipäivää, Nelina <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana ❤

      Totta kaikki mitä kirjoitat. Varsinkin tuo miten tylsää elämä olisi ilman tunteita ja tilanteita. Vaikkakin nämä nyt juuri jylläävät antaisin mielelläni pois. Ryppyjä rakkaudessa ja niin.

      Kiitos kun kommentoit. Voi hyvin ❤

      Poista
  3. Voi että sä sanoitit tuon koskettavasti. Itku tuli. Ehkä itkin sitä, että mulla oli juuri se pieni kuolema kun vein lapset asemalle. En mä yleensä enää autossa kotimatkalla itke niin kuin alussa, mutta kyllä näiden ajatteleminen herkistää.

    Mä olin se, joka rikkoi kodin. Mä olin se, joka teki virhearvion siinä, että isäkin voisi olla hyvä lähi-isä. Jos olisin tiennyt, että tämän kuuden erovuoden sisällä sikiäisi kolme uutta pikkusisarusta niin olisin tehnyt asioita toisin. Vaan kun en tiennyt. Sisarukset on varmasti myös rikkaus, mutta onhan se nähty että ei isällä ole enää aikaa vanhemmille lapsilleen ja voi kun se mua surettaa. Enää on turha jossitella.

    Kyllä eroa saa vielä surra vaikka siitä olisikin aikaa. Ehkä se suru sitten väistyy kun näkee että lasten siivet kantaa kaikesta huolimatta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! Onpa kurjaa että koet lasten jääneen sivuun. Sama kokemus oli omistani, tosin isi ei saanut uusia lapsia vaan silloisen uuden rouvan lapset meni ohi. Surullista.

      Herkistää se ajattelu todellakin. Yleensä asiat sujuu painollaan sen enempää miettimättä. Mutta sitten kun erehtyy miettimään...

      "Onneksi" elämä järjestää uusia suruja. Ei jää niihin vanhoihin niin kiinni (sarkastista naurua).

      Kiva kun kommentoit. Hali ❤

      Poista
  4. Riipivää. Samaistuin niin lähes joka kohtaan!
    Silti, mä olen edelleen sitä mieltä, että lapsista olisi tullut onnettomampia, jos olisin jäänyt. Ehkä sullakin, kaikesta huolimatta, olisi niin?
    Surettaa, miten helposti isäihmisillä lapset unohtuu ja jää syrjään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan varmasti olis tullut. Uskon, tai ainakin toivon, että ovat kasvaneet nyt ihan onnellisina kuitenkin. Alussa oli riitaa (lievä ilmaisu) pitkään, eikä pienet korvat niiltä voineet välttyä, mutta ihan seesteistä ollut jo vuosissa luettava aika.

      Tämä on se ainoa todellisuus, jonka tuntevat. Aina voi jossitella ja maalata haavekuvia, mutta eivät ne maalatut kuvat olisi todellisuutta kuitenkaan vastanneet.

      Mukavaa alkanutta viikkoa, ja vappua. ❤

      Poista
  5. Tuo "perhe" -käsite on kyllä jännä juttu! Muistan, kun tapasin kuopuksen isän (silloin oli jo siis esikoinen, ihan itse tehty, muumimukilapsi), niin tuleva anoppi totesi, että nyt sullakin on perhe. Grrr!

    Olin kyllä mieltänyt itseni ja esikoisen perheeksi. Samoin sen ystäväpiirin johon esikoinen tehtiin. Yhdeksän vuotta oltiin enemmän sellainen perusperhe, mutta nykyään taas miellän perheeksi tämän pienen yksikön. Esikoinen on jo omillaan mutta kuuluu perheeseen. Äitini ja hänen miehensä kuuluu perheeseen. Ystävä kuuluu perheeseen.

    Musta se on lapsille rikkaus, että on erilaisia perhemalleja.

    En väitä, että ero olisi rikkaus, mutta tiedät mitä tarkoitan. Meillä oli erossa aluksi yksi kärsijä, kuopus, mutta muut kolme voittivat. Heti. Nyt väittäisin, että kuopuskin on voitolla, on kaksi tasapainoista vanhempaa, erilaista kotia - toinen kaupungissa ja toinen maalla - rikas elämä.

    Kyllä sitä näköjään voi selvitä? Omastani on vissiin kuusi ja puoli vuotta. Seitsemän vuoden sykleihin kun uskon, niin ensi vuosi tuo kyllä jotain jännää tullessaan ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tuo "Ihan itse tehty"! 😍

      Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Ero itsessään ei ole rikkaus. Mutta jokainen iso ja mullistava kokemus on, eikä ero poikkea tästä mitenkään. Lasten on hyvä oppia, ettei elämä ole pelkkää sateenkaaria ja hattaraa, ja että siitäkin selvitään. Kaikesta.

      Ihan varmasti sinulle on tulossa jotain säihkyvän ihanaa, uusia käänteitä ja superisti upeita juttuja uudelle seiskakaudellesi. Olen varma siitä. ❤

      Poista