Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Eron vuosipäivä



Vuosia sitten pieni poikani katsoi minua silmiin ja tokaisi; "äiti sulla ei ole enää perhettä". Yritin nieleskellen sopertaa jotain perheiden monimuotoisuudesta käsitteenä, ja että tietenkin minulla on. Vaikka siihen ei enää isi kuulu, eikä esikoinenkaan kuin joka toinen viikonloppu. Poika katsoi minua kuten tyhmää aikuista tavataan katsoa ja mutisi mennessään "ei tää ole mikään perhe..."

Mikä on perhe? Sitä olen monasti miettinyt. En niinkään itseni vuoksi, vaan muiden. Oli aika, jolloin juhlapyhät kuolivat kerralla. Ne lakkasivat olemasta samaa matkaa kuin me. Ne myytiin, kuten ihana itserakennettu talo. Sille uudelle perheelle, onnelliselle. Jatkuisiko kirous talossa vai meissä? 

Mistä eron edes voi laskea? Kun päätin muuttaa pois? Kun muutin pois? Kun lapset jaettiin, allekirjoitettiin eropaperit. talo myytiin? Vai siitä typertyneestä hetkestä, kun tuijotin käräjäoikeuden kuorta ja sanoja "tuomittu avioeroon"?
On oikeastaan ihan typerää pitää vuosista enää lukua. Kahdeksan, niin monta niitä jo on. Kahdeksan kokonaista, pitkää ja samalla hyvin lyhyttä vuotta. Niin olen elänyt uutta elämää. Uuden syntymäni jälkeistä. Ero määritteli minua pitkään ihmisenä. Sitten se vain lakkasi tekemästä niin. 

Kahdeksassa vuodessa olen tehnyt itsestäni luotettavimman ystäväni. Joskus ainoankin. Kestänyt, sietänyt, rakentunut kliseiden kautta; rikotuista palasista uudeksi, erilaiseksi. Noussut tuhkasta, ja maasta makaamasta. Uudelleen ja uudelleen. Minusta tuli tällainen. Näiden kokemusten muovaama.

 ♥  


Sehän olin minä, joka lopulta halusin eron. Onko sellaista oikeus surra? 
Itkin isänpäivät. Tyhjät onnittelukortit, koulussa pakotetut; protestiksi äidin luo keittiön pöydälle unohtuneet. Itkin joulut. Itkin äitienpäivät. Itkin joka kerta, kun pienet kädet irtosivat ympäriltäni ja ovi sulkeutui isiviikonlopun merkiksi. Alussa oikeilla kyynelillä, lopussa enää sisälläni. Jokainen ero oli kuin pieni kuolema. Mitä jos jotain sattuu? Lastenhuone isilän kellarikerroksessa, kapeat ikkunat katonrajassa, vanha kuvaputkitelevisio oven vieressä? Miten kamalia uhkia voikaan mieleensä maalata. Jokainen ero oli kuin pieni kuolema.

Muistan vieläkin sen yhden lohduttomimman. Pikkuauton lastenhuoneen lattialla. Melkein lämmin, pieneni pitelemä vielä hetki sitten. Muistan miltä matto tuntui paljaita polviani vasten. Miten kesävalo taittui ikkunasta. Miten lohduton ikävä lysähti mukanani lattialle huutamaan. Parkui, sotki kasvot ja hiukset. Vihloi ohimoilla vielä pitkään. 
Emon suru ei ole tästä maailmasta.

Minusta tuli kaksi yhdessä. Äiti ja melkeinisä. Piti opetella asioita, joita en olisi halunnut. Miehisiä, tasa-arvopuheen mukaisia. Että tietenkin nainen voi avata putket ja asentaa uuden telkkarin. Tietenkin voi, kaiken äitityön lisäksi. En ehkä omistanut isäkarhun vahvoja käsiä, mutta äitikarhun lämpimän sydämen. Mitä tekee käsillä jos sydän puuttuu? Joskus itkin niiden vahvojenkin perään. Yleisesti, en ketään tiettyä. En olisi halunnut jaksaa aina kaikkea yksin.

Mutta minä jaksoin. Meistä tuli Ihan Oikea Perhe. Vähän erilainen, tiivis vaikka pienempi. Kun esikoinen muutti luokseni hänkin, tunsin vahvasti olevani kokonainen. Me.
Perheessä ei ollut sijaa karhukäsille, niin uskoin. Rakkaus on vain tyhjää koliseva sana tai ainakin muita varten. Niitä jotka tekivät jo ihan alussa oikean valinnan. Ehjille, turvatuille. Suojamuuri on ehkä väärä sana. Valhekilpi, sellainen se taisi olla. Elin ripustamaani tarinaa monta vuotta, tai sitten päivieni raskaus valehteli suullani. ”Vain tapailuperustaisi suhteita. Vain käsivarren mitan päässä minusta. Ei saa laskea liian lähelle, ei äitikarhun lämminkään sydän kestä loputtomiin uusia suruja”. Sillä sitä rakkaus minulle tiesi.

Valitsin vääriä. Laskin lähelleni mahdottomia. Lähdin aina ennen kuin toinen ehti.


 ♥  


Vuosiin mahtuu paljon iloa. Mikä riemu oli nukkua ensimmäinen yö (3.5.2010)  Omassa Kodissa! Yläkerrassa lauloivat singstaria. Joku oli sotkenut hissinnapit nuuskalla. Minun oli loputtoman helppo hengittää. Kukaan ei enää kulkenut perässäni sulkemassa kaapinovia ja katsomassa laitoinko varmasti hellan pois päältä. Kukaan ei enää kertonut miten huono ihminen olen. Miten epäkelpo vaimo ja onnettomaksitekijä. Olin rakastettu, hauska, upea, kaunis, kaikkea mitä siihen mennessä en. Tunsin itseni vanhemmaksi kuin koskaan, kaduin menetettyjä vuosia. Otin kaiken siksi irti ajastani. Oli aikoja, jolloin seurustelin, toki luomissa raameissani. Sellaisten tyyppien kanssa, joista ei lähelle olisi. Alkoholistien, tunneköyhien, muuten vain parisuhdetraumatisoituneiden. Joskus minuun takerruttiin, minä en koskaan.

Tiedän millaista on olla uudelleen nuori. Saada huomiota, leikkiä jääkuningatarta, tuntea itsensä ihanaksi. Pelata kissaa ja hiirtä, jäädä kiinni ja livetä otteesta kuitenkin. Ennen valomerkkiä, joskus jo aikaisemmin. Muistan miltä tuntuu aamun ihana valo yökerhon hellän hämärän jälkeen. Miten taksijonossa kuulee parhaat jutut. Hodari maistuu taivaalliselta, Spritestä jää juomatta puolet. Dagen efter –puhelu ystävälle sattuu mahassa asti, koska nauraa niin paljon.

Hauskaa, sitä oli monta vuotta. Surullisien silmien takana. Lapsia ikävöivien.


 ♥  


Aika on siitä kummallinen, että se himmentää lopulta kaiken. Aika, tai se ettei ihminen voi muistaa ihan kaikkea. Olen jättänyt taakseni niin paljon. Raskaita asioita, vuosiakin. Olen unohtanut millaista oli yksin neljän lapsen kanssa. Mikä määrä työtä, mikä määrä puhtaaksi turhautumiseksi pakattua riittämättömyyttä. Millaista oli arki aina ilman niitä toisia käsiä? Kun piti yhtä viedä päivystykseen ja raahata pari muuta mukana? Kun mihinkään ei päässyt ilman erityisjärjestelyjä. Kauppaan, lenkille. Yksikin pieni poikkeus kaatoi koko huolella hiotun taidonnäytteen nimeltä arki. Vein, hain, tein. Pahimmillaan kolmea lasta joka aamu eri paikkaan, iltapäivällä sama ralli toisinpäin. Aina minä. Joskus neljänkymmenen kuumeessa. Ei tukiverkkoa, ei apua, ei mitään. Paitsi vahva halu selviytyä. Mennä läpi vaikka lasin tai palavan seinän.

Joudun elämään erosyyllisyyteni kanssa lopun elämääni. Minä tein tämän lapsilleni. Minä. Valitsin väärän iskämiehen ja väistämättömän. Asia, jonka kanssa olen täysin sinut ja tietoinen. On pakko olla.
Heistä tulee isiä ja äitejä. Jos joku myöhemmin eroaa, katson taas syyllisyyttäni silmiin. Vaikka eihän ydinperheessä varttuminen mitään takaa. Omat vanhempani ovat edelleen naimisissa.

 ♥  


Aina silloin tällöin palaan lukemaan eroni jälkeisiä katkelmia. Pitkään en voi, koska tulen surulliseksi. Mistä kaikesta tuo urhea nainen selvisikään? Olinko se todella minä? Täysin absurdi ajatus.
Elämässä pitää mennä eteenpäin. Ei saa jäädä kiinni suruun, ei ahdistukseen. Pitää nousta ja ottaa turpaan, tasatahtiin, kunnes nouseminen alkaa tarkoittaa pystyssä pysymistä. Kaikki kivut eivät ole saman kokoisia, eikä mikään niistä kestä loputtomiin.
Tärkein oppini oli lakata saada ihmisiä ymmärtämään. Kerätä lähelleni vain heitä, jotka jo omista lähtökohdistaan tekivät niin. Luopua vääristä, antaa tilaa uusille. Ymmärtää, että jokainen meistä katselee maailmaa omasta pikku ikkunastaan käsin.

Jossain kohtaa aloin uskoa, että rakkaus voi olla minuakin varten. Kaksi vuotta sitten elämääni käveli mies, joka ei kysynyt lupaa, eikä totellut käsivarrenmittaa minusta.

Mutta se on jo ihan toinen tarina.








torstai 26. huhtikuuta 2018

Jotain mitä säilyttää ja Sisäisen Jarrumiehen löytymä



Sain taannoin kipeän muistutuksen siitä, miten vähän arjessaan tulee huomioineeksi itsestäänselvinä pitämiään asioita. Miten nyt on oletuksena pysyvä. Tämä todellisuus, tähän kuvaan kuuluvat ihmiset. Kaikki. Siitä pieni tarina seuraavaksi.


Kaksi vuotta sitten istuin punaisissa liikennevaloissa, kun takaa tullut auto jysäytti reippaasti perääni. Vakuutusyhtiön tarkastajan mukaan vauhtia on täytynyt olla paljon kaupunkinopeuksia sallittua enemmän, sillä jysäyksen voimasta auto hypähti pari metriä eteenpäin kuten kaikki tavaratkin sen sisällä. Tavarat, minä ja epäonninen pääni. Nuppia särki pari päivää, mutta pahimman osuman otti niska, joka teki tyypillisen piiskaliikkeen ja senkin hieman vinossa. Peräänajosta alkoi kiputaival, jonka puolivälissä päädyttiin leikkaamaan kädestä hermopinnekin ymmärtämättä, että syyllinen löytyi ylempää. Vakuutusyhtiö totesi vamman asteella "lievä ja ohimenevä", työnantaja sai korvausta palkanmaksusta. Minä jäin pärjäilemään uuden seuralaiseni kanssa.






Joka ei koskaan ole hermokipuja kokenut, kerrottakoon että tunne on pahimmillaan kuin joku söisi raajoja elävältä. Hyvänä päivänä särky on tylppä, jäytävä ja perin inhottava taustajomotus, joka vetää pinnan kireälle ja sietokyvyn ylipäätään mihinkään ylimääräiseen jokseenkin nollaan. Hyvänä. Päivänä. Vähemmän hyvänä ainoa pako tilanteesta olisi päänsisäinen kemiallinen sumu, eli napit. Koska inhoan kipumömmöjen tahdotonta ja sameaa tilaa, jäi vaihtoehdoksi sietää. Niin ja oppia välttelemään pahentavia asioita. Autolla ajo, pyöräily, ylipäätään kaiken tärisevän käsittely (esim. koiran trimmauslaite), kauppakassien kantaminen, hierojalla käynti, ja lisähelvetti tuli tilaamatta. 
En edelleenkään voi tehdä mitään (hermoa) venyttävää, mutta niin vain jossain vuoden kaksi loppupuolella sormien puutuminen alkoi helpottaa ja kivut vähentyä. Tilanteeseen nolla en kai koskaan päässyt, mutta ilmeisesti kyllin liki kuitenkin. Jossain kohtaa unohdin mitä kuraa kaikki oli vuotta aiemmin. Sitten koitti operaatio jään hakkaus.

Kävipä niin onnekkaasti, että pääsin jälleen todistamaan tyhmyyteni tiivistymistä ottaessani lusikan – tai tässä tapauksessa rautalapion – kauniiseen käteen. Päätin näet avittaa kevättä hakkaamalla ikijäätä varjoiselta pihatieltä. Puoli tuntia myöhemmin kömmin hikisenä ja jokseenkin kädenjälkeeni tyytyväisenä sisälle. Käsi ei ollut jäljestä varauksettoman iloinen.





Kuinka idiootti ihmisen pitää olla, että kiduttuaan kivut selkärankatasoiselle estämisyritysmekanismille, ei ymmärrä asfalttiin osuvan rautalapion tärähdyksen välittyvän suoraan asian ytimeen? Hyvin idiootti. Mutta kun asioista alkaa tulla oletuksia, suloinen unohdus tapahtuu.
Kiitos kysymästä, käpälät voivat jo oikein hyvin. Särky kesti tosin pidempään kuin lumi, joka hupeni varjostakin lopulta ihan itsestään. 

Aivot eivät kestä suuria tunnetiloja vakioasetuksena. Siksi kaikki laimenee, hullaantunut rakkauskin keskimäärin kahdessa vuodessa. Jatkuvassa kiitollisuudessa eläminen ei siten ole sekään mahdollista, joskin kiitollisuuden kyky ei koskaan ole vain syntymälahjana annosteltu vakio. Kuinka moni silti osaa joka päivä laskea kaikki ne asiat, jotka ovat itseasiassa ihan superisti hyvin? Siis kaikki?







No, joka ja tapauksessa. En ole ihmisenä heitä, jotka heräävät uuteen aamuun suloisesti pursuten universaalia rakkautta jokaista elollista olemusta kohtaan. En jaksa pitää kiitollisuuspäiväkirjaa, en tehdä hengitysharjoituksia saati istua vaikeassa asennossa lattialla ja tarkkailla tietoisuuttani. Maailmankaikkeus heittelee siksi eteeni kipeitä muistutuksia minkään pysyväisyyden harhasta. Työssäni tsemppaan ihmisiä, itseäni lähinnä potkin persiille. Narisen kuin vanha lato navakassa tuulessa. Tylsistyn. Olen keskenkasvuinen. Ajattelen toki asioista positiivisesti, lopulta. Sitä ennen on vaihe jolloin ihan aina en.
Vaikka olen lukenut hyllymetreittäin self help –oppaita, en saa päähäni tarttumaan avoimen omaksujan tekniikkaa. Tiedäthän, tyypin joka ottaa asiat tarkasteluun liikuttavan ihmetellen ja kaikelle uudelle auki. Minä se kyräilen ja kierrän, jaa että tuommoinen. No niin, mitäs se tämä taas tietää… Mitä enemmän omaa reagointitapaansa tarkastelee, sitä tuskastuneemman tietoiseksi siitä tulee. Pitäisi niin kovin pyrkiä muutokseen. Kasvaa, ratkaista, siirtyä uudelle tasolle. Sitten koin oivalluksen.

Kirjan nimi oli Ratkaisukeskeinen oppilashuoltotyö. Ei. En ole, enkä edes tule työskentelemään koululla. Opus vain sattui olemaan osana laajempaa luettavaa kokonaisuutta. Kävi kuten tapaa käydä, helmet ovat piilossa ja löytyvät sattumalta vähiten odotettujen alta. Täysin yllättäen eräällä sivulla edessäni oli lause, joka kuului näin; minkä haluaisit elämässäsi jatkuvan.

Jatkuvan? Ei ”ole kiitollinen”. Ei ”sinun pitäisi” tai ”ajattele näin”. Tyylikäs, pieni kysymys. Mahdollinen.






Aloin pohtia asiaa tarkemmin. Loputtomat ponnistelut ratkaisuihin jättävät varjoonsa paljon hyvää, jonka kuitenkin soisi säilyvän. Ongelmat ratkeavat joskus kuin itsestään, miksi ei mielessä kytevä muutos sitten? Yksi vaihtoehto on olla niin kovin pyrkimättä. Silloin muutos saattaa tapahtua huomaamatta. Tässäkin lakonisessa, kärsimättömässä ja kyseenalaistavassa luonteessa on paljon säilytettävää. Ympäröivässä todellisuudessani vielä enemmän. Jos ihminen ei mielisi eteenpäin, keksisi uutta ja valloittasi mahdottomia, istuisimme yhä päreenvalossa illan tunnit. Mutta vaikka keinovalo on keksitty, istumisesta ei onneksi ole kokonaan tarvinnut luopua. Aina on jotain hyvää, mitä säilyttää.


♥ ♥ ♥ 


Viimeksi kirjoitin miten huono seurustelunainen olen ollut. Kirjoitusta edelsi havainto, havainnosta seurasi paljon toistoja pienillä painoilla. Voin hiljaa kuiskata löytäneeni sisäisen jarrumieheni, joka osaa ajoissa vetää kahvasta parisuhteen vuoristoradan pahimmissa kurveissa. Sen sijaan että ihan ensimmäinen reaktio olisi "ei toimi, ei voi, ei onnistu, ei jaksa, ei ei ja ei ", olen alkanut jarruttaa. Tämä ei tietenkään vielä tarkoita etteikö pään sisällä poksuisi. Mietteistä piikikkäimmät jäävät kuitenkin yllättävän hyvin Sisäisen Jarrumiehen seulaan. 

Ja se on jo aika paljon se.




sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Hirveän huono seurustelunainen


Jos hirveän huonoille seurustelunaisille olisi AA-tyyppisiä kokouksia, toimisin niissä itseoikeutettuna kokemusasiantuntijana ja vetäjänä. Aloittaisin kertomalla miten hirveän huono seurustelunaiseus aiheuttaa pettymystä ja yleistä kärsimystä paitsi suhteen miesosapuolelle, eniten itselleni. Että yritin salailla asiaa, ei kukaan kuitenkaan huomaisi. Valehtelin peilikuvalleni olevani mitä ihanin ja tavoitelluin kanssaeläjä, hauska, kepeä ja valloittava. Kunnes koitti eräs huhtikuinen iltapäivä.

Muotoillaan asia vaikka näin; mies on yltiöoptimisti, minä pes…siis…realisti. Tapani on harkita asioita eri kulmilta, miettiä vaihtoehtoja ja valita sitten riskianalyysin mukaisesti se vähiten tuhoa tuottava. Miehen spontaanisuus, etenkin pitkälle menevä huolettomuus aiheuttavat minussa toisinaan väkeviä ärtymyksen tunteita. Miten se ei voi varautua asioihin! Miesotukset ovat yleisestikin ottaen vähemmän ennalta huomioivia, seikka josta kerroin jo täällä. Mutta tämä se on tulevaisuudenuskoltaan ja luottamukseltaan lähtökohtaisesti ihan omaa luokkaansa. Jos mitä ongelmia on tielleen tiputeltu, kaikki on aina järjestynyt. Tietenkin on. Ei mikään mene niin, ettei se jotenkin menisi. Pyörittelen epäuskoisena silmiäni tarinoille. Miten joku voi vaikkapa mennä ulkomaille vailla tietoa missä seuraavan yön nukkuu, ja jo tunnin kuluttua lentokoneen kosketuksesta kenttään sillä on jo asunto, auto ja työpaikka? Vastuutonta ja epäkypsää. 

Meissä on hirveästi samaa, vaikka asioihin suhtautuminen – etenkin niihin valmistautuminen – ei. Ihmisinä täydennämme toisiamme. Mies on uudistaja, minä kyseenalaistaja, joka esittää uudistajalle tarpeelliset kysymykset, kuten oletko ottanut huomioon tämän ja mitäs sitten kun… Yhdessä olemme pää pilvissä, mutta jalat tukevasti maassa. Tai näin ainakin kuvittelen. Saatan olla myös jarru ja ankkuri. Riippuu kummalta kysytään.
Ensimmäistä yhteistä vuotta määritteli aika pitkälti vaikea uupumus, johon putosin melko pian tapaamisemme jälkeen. En voi koskaan kyllin kiittää häntä avustaan ja rakkaudestaan, jonka vertaista en ole elämässäni ennen kokenut. Vastalahjaksi hän saikin sitten…no tuota…realistin?





Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, kärvistelen keskivaikeassa ärtymyksen tilassa. Asiakkaille olen itse aurinko, lapsillekin jaksan olla kiva ainakin useimmiten, mutta täyttyneen maljani kaadan surutta miehen niskaan ja jopa niin nopeasti, etten ehdi itsekään huomata mitä tässä oikein taas tapahtui. En huuda, en riitele, näykin. Sellaista pientä mukahauskaa sarkastista piikittelyä. Mies nyt vain sattuu syyllistyneen kahteen asiaan; syntynyt mieheksi ja olemaan kanssani. Koska oman pään sisällä jäytää nyt pessimistinen *itutus, jossa tulevaisuudessa mikään ei muutu, tai ainakaan tapahdu kyllin nopeasti, koen oikeudekseni olla tuittupää kaikkein vähiten asioideni tolaan syylliselle. Koska se on lähellä. Koska se nyt sattuu olemaan ihan liian lähellä. 
Miehen loputon usko tulevaan ja kaikkeen hyvään tuntuu toisinaan naivilta. En voi välttyä ajatukselta ommella suuni kiinni, jotta sieltä ei jälkikäteen lipsahtaisi tasaiseen tahtiin ”mitä minä sanoin”. Hyvä kun ei ihan aina edes siihen uskovalle lankea.

Mitä minä sanoin, niin. Vaikkapa lempitoteamani, että "sinä näet maailman sellaisena kuin sen haluaisit olevan ja minä sellaisena kuin se on". Tosin en tietenkään ääneen, vaan sillä tavalla mielessäni alati. Kun mies sitten alkoi mielestäni nähdä maailmaa ”kuten se on”, ymmärsin menneeni liian pitkälle.
Fakta. Puolisot alkavat muistuttaa toisiaan. Näin tapahtui minun ja iskämiehenkin kohdalla. Olimme ihmisinä luonnejanan toisista päistä, mutta eron aikoihin jo hyvinkin lähellä toisiamme. Aluksi minä olin se erityisen avoin ja sosiaalinen, kuusitoista vuotta myöhemmin, vähemmän. Saattoipa osansa olla ihan vuosien karttumisellakin, mutta itse ilmiö on tuttu pitkissä parisuhteissa. Särmät hioutuvat. Nyt heräsin kamalaan ajatukseen, että olen itse hiomassa jotain ainutlaatuisen korvaamatonta.




Miehellä on usein tapana kysyä iltaisin, onko seuraava päivä paha töissä? Tällä hän varmasti tarkoittaa onko tiedossa agressiivisia tai muutoin hyvin haastavia tapauksia. Minä käsitän sanalla ”paha” kuitenkin yleistä kaaosta, joka päivittäin jollain tasolla toteutuu. Vakiovastaukseni kuuluukin; ainahan se on, mihinkä se siitä muuttuisi. Tämä pitää toki pitkälti paikkaansa, sillä harvemmin tarjolla on varsinaisesti kissanpentuja, sateenkaaria ja hattaraa. Kysymyksen asettelu ärsyttää minua kahdella tasolla. Ensinnäkin en halua edes mainita sanaa työ illalla ja toisekseen, eikö se nyt kahden vuoden aikana ole tullut selväksi, että joka ikinen aamu on kuin päiväni murmelina. Kyllä. Juuri niin hirveän kamala ihminen olen.

Haluaisinko seurustella kanssani? En. Olen aivan liian luettavissa, suora ja rehellinen, jokainen tunnetilani näkyy sellaisen ihmisen edessä, joka katselee kyllin läheltä minua. Ts. jolle ei tarvitse olla kiva. En ehdi lähisuhteessani ajatella tarpeeksi mitä tunnetilaa välitän eteenpäin, kun se jo kovaa vauhtia irtoaa minusta. Murjottaessani itselleni, murjotan eniten sille jota rakastan. Mäkätän ja tiuskin, uhriudun kuin pahainen akka; taaskaan eivät tyhjät maitopurkit ole löytäneet roskiin ja miksi helvetissä se pyörä täytyy aina raahata eteiseen, kun on kerran lukollinen varasto? Asianomaiset ovat jo kilometrien päässä, eikä mikään näistä johdu miehestä. Mahtaa olla mukavaa kuunnella miten päivän padottu paskafiilis purkautuu sillä ainoalla hetkellä, kun voisi olla kainalossa.

Tunne on aina kokijansa oma havainto. Tiedän. Voihan olla, että mies ei koe tilannetta kuten minä eläessäni surkean minäni kanssa. Hänelle saatan yhä olla hauska ja vähän omalaatuinen oma itseni. Ehkä nykyisin enemmän omalaatuinen, kuin hauska, hehheh. Toiset taistelut käydään oman pään sisällä, eivätkä ne aina aikansa kallon luista kimpoiltuaan kovin raskaina ulos välity. Vaikea sanoa. Kysyminen ei tuota sen suurempaa viisautta. Mies ei kuitenkaan uskalla sanoa miten hirveä olen.




Opin paikka. Pysäyttää kuva ihan nanosekunniksi, ennen kuin pieni piikki lähtee ääniaaltona ulos. Säädellä ja suodattaa spontaania reaktiota, sanoa asiat pehmeämmin ja ainakin lakata pyörittelemästä silmiä
Mikä minä olen lopulta sanomaan, miten asioihin pitää suhtautua ja miten ne tulisi nähdä. Oma tapani ei ainakaan ole kovin toimivana näyttäytynyt. Ja jos kerran pystyn muita suojelemaan kitkeryydeltä, mikä antaa minulle oikeuden roiskia sappinesteitä miehen päälle? En ottaisi itsekään vastaan jatkuvaa nurinnaamaisuutta, miksi miehen pitäisi? Vaikka empiirisen tutkimukseni mukaan miehet sietävätkin keskiverrosti enemmän mäkätystä, en jaksa uskoa tämän toimivan hyvänä oikeutuksena ihan loputtomiin. 

Jos hirveän huonoille seurustelunaisille olisi AA-tyyppisiä kokouksia, toimisin varmasti vetäjänä. Lähtisikö joku mukaan?



keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Ensimmäisen äitiyden päivä



Äitienpäivää juhlitaan toukokuun toisena sunnuntaina. Minulle se on aina huhtikuussa, tarkemmin seitsemäntenätoista. 





Olin juuri seurustellut, ollut kihloissa ja avoliitossa kaikkineen kolme vuotta, kun tapasin lasteni isän. Ikää oli melkein 22 vuotta ja järkeä prosentuaalisesti varmaan yhtä paljon. Miehen vaihto tapahtui ns. lennossa, enkä mitenkään tahtonut tuhlata elämästäni jälleen seuraavia vuosia johonkin niin turhaan, kuin koeaikaan. Halusin perheen, mikä tarkoitti pikaista raskautumista. Paradoksaalista sinänsä, tähtäsin tikkuun sievän plussan miltei päivälleen 9 kk iskämiehen ensitapaamisesta. Jotta harkitsevuuteni tuolloinen taso tulee kunnolla ymmärretyksi, todettakoon että plussaa edelsi muutaman kuukauden sinnikäs yrittäminen. Puolessa vuodessa ehtii tutustua ihan tarpeeksi, ajatteli lapsenuskoinen minäni. Nuori ja siksi niin ylimielinen. Vähänpä tiesin.




Rakastin vauvaa ihan hirveästi jo vatsanahankin läpi. Luin malttamattomana raskaus viikko viikolta –oppaita, hypistelin kaupoissa asiaankuuluvaa rekvisiittaa ja tatuoin mieleeni maagiset numerot 1 ja 4. Laskettuni päivän. Koska jäin työttömäksi aika pian raskauden alussa, en aikana nimeltä edelleen lama päässyt palkatuksi pinkeän salaisuuteni kanssa. Suurin osa pinkeästä oli tosin takuulla suklaan aikaansaamaa, kas kun suklaalla saa kuulemma onnellisia vauvoja. Mitäpä ei äiti lapsensa eteen tekisi.
Ilman työtä minulla oli aikaa, loputon jono päiviä syksystä talveen ja talvesta kevääseen. En mitään niin tahtonut, kuin tämän lapsen. Sitten seuraavaksi en mitään niin kuin ajan kuluvan. Jos olisin raskaana nyt, 9 kk tuntuisi lähinnä viikolta. Nuorena se tuntui kuin noin seitsemän pitkää vuotta.




Silittelin vaativaksi käyneitä kantapäitä nahkani läpi. Pää painoi luisessa lantiossa, sormet haroivat minua sisältäpäin. Kolme päivää yli maagisten yhden ja neljän, lapsivesi meni yöllä. Vauva syntyi 18 tuntia myöhemmin pitkän ja kipeän jälkeen, potra poika vähän harteistaan kiinni, parkaisi ja teki minusta äidin.

Niin se taival alkoi, ja jatkuu luultavimmin kunnes arkkuni naulataan kiinni. Tehtävä, joka muuttaa muotoaan, mutta ei koskaan pääty. Jonkun emona olo.




Kevät on minulle erityisestä aikaa. Keväästä alkaa lasteni syntymäpäiväputki ja jokainen luonnon hienovarainen muutos muistuttaa minua heistä. Sulavat hanget, leskenlehdet ja sinivuokot esikoisesta, omenankukkien tuoksu kuopuksesta, keskikesän loputon valo ja kylmäksi yöksi pimennyt elokuinen helle kahdesta keskimmäisestä. Vaikka välissä on vuosia ja tapahtumia, jokin minussa pystyy edelleen palauttamaan aavistuksen yhä kaukaisemmaksi käyvästä. Miltä tuntuivat ihan viimeiset päivät raskaana ja ensimmäiset äitinä. Jokaisen heistä erikseen.




Toisilla meistä vauvakuume ei kai koskaan kuole. Järkeä vaan on jo enemmän, kuin 22 vuotta sitten. Jos olisin tavannut nykyisen mieheni ennen neljänkympin merkkipaalua, olisin varmasti miettinyt, entä jos… Hänestä olisi tullut hyvä isä.

Miltä tuntui pitää untuvikkoa kaulaansa vasten, suu auki nukahtanutta, makeantuoksuista, omaa. Miltä tuntui lapsen lämpö, kevyen ruumiin raskas paino, sydän sydäntä vasten? Rakastaakohan näiden lapsia aikanaan yhtä paljon?






 ♥        

Äitienpäivää vietetään toukokuun toisena sunnuntaina. Minulle se oli eilen.



sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Kevätärtymystä ja ikäkriisiä



Kevät ja valo saavat aikaan erilaisia ilmiöitä. Toisille pitenevät illat tietävät enemmän energiaa, jopa maanista loikkaa kohti kesää talvikuukausien horrostamisen jälkeen. Osa väsyy, osa masentuu. Itse kuulun valosta hullaantuvaan joukkoon. Siksi omituisena pidänkin päänsisäisiä viimeaikaisia tapahtumia.

Olen kärvistellyt jo jonkin aikaa merkillisen pahantuulisuuden alla, enkä oikein osaa yhdistää oloa mihinkään yksittäiseen asiaan tai tapahtumaan, kaikkein vähiten kevääseen. Koska palkintokaapissani sattuu komeilemaan pokanhallinan SM-mitali (no ei sellaista oikeasti ole), toivon ettei lähipiiri sentään joudu järjestäen todistamaan tiuskivaa ja äkkipikaista puhisijaa, joka sabotoi kaikkein hyvää mieltä tasapuolisesti ikään ja sukupuoleen katsomatta. Ulkoisesti saatan muistuttaa edelleen sitä samaa vinksahtanutta itselleennaurajaa. Sisälläni sen sijaan runtelee villi, pidäkkeetön ja varsin sisukas kevät*itutus.

Ärtymyshän on siitä vänkä tunne, että se on seurausta jostain muusta tunteesta. Kukaan ei ole sisäsyntyisesti ärtyisä. Tai no, tunnen minä muutaman sellaisenkin poikkeuksen, mutta yleisesti ottaen ärtymys on seurausreaktio. Äkäisyyttä voi aiheuttaa liika kuormittuminen, epäoikeudenmukaisuus, masennus, ahdistus, väsymys ja loputon lista ihan mitä tahansa tilanteita ja elämänvaiheita. Kun oikein tutkailen ärtymystäni, saavutan jotain pientä ja selittävää ja sen nimi on pystyyn kuollut tylsyys.

Kyllä, tylsää on. Siinä missä valon pitäisi saada minut onnesta sekaisin – ja saakin – mieleni kirjoittaa pitkää valituskirjettä muutoksenhakulautakunnalle. Tiedän, tämä on vain vaihe. Mikään tunne ei kestä loputtomiin, jos ei kestä vaihekaan. Tunne tulee, tunne menee, ja kaikkea muuta höyhenenkeveää kivaa toteamaa tähän perään. Mutta kun ei auta. Ärtymys on kuin painopeitto päällä, vähän turhan kahiseva ja hiostavakin. 

Masennususkovaiset ihmiset, jotka selittävät siis jokaista mielenoikkua tuolla viheliäisellä ja ihan oikeasti lamaannuttavalla sairaudella, nyökyttelevät tietävästi, jos keksii kertoa olevansa alati ärtynyt. Niinpä tein tämän testin. ”Vastauksiesi perusteella sinulla vaikuttaa olevan normaali mieliala.Lopputulos ei yllättänyt, sanamuoto kyllä. Eli, ärtymys nyt vain sattuu olemaan kohdallani täysin normaali mieliala, heh heh. Testin ainoat pisteet näet sattuivat tulemaan kohdasta 11: tunnen että olen ärtynyt koko ajan. No da?

Syy-seuraussuhteita rakastavana ihmisenä tein räjäytyskuvan ärtymyksestäni. Tietänet, sellainen Ikean hyllyn kasaamisopas näin kokoat lipaston, jolla on jokin kiva nimi kuten Ogsennus tai Hanu. En tietenkään vertaa itseäni koottavaan huonekaluun, vaikka joskus tuntuu että muutama ruuvi jäänyt on minustakin vaille. Räjäytyskuva paljasti seuraavaa; minua ottaa päähän tapahtumattomuus, mikä ei tarkoita etteikö asioita – mukaviakin – tapahdu, vaan jonkinlainen jämähtäminen. Eli lyhyesti, tylsää. Tämä ei ihan hirveästi vielä auta, sillä kuten alussa totesin, tylsää on. Se oli jo lähtöoletus. Mutta miksi.

Erosta alkaa olla aika tavalla kahdeksan vuotta. Tarkemmin, 3.5.2010 jäin ensimmäistä kertaa yöksi Ihan Omaan Kotiin. Tai ainakin sellaiseen, johon ei isimiehellä ollut asiaa. Kahdeksaan vuoteen on mahtunut kaikenmoista, mutta niistä tarkemmin paraatiajalla, eli likempänä luvassa ihan oikea kooste. Nyt elän vakiintuneessa parisuhteessa, olen vakituisessa työssä ja asun hyvin vakiintuneesti asunnossa, jossa on vierähtänyt jo pisimpään ikinä. Tämän pyhän kolminaisuuden triangelissa joku sivu soi epävireisesti. Juu, tiedetään, tiedetään, viittaa Universumin Uravastaava. Niin tiedän minäkin. Vanha virsi, kulunut ja kuinkas muuten. En edelleen, tässä(kään) iässä, kolme ja puoli ammattia lukeneena tiedä mikä minusta tulee isona. En vaikka opiskelen jälleen (ei tosin valmista varsinaisesti uuteen ammattiin) ja vaikka olen kuulemma hyvä jo siinä mitä nytkin teen.

Katsoin kollegan yllyttämänä eläkeotteeni minäkin. Kiitos työelämästä poissaolovuosien ja muutoin pienen palkan, tulee vanhuuteni olemaan yhtä kitsas kuin elämä sitä ennen. Paitsi että ellei maksettu omistusasunto –nimistä ihmettä satu tapahtumaan, haukkaa vuokra eläkkeestäni leijonaosan, kuten tässä maassa on tapana. Siinäkään ei mitään, mutta ikälukemassa sitäkin enemmän. Täysi armahdus ihmisenpyörästä kun sijoittuu vasta liki seitsemääkymppiä. Joka puolestaan tarkoittaa, että tässä on vielä yli 20 vuotta tehokasta työaikaa jäljellä. Vielä kun keksisi mitä niillä tehoilla tekisi?

Opiskelin hyvää matkaa siihen todelliseen kutsumusammattiini, kunnes jouduin avioeron vuoksi keskeyttämään opinnot ihan teknisiin mahdottomuuksiin nojaten. Koska en halunnut enää koskaan myydä mitään, valitsin seuraavaksi alan, jossa ei tarvitse enää koskaan myydä mitään. Hain, pääsin, opiskelin, valmistuin ja tässä sitä ollaan. Kakkosvaihtoehdossa, joka tuntuu siltä miltei joka päivä. Etenkin näin keväisin, eron ja tilinpäätöskauden vuosipäivän lähestyessä. Onko kaikki mennyt hukkaan? Ei. Uskon että asioilla on tarkoitus, eikä mikään opittu, koettu tai pohdittu ole elämässä turhaa. Silti en voi välttyä ajatukselta pyöriväni kuin sokean lyömä pallo tyhjällä biljardipöydällä osumatta juuri mihinkään. Yhä ja edelleen.

Jos saisin vain yhtä piirrettä toivoa lisää, pyytäisin kärsivällisyyttä. Tai ei. Ehkä sittenkin luottamusta. Hitto, pitikö näitä todella toivoa vain yksi? Toivoisin voivani uskoa siihen, että asiat järjestyvät ja vieläpä hyvään suuntaan. Että jollain maailmankaikkeuden ihmeellä keksisin mitä teen lopuilla työvuosikymmenillä, ja että todella työllistyisin siten. Että en olisi työmarkkinoille kelpaamaton vanheneva nainen, joka epätoivoisena viimeisenä yrityksenä keksii konkurssikypsän yritysidean ja viettää vähän myöhemmin pari kuukautta lepositeissä vahvasti sedatoituna.

Alkaa ärsyttää, että aina vaan ärsyttää ja sekös ärsyttää lisää. Saisin ihan varmasti asioita aikaan, jos tietäisin vain ensin mitä. Ikäkriisi? Kevät? Lähestyvä eron vuosipäivä? Tosin jo ärsytyksestä kirjoittaminen lieventää itse tunnetta. Pahinta on epämääräinen, muotoilematon möykky, josta ei saa yhtään kiinni. Tästä sentää saa. Aaltoja. 
Kunpa voisi vain elää kirjoittamalla. Istua keittiön pöydän äärellä aamutakissa jäähtynyt kahvikuppi vieressä ja katsoa aina ajatuksen katketessa ulos ja luontoon, jossa aurinko ei vieläkään tavoita takapihan lumikinoksia, vaikka muualta onkin jo sula. Kunpa tietäisi mitä tekisi. Miksi ei voi tietää, mitä haluaa tietää?

Ei vaan voi. Ymmärrys täytyy hankkia hankalimman kautta. Kriiseistä syntyy suunta, ihminen muovataan uudelleen, uuteen uskoon. Ehkä tässä tarvittaisiinkin sitä kaikkein kipeimmin. Pieni rahtunen uutta uskoa.



Yltä ja Alta / Nancy Holt, Pinsiö. 



torstai 12. huhtikuuta 2018

Yhteiskunnallista paatosta ja vähän naisasiaa


Ministerismies lausui huolensa Suomen syntyvyyden romahtamisesta, eikä suotta. Ensimmäistä kertaa sitten sotavuosien täältä poistuvien määrä on suurempi, kuin tänne syntyvien. Syyksi ministeri arvelee miesten syrjäytymistä ja naimaikäisten kohdantaongelmaa. Nuorten miesten työttömyys kasvaa, ja tuo muassaan lisää ongelmia. Ja siinä missä nuoret miehet syrjäytyvät, nuoret naiset kuulemma karkaavat yliopistoon.

En osaa sanoa onko vika siinä, etteivät nuoret enää tapaa. Mutta sen tiedän, että harvan nuoren naisen ainoa unelma on tulla äidiksi. Perhe ja lapset ovat edelleen tulevaisuuden keskiössä, silti yhä useampi valitsee tietoisesti myös lapsettomuuden. Joskus niin käy vahingossa. Ensin ei ole sopivaa elämäntilannetta, sitten ei sopivaa kumppania sopivaan hetkeen. Lopulta on jo myöhäistä. Vaikka biologisesti ottaen 20 + olisi paras ikä synnyttää, ihan kaikki eivät halua perustaa perhettä vielä aikana, jolloin muut ympärillä viettävät villiä opiskelijaelämää ainoan vakavasti otettavan vastuun koskiessa omaa sievää pikku napaa. Ensin pitää opiskella, saada ammatti ja talous kuntoon. Joskus jompikumpi tai molemmat venyvät. Mitä vanhempana esikoisen saa, sitä pienemmäksi tapaa katras jäädä.





Voiko elämä olla hyvää ja rikasta ilman vanhemmuuden kokemusta? Ihan varmasti. Asiaa jota ei ole koskaan kokenut, ei osaa konkretian tasolla kaivatakaan. Aika on nykyään eri, yksilöllisyyden tarve kasvanut ja odotukset elämältä muuttuneita. Nuoruus jatkuu yhä pidemmälle sen ollessa oikeastaan ainoa hyväksytty vaihe elämässä, ainakin mitä median syöttämään mainostulvaan tulee.
Aika moni syyttää syntyvyyden laskusta talous – ja perhepolitiikkaa. Mikä varmasti onkin totta, sillä siinä missä 90-luvun laman aikana syntyvyys kasvoi, se ei enää tehnyt niin seuraavan notkahduksen saavuttua 2008, vaikka samasta mittakaavasta ei voitu puhuakaan. Lapsiperheitä on ajettu yhä ahtaammalle samaan aikaan kun ikäluokan synnyttäjiä on vähemmän, vaikka mukaan ei laskettaisi totaalikieltäytyjiä.  

Äitiys on ollut tavoite ja iso katras haaveeni jo pikkulikasta lähtien. Oikeastaan minulla ei ollut mitään ammatillisia intohimoja, eikä ainakaan muuta suunnitelmaa aikuisuuden varalle, kuin perustaa perhe. Varsinaista yliläikkyvää hoivaviettiä en silti koskaan omannut. Niin, ellei lapsena kotiin raahattuja ”kulkukissoja” lasketa. Ammatilliset unelmat syttyivät vasta neljännen piltin jälkeen samaa tahtia sen havahtumisen kanssa, ettei vauvaprojekteja voisi ihan loputtomiin olla suunnittelemassa, tilaamassa tai toteuttamassa. Mies oli opiskellut ja mennyt urallaan eteenpäin kaikki ne kotona viettämäni vuodet, ja kun oma aika vihdoin tuli, tuli myös ero. Näin jälkikäteen, kumpi olisi kannattanut hankkia ensin, ura vai perhe?




Tytär on ollut varsinainen vauvafani ihan koko pienen ikänsä ja hänen suurin unelmansa liittyykin lapsiin. Ellei järkeä annostella lisää ämpäritolkulla, tämä itsepäinen tyttöotus tekee minusta mummin suunnilleen kun ehtii peruskoulusta päästä. Olen asiasta tietenkin kauhuissani ja juuri niitä yliopistoon naisia ajavia fanaatikkoja, joiden mielestä kannattaa ottaa kaikki ilo irti nuoruudesta. Yritän olla muka kepeän huoleton ja sensuroida eri tuuteista puskevia teiniraskaus -ohjelmia huomaamattomasti, mutta tyttö laskee ohitseni suunnilleen päiviä äitiyteen. Niin hirvittävää kuin sen äänen sanominen onkin, toivon että hänellä olisi naisena muitakin suunnitelmia. 

Olenko oikea ihminen kertomaan miten tämä elämä pitäisi elää? Antaako oma kokemukseni nuorena äitinä jonkin yleismaailmallisen tiedon käyttööni, jota voin poikkeuksetta soveltaa kaikkiin sukupuoltani edustaviin sisariin, myös tyttäreksi kutsumaani? Jos nyt unohdetaan varsinainen teiniraskaus (voi luoja minut paratkoon), onko vaikkapa 18-vuotias kyllin vanha tekemään ainakin kahta elämää koskevia kauaskantoisia päätöksiä? Voiko vauvan haluta, ihan vain koska vauvat ovat niin ihania? Mikäli ministerismiestä on uskominen, lapsen saamiseen pitäisi olla todella matala kynnys. Viis siitä, miten epätasa-arvoisesti perhekakku jakautuu, miten lapsi – ja etenkin lisääntymisvihamielinen ympäristö kaikkine leikkureineen ja kieltoineen meillä on. ”Yhteiskunta tarvitsee lisää tulevia veronmaksajia”. En tunne yhtäkään naista, joka olisi perhepolitiikkansa tähän väittämään perustanut.

Sisäinen feministini älähtää aina, kun syntyvyyden lasku ja naisten korkea koulutus mainitaan samassa lauseessa. Miesreppanat syrjäytyvät, ja naiset ne vain porskuttavat. Voi voi. Syrjäytyminen on ihan todellinen ongelma ja sen uhassa olevat vaativat tekoja sanojen sijaan, mutta miten en voi välttyä ajatukselta, että ennen oli muka paremmin? Kun naisolentojen koulutus tyssäsi yleisesti viimeistään keskiasteelle ja työura paria vuotta myöhemmin, sillä kotirouvalla oli muutakin puuhaa. Tärkeämpää. Eikä ainakaan vallata yliopistoja. Olen aika monta tapausta nähnyt, joissa mies aloittaa uuden suhteen vielä siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa yhteisiä eläkepäiviä suunnittelemaan. Nainen jää täysin tyhjän päälle. Siinä sitä vanhuutensa ehtoossa on mukava miettiä pienellä kansaneläkkeellä, että oliko se pitkä kotiäitiys todella yhteinen unelma? 




Nykyään on onneksi enemmän vaihtoehtoja turvata tulevaisuus kuin solmia avioliitto. Eikä ihme, ettei nuoria naisia vauvapuuhat ensisijaisesti kiinnosta, jos kumppaniksi pitäisi valita pelikonsolin ohjaimeen kiinni kasvanut juro murjottaja. Lennokas ura ja ulkomaan matkat vaihtaa puklurätteihin ja riitoihin siitä, kummalla on oikeus omaan rahaan? Paitsi sitten on tämä oma tytär, joka nauraa äitinsä ajatuksille ja tekee aikanaan täsmälleen omat päätöksensä – suuntaan tai toiseen.

Kaiken pitäisi ja ei pitäisi paatoksen jälkeenkin, lapset saadaan, niitä ei tehdä. Jokaisen soisi syntyvän tahdottuna, odotettuna ja jo ennalta rakastettuna. Länsimainen naisen etuoikeus on päättää asioistaan, mennä yliopistoon ja tulla lisääntymisnirsoksi, jolle ei riitä mieheltä enää ominaisuudeksi tuoda tilipussista kotiin se mitä lähipubilta jää. Valinnan mahdollisuus tietää väistämättä vähäisempää syntyvyyttä ja vähemmän käsiä hoitaa yhä vanhemmaksi eläviä edeltäjiänsä. Korkea koulutus ei tietenkään takaa mitään, mutta jos edes jonkinlaisen uran vaihtoehtona on kotiäitiköyhyys, miten voidaan kuvitella että naiset miettisivät vielä yhtä lasta lisää, vain koska se olisi kansantaloudellisesti tärkeää?




Sain ison perheen, josta aina haaveilin. Jos nyt pitäisi aloittaa alusta, saattaisi äitiurapolkuni näyttää hieman toiselta. Aika oli tuolloin eri. Lapsia ei tehdä rahasta, mutta vanha sanonta "lapsi tuo leivän tullessaan" on nykyään pikemminkin päinvastoin. Oma juttunsa on yleinen arvoilmasto. Päiväkotiryhmät pursuavat ja luokkakoot kasvavat, vaikka lapsia syntyy yhä vähemmän. 

Ministerille minulla on vain yksi vinkki. Alkakaa vihdoin tehdä perheen kasvamisesta ihan oikeasti mahdollista nykyaikaisille ja vaihtoehtonsa ymmärtäville nuorille naisille. 



maanantai 9. huhtikuuta 2018

Eräs tätiytymisen laji


Naisen elämä on täynnä erinäisiä vaiheita, erinäisiin vaiheisiin varautumista ja etenkin niihin sopeutumista. Lyhimmillään vaihe kestää kuukauden. Pisimmillään vuosia tai kymmeniä. Koska tyttövuodet ovat auttamatta takana, painelin taannoin lääkärille valmiina esittämään kiperiä kysymyksiä tai ainakin kuulemaan tuomioni. Mummutauti ei ole vielä lähelläkään, naurahti tohtorska tuskailtuani vuosi vuodelta pahemmaksi äityviä PMS-vaivoja, jotka eivät ole vaivoja ensinnäkään, vaan syliin laskettu elävä ja hengittävä helvetti. Ilmeisesti kellontarkka munasolutehdas kuvittelee, että neljä lasta tähän maailmaan ei ole vielä tarpeeksi, eikä johtimiin sidottu rusetti ole kuin lääketieteen voitettavissa oleva pikku kepponen. Mene ja tiedä. Mutta vaikka mummutauti ehkä ei, tätitauti on jo täällä.




Olen aina inhonnut uutta tekniikkaa. Ohjekirjoja, opeteltavaa, sekaisin saamiani laitteita. Mielelläni ulkoistan kaiken asennustyön, opettelunkin, jos vain voin. Aiheesta olen jo blogissa avautunut, ei siitä sen enempää. Mutta silloin kun olin nuori, piti opetella vain yhdet uudet videonauhurit muutamaan vuoteen. Kännykät odottivat vielä tuloaan, tietokoneohjelmat olivat mallia käsittämätön jono käskyjä ja sitten se tekee jotain, jolla tiedolla joku tekee jotain. Se joku en ollut minä.
Uuden oppimisen määrä on kaikkiaan kasvanut huimasti. Jo pelkästään töissä ohjelmistot vaihtuvat alituiseen. En ole jostain syystä kuitenkaan onnistunut pääsemään IT-tuen elävä painajainen TOP 10 –listalle, sillä kiroilen ja kiukuttelen ennemmin yksin aikani, kuin kuuntelen aivot syövyttävää jonotusmusiikkia kymmenen muun soittaessa samaan aikaan unohtunutta salasanaa tai lukkoon saatua työpistettä. Se nyt vain on niin raivostuttavan noloa tunnustaa olevansa ihanasti pihalla. Taas.




Havahduin tätitaudin ikävään muunnokseen taannoin Espanjassa, tarkemmin autovuokraamon tiskillä. Miehen (oma) kysymykselle laitetaanko minutkin ajajaksi sopimuspaperiin, pyörittelin silmilläni vastuksen ”etkö sen vertaa minua tunne” ja puuskahdin jotain palavaa, kuten no en todellakaan aja! Hyvänen aika, vierasta autoa Espanjassa, kun en kerran kotonakaan! Hetkinen, löi päässäni kaksi päättelyyn osallistuvaa aivosolua. Mutta se hetkinen odotti vielä muutaman viikon ja kotomaassa tehtyä autokauppakierrosta, jolle lupauduin seuraksi. Siinä missä nuorempana olisin ilosta kiljuen riistänyt avaimet miehen kädestä, en nyt suostunut koeajamaan kumpaakaan potentiaalista ostetuksi aiottua. Selitykseni saattaa kuulostaa perin naurettavalta; autot olivat näet automaatteja ja varsin isoja sellaisia. Koeajokoheltajan omavastuu ei sekään ihan hirveän mairealta kuulostanut.

Jostain käsittämättömästä syytä olen saanut päähäni, etten aio ikinä ajaa automaattivaihteista autoa. Joo, se on ihan hirveän helppo ja kätevä, tiedän. Mutta kun minä haluan survoa vaihteita sisään itse! Haluan … vai olen tottunut?
Avomies nro 1 opetti minulle aikoinaan miten en jää liikennevaloissa kakkoseksi (sillä oli väliä -90 luvulla), joten vannoin vastedes keppivaihteisten nimiin. Eipä niitä automaatteja juuri ollutkaan saatavilla. Nyt on, en aja. Enkä edes siksi, että liikennevaloista pitäisi muka pinkaista ekana, joka on sitä paitsi mahdotonta kaikkien noin 70 hevosvoiman vasta heräillessä Yarikseni konepellin alla, kun naapuri jo porhaltaa edellä – taitavasta vaihteen vaihdostani huolimatta. Nöyryyttävää kaltaiselleni keskivertoa paremmalle kuljettajalle? Kyllä.



En aja automaatilla siksi, että
a) pitäisi opetella noin kaksi uutta asiaa (muutaman kirjaimen merkitys, sekä pitämään vasen jalka lattiassa) ja
b) ratkaista, miten en toistaisi erään läheiseni onnistamaa temppua syöksyä parkissa ollessa edellä sijainneen taksin persiistä sisään.

Kohta a) on hankalampi, sillä autotätiytyminen on jo syvästi tapahtunut. Osaankohan enää koskaan ajaa mitään isoa?

Täti-aika alkoi teitittelynä kaupassa. Ensimmäiset kaksi vuotta ”olkaa hyvä” särähti korvaan joka kerta. Nyt olen jo tottunut. En kuitenkaan löisi vetoa sen puolesta, että suostuisin olemaan kliseinen naisautoilija, joka ajaa alinopeutta pää kiinni tuulilasissa poikittain parkkiruutuun mahtuvalla kauppakassilla, koska pieni ja tehoton auto on niin kätevä. Olen mielestäni tietenkin hyvä kuljettaja. Taskuparkki onnistuu (no hei Yariksella), eikä perässäni tarvitse vilkutella valoja eikä nojailla torveen. Ajan edelleen moottoritietä päivittäin, joten liikennevirtaan on naurettavan helppo päästä mukaan, vaikka reaktioaika alkaa takuulla olla jo lyhyempi kuin 20 vuotta sitten. Yhä useammin huomaankin päivittäisellä kaksikaistaisella hakeutuvani kiltisti oikealle puolelle jo hyvissä ajoin ennen liittymää, josta nousen kohti kotiväyliä. Näyttävät muikkusyöksyt ahtaaseen väliin eivät maksa vaivaa. Sana kiire on alkanut menettää merkitystään. Elossa on paljon mukavampaa. En halua punnita vaihtoehtoja, etenkään riskejä. 




Kyky koeajaa vierasta ajoneuvoa ei ole mitta eikä mikään, etenkään aikana, jolloin yksityisautoilu on lähinnä kirosana fossiilisten polttoaineiden karsimisen sijaitessa kymmenvuotissuunnitelman kohdassa välttämättömyys. Kyse on tätitaudin leviämisestä jälleen uusille osa-alueille. Olen urautunut tuttuun ja turvalliseen, siihen minkä varmasti osaan. Tavallaan ärsyttää, tavallaan mitenkään ei. "Mitä sitten", täti minussa kysyy. Ja se nuori ja ikuisesti kapinoiva oksentaa sappinesteet ja kouristelee. Hellyin ja päätin hoivata hetken sisäistä nuortani. Lupasin sille edes kerran ajaa automaatilla. Kesällä, ihan varmasti. Sisäinen nuori pyyhki suupielensä, niisti nenänsä, ja voisin vaikka vannoa, että hymyili pienesti.




Joskus muinoin eräs matkatoimisto mainosti reppureissaamista ja seikkailua näillä sanoin; lähde ennen kuin on myöhäistä. En lähtenyt, nyt on jo ikuisuuden ollut myöhäistä. Joskus naureskelin kaikenlaiselle jämähtäneelle keski-ikäisyydelle, muutosvastarinnalle ja yleiselle tätiytymiselle. Oli vain yksi asia jota en tiennyt. Minusta tulee samanlainen, eikä se lopulta ole yhtään niin kamalaa. Naisen elämä nyt vain sattuu olemaan täynnä erinäisiä vaiheita, erinäisiin vaiheisiin varautumista ja etenkin niihin sopeutumista. Tätiytymistäkin. 


Sitä mummutautia odotellen.