Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Ulkonäkökeskeistä puhetta vanhenemisesta


En pidä itseäni mitenkään pinnallisena ihmisenä, vaikka rakastankin kaikkea kaunista. Kykenen käymään roskista pidemmällä maalaamatta kasvoilleni upeampaa minää, itsetuntoni kestä jopa hiustenpesun välistäjätön. Voisin viettää pitkiäkin aikoja mörköillen pieruverkkareissa ja villasukissa suomatta autuasta ajatusta sille, mitä loisteputkivalolla varustettu kylpyhuoneen peilini yrittää minulle kertoa. Luulisi siis, että suhtautuisin vanhenemiseen lempeän uteliaana, etenkin sen näkyvimpiin ominaispiirteisiin. 
Niin, luulisi.




Tiesitkö, että ihmisruumiissa on kaksi osaa, jotka jatkavat kasvamista ihan loppuun saakka? Nimittäin nenä ja korvat. Mikäli satuit syntymään oletusasetuksella, jossa molemmat ovat mallia sirot, onnea. Me muut voidaan perustaa fb-ryhmä tai jokin muu vertaistuellinen  ihmettelykanava sille, mikä kumman tarkoitus tälläkin on voinut evoluution nerokkaassa suunnitelmassa olla. Sen lisäksi, että nenä ja korvat kasvavat, silmät pienenevät. Lisää hyviä uutisia siis.
Nelikymppisestä alkaa kiihtyvä alamäki, mitä tulee ihon kimmoisuuteen ja pysymiseen niillä sijoillaan, johon se on tarkoitettu. Jokainen vanhenee omalla tahdillaan ja omien geeniensä ja elintapojensa mukaisesti, eikä ajan kelloa voi siirtää taaksepäin, ainakaan kovin montaa kertaa edes kirurgin veitsellä näyttämättä vahanukelta.



Toisin kuin annan tällä pohjustuksella olettaa, tämän kertainen kirjoitus ei itke muutosten esteettistä puolta (siihen ei yksi postaus riittäisikään), eikä edes sitä, miten epäreilua on sukupuolten jakauma asian suhteen. Mies kun näyttää paremmalta vanhetessaan; harmaata ohimoilla, charmantit rypyt ja paikoillaan pysyvät piirteet. Kerron siitä, miltä tuntuu kun alkaa näyttää äidiltään.

* * * 

Ihan ensimmäiseksi, anteeksi äiti. Tosin tiedän että olet ajatellut samalla tavalla, joten anteeksi myös äidinäiti. Teidän kummankaan ulkonäössä ei ole mitään vikaa. Vika, tai millä sanalla sitä haluaakin kutsua, on että ylipäätään alkaa näyttää äidiltään. Oli äiti sitten miten uljas ilmestys ikinä. Se nyt vain jaksaa hämmästyttää, että oma äiti tuijottaa vessan peilikaapista joka aamu.

En juuri harrasta selfieitä, koska sadasta otoksesta noin puolikas on kelpo. Syytin pitkään kännykkää, sillä jostain syystä juuri selfie vääristää kasvojen mittasuhteita, ellei kuvaa ota yläviistosta. Leuka on joka kuvassa jotenkin uhmakkaan itsevarma, hei tsiigaa tätä, vähäks tuun ulos ja erotun. Nenä valtava ja silmät syvällä kuopissaan. Jossain kohtaa tajusin, että tyttäreni onnistuu samalla laitteella aivan moitteetta. Vika ei ole kamerassa.




Vanheneminen varastaa omat kasvot. Vuosi vuodelta kuilu sisäisen – ja ulkoisen minän välillä alkaa olla suurempi, mitä tulee nimenomaan sen ulkoiseen ilmenemiseen. Tämä ei ole yksin oma ajatukseni. Olen lukenut useita haastatteluja tervaskannoista, ikimuoreista, joiden sisällä asuu nuori tyttö. Tuo neitonen ihmettelee peilikuvaansa yhtä suurella intensiteetillä. Ihmettely ei ole sama, kuin ettei hyväksyisi. Kyllähän sitä sietääkin hämmästellä, jos sisäinen kello niin jätättää. Olla ajokortin – ja peilikuvan välimaastossa, jossa molempiin on aivan yhtä pitkä matka.

Olisi tyhmää sanoa, etten enää tunnista itseäni. Tietenkin tunnistan. Silti saatan hätkähtää nähdessäni kuvani. Kaikkein pahimpia ovat yllättävät peilit. Etsit sukkia marketin naistenvaateosastolta, kun eteen hyppää täysin varoittamatta kokopitkä vartalopeili. Sadasosasekunnin olet sanoa päivää tuolle vanhalle naiselle, kunnes aivot (joissa on edelleen kasvokuvan oletusarvo vuodessa 2001) tunnistavat kuvan omakseen. Olenko minä todella tuo?
Olen. Paree tottua siis. Mutta juuri kun on tottunut yhteen muutokseen, tulee seuraava. Puf, tuosta vaan. Yhtenä aamuna herää ja huomaa ettei se tyynyn vekki poskesta enää häviäkään. Tai että hymykuopista tulikin hymyviivat – kysymättä lupaa erikseen. Niin ja anteeksi, jos saa tiedustella, mikä tämä leukajuttu on? Miksi juuri se sukupuoli, joka ei voi kasvattaa partaa saa hamsterinpussit leukaperiin?


Instant leukafix - kerää ylimääräinen nahka niskatuen sisään. 


Pahinta ulkonäkömuutoksissa on, kun näyttää koko ajan jotenkin väsyneeltä ja äreltä. Toisaalta, aika usein niitä myös olen (tirks). Ehostamisen vaikeus tulee ilmi viimeistään siinä, että kasvopuolikkaat eivät vanhene symmetrisesti. Toinen silmäkulma on konstikkaampi, toinen luomi raskaampi. Molempien saaminen samaan kuosiin vaatii vuosi vuodelta vakaampaa kättä. Ja aikaa! Miksi oi miksi silloin kun pelkkä ripsari olisi aamuisin riittänyt, ei älynnyt käyttää siltä kaikelta muulta säästynyttä aikaa vaikkapa osakemarkkinoiden seuraamiseen? Nykyisin saa tehdä puoli tuntia töitä päästäkseen samaan luonnolliseen ”laitoin vain maskaraa” – hahmoon. Mitä nuorempi, sitä vähemmän on korjailtavaa. Seikka jota meikkaamista harjoitteleva tyttäreni ei ymmärrä lainkaan. Nuorena koko arsenaalin pesukarhumeikki on kuin maalaisi kansallisaarteen päälle tikku-ukkoja. 




* * * 

Naisen elämä on täynnä kaikenlaisia aikoja. Toiset ohittavat äideikseen tulemisen olan kohautuksella, toiset näyttävät isiltään tai eivät vain muuten välitä. Tiedän monta itsensä upeasti kantavaa naista, joiden ikä on täysi mysteeri. Silti he saattavat ajatella täsmälleen samoin peilikuvansa edessä, kokea samaa vierautta, vaikka muutoksiin on ollut vuosia aikaa sopeutua. Kyse ei ole niinkään minkään menettämisestä, edes sen vaalitun kauneuden. Kyse on muutoksesta. Minä en ole enää se, joksi itseäni luulen. Ulkonäöstä puhuminen koetaan helposti pinnalliseksi (ja kiittämättömyydeksi terveydestä ja kerääntyneestä järjestä, kokemuksista ym.), etenkin vanheneminen pitäisi tapahtua ilman mitään eri kitinöitä. Silti kosmetiikkateollisuus elää keski-ikäisen, ja jo kenties hyvinkin ostovoimaisen naisen halusta kuroa umpeen railoa, joka tapahtuu viiden vuoden passikuvien välillä. 

Vaikka kuinka arvostaisi terveyttä ja sitä etuoikeutta, että ylipäätään saa vanheta, ulkonäöllä on merkitystä minäkuvaan. Siinä ei ole mitään väärää, että haluaa edelleen näyttää mahdollisimman hehkeältä, omalta kulloisenkin ajan parhaalta itseltään. Vielä kun joku keksisi seerumin, jolla pää pysyisi näissä muutoksissa mukana. Tai edes sellaisen, jolla nenä ja korvat lakkaavat kasvamasta.



Mitä ajatuksia ulkonäön muutos sinussa herättää?  



14 kommenttia:

  1. Oi voi, mistähän sitä aloittaisi?
    Vuosi pari sitten olin sitä mieltä, että olen ikääntynyt hyvin ja hellästi. Edellenkin moni luulee minua oikeaa ikääni nuoremmaksi mutta. Itse näen ne muutokset ja niitä on kovin vaikea välillä hyväksyä.

    Juonteet ylähuulen yläpuolella. Alaspäin kääntyvät suupielet ja se luean alunen ... (se pahuksen painovoima!!!). Ryppy kulmakarvojen välissä. Auts.

    Joinain päivinä peilistä katsoo edelleen upea nainen, toisina sitten taas ei. Jotenkin luulen, että sillä on jotain tekemistä mielialan kanssa ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ...tai sopivan valaistuksen? :D

      Sitten on toki myös se, että suurin osa ihmisistä, joita nyt elämääni kuuluu, ei ole kuulunut siihen aikaisemmin. Työkaverit eivät tiedä miltä näytin 10 vuotta sitten. Juuri kukaan ei, oma perhe ja muutama muu poislukien. Isolle osalle elämäni ihmisistä olen ollut olemassa kurtistuneilla kulmakarvoilla ja koko naamalla nauretulla urakartastolla. Eivät paremmasta tiedä. Se, että itse tietää ottaa toisinaan tuohon osastoon "vaikea välillä hyväksyä".

      Poista
  2. Ihan mahtava kirjoitus, johon voin ihan täysin samaistua.
    Minunkin sisäinen kelloni jätättää ja tosi pahasti :D Enkä ole minäkään enää vuosiin tunnistanut sitä vanhaa eukkoa, joka marketin kokovartalopeilistä minua väsynein ilmein tuijottaa!
    Vaikea ehkä uskoa, mutta tämän alati rapistuvan ja rypistyvän kroppani sisällä asustaa ihan oikeasti nuori, elämänhaluinen ja -iloinen nainen. Olisi kiva kun hänet saisi vielä taiottua näkyviin näille kasvoillekin, mutta se ei enää ainakaan meikäläisen meikkaustaidoilla onnistu ;)

    Korvien ja nenän jatkuva kasvaminen on järkyttävää, ja mikä on minusta ällöä, on ne kaikki karvat joita tuntuu ilmestyvän ihan joka paikkaan. Myös luomia, joita joku on joskus sanonut kauneuspilkuiksi!?! ilmestyy yltympäri vartaloa jatkuvasti lisää. Varsinkin kasvoihin putkahtavat, ja jotka ovat sellaisia kohollaan olevia, ja joilla on oma varjo!! :O aiheuttavat ajoittain suoranaista ahdistusta. (lääkärillekin niitä olen esitellyt, mutta ei kuulemma ole syytä huoleen. Haitta on vain kosmeettinen, miten niin vain?)

    Hiuksetkin ovat itselläni jo lähes kokonaan harmaat, mutta kun en yliherkkyyksien takia voi niitä värjätä, niin ei auta itku markkinoilla. Olen opetellut olemaan onnellinen ja kiitollinen siitä että minulla ylipäätään on hiuksia päässä :)

    Minä en siis ole alkanut muistuttamaan äitiäni tai isääni. Taidan olla matkalla ihan omannäköiseeni rupsahtamiseen, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan ;)

    Ei ole helppoa tämä vanheneminenkaan, vaikka sekään ei ole itsestäänselvyys, joten leuka pystyyn (kaulanahka kiristyy) ja hymyä huuleen, sillä hymy on helpoin ja halvin kasvojenkohotuskeino ikinä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiteytit kyllä just tasan kaiken, mitä aiheesta ajattelen! Ja nää kaikki karvat ja luomet ja lääkärit, jotka aina tapaavat ajatella asioita erityisen huolen kautta, eivätkä lainkaan käytännön estetiikan. :D

      Harmaita on pää täynnä minullakin, punertavassa tukassa harmaan näyttää lähinnä kuin väri olisi pahasti haalistunut pesussa. En jaksa värjätä, vaikkei mitään allergiaa olekaan.
      Nahkaani käyn vähintään kerta vuoteen tarkistuttamassan uusien muutosten varalta. Viimeksi näytin päänahassa olevaa pientä, karheaa kohoumaa. "Tämä näyttäs olevan tällainen rasvaluomi, näitä tulee iän myötä". Jaaha. Kiitti. Näin silmissäni pappa-vainaan selän täyttäneet rasvapatit, vaikka kyse onkin eri asiasta. Niitäkin muuten tulee, kun tarpeeksi vanhenee. Aaltoja.

      Ja sitten tosiaan olen tuskaisen tietoinen siitä, ettei vanheneminen ole oikeasti itsestäänselvyys. Että tavallaan näistä ei saisi "rutista". Paitsi että mehän ei rutista, me vaihdetaan informaatiota, eikö totta. :D

      Hymy on todellakinparas kasvojenkohotus, ja täysin ilmainen. Onneksi vanhenemiselle ja sen tuomille muutoksille voi myös vähän naureskella näin. Ja sinä onnekas vanhenet ihan omanäköisesti, eipähän ole vertailukohtaa mitä on odotettavissa. ;)

      Mukavaa sunnuntaita. :)

      Poista
  3. Voi hyvän tähen kun taas tuli asiaa. Epäsymmetrisyys, karvoitus kasvoissa -yyh! Kun todella kokee olevansa se sama kuin nuorena/nuorempana ja sitten työkaverit (vaikka kuinka ihania ovatkin) tuskailevat kaksi/kolmekymppisten asioista. No mutta tukeudutaan tieteeseen eli että maanvetovoima vaikuttaa, siihen ein voi väittää vastaan :D Kiitos kun kirjoitat niin kuin kirjoitat ja hyvää alkavaa viikkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi, kiva että luit ja kommentoit. :)

      Näitä nuoria minäkin täällä joskus päivittelen ja silmiäni pyörittelen, tai lähinnä heidän kommenttejaan ikäkriiseistä ja rypyistä ym. Mutta taitaapa olla niin, että omaa mutinaani kuuntelee samalla kriittisellä korvalla jo joku toinen "pidemmälle hiihtänyt" kanssasisar. Siihen senhetkiseen todellisuuteen kun jokainen omaansa peilaa. Mutta ei se auta, tapella väistämätöntä vastaan. Valot himmeks ja peilit veks. Tosin tuo ikänäkö sentään armahtaa jälkimmäisten kohdalla. Ei näy kuin utua lähietäisyydeltä. :D

      Mukavaa alkanutta viikkoa sinulle!

      Poista
  4. Juuri nyppäisin jälleen kerran leukaperistäni ulos putkahtaneen partakarvan irti. Joskus se tekee niin että kasvaa ovelasti siellä ihon sisällä ja joku kaunis päivä huomaan että jumalauta, mulla on 1,5 senttinen partakarva lepattamassa leuassa. Se hämmästyttää joka kerta!

    Viime viikonloppuna kuopus sanoi "älä näytä aina noin vihaiselta". No prkl minkä mä sille voin kun turpa on valahtanut ja sibeliusryppy syventynyt. Näkökin kun on heikentynyt niin tulee rypisteltyä naamaa vielä lisää kun en osaa vielä käyttää laseja. "Kiva" oli se yllätyssnäppi minkä lapsi otti musta (alaviistosta) kun olin naama kurtussa, leuka rinnassa (kaksari, jess) löhöämässä sohvalla kännykään uppoutuneena kuin valas. Voin sanoa että melkein itku tuli. Mutta teinillä oli hauskaa... Ja mä sain lisää mietittävää että miksi ihmeessä mies muka musta tykkäis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se tykkäis susta siks, että olet kokonaisuus. Et yhtä kuin kaksari tai sibeliusryppy tai tuhat muuta pikkuvikaa, jota me naiset itsessämme tuijotellaan. Mies harvoin huomaa rakoa hampaiden välissä tai väärän mallin korvanlehteä. Mies on yksinkertainen otus, jolle koko paketti on koko paketti.

      Arvaa kuinka moni mies ajattelee, että kuka ihme musta tykkäis jonkun alaviistoisen kuvan takia?

      Olet upea, älykäs, tunteva, ihana nainen. Siksi susta mies tykkäis. Siksi. ♥

      Vanhenevat ne miehetkin. Ilokseni olen huomannut, että arvostavat meitä ikäisiään enemmän, kuin nuoruuden siloa, vaikka sitä toki mielellään katsovatkin. Se on se korvien väli, mikä merkkaa enemmän. Ja niille joille ei, eivät ole sen korvien välin arvoisiakaan.

      Poista
    2. Tiedänhän mä tuon noin niinku teoriassa, mutta kun se kaksarimutrunaamakuva lävähtää naamalle niin se jotenkin kummasti unohtuu. Ja ehkä siinä on sekin että itsellä on hommia vielä siinä itsestään tykkäämisen saralla.

      Miehet ei todellakaan mieti tämmösiä! Eikä naistenkaan kyllä pitäis...

      Poista
    3. Kyllä niitä päiviä on itselläkin, kun kaksarimutrukuva lävähtää, kuin löisi kalalla pitkin namaa! Varsinkin sunnuntaisin (rötväyspäivä, noumeikap) kannattaa kiertää peilit ja kaukaa. Vaikka itsestään lähtökohtaisesti tykkäisikin, joskus se todellisuus vaan on liikaa.

      Mitä jos lapsilta takavarikoisi kännykät moisesta epäreilusta (kuva)hyökkäyksestä ja peliin liimaisi aanelosen; "sää oot IHANA!" ?

      Poista
    4. Eilen kaiken tämän pohdinnan jälkeen sain mieheltä nukkumaanmennessä kysymyksen "Onks kaikki ok kun näytät niin surulliselta". No V**** kun tää nyt on vaan mun naama nykyään! Resting bitch face. Eihän se miesreppana tiennyt että asiaa on käsitelty ja pohdittu viime aikoina erityisen paljon niin siksipä se tuntuikin niin suolalta haavassa.

      Poista
    5. Mies ei vaan koskaan voi voittaa. "Jos en kysy, se loukkaantuu, jos kysyn, se suuttuu" -tyyppisesti. :D Itseä se tosin harvoin lohduttaa, että no eihän se voinut tietää, kun asia just ON tapetilla muutenkin...


      Poista
  5. Niin oli hyvä postaus! EIkä siinä vielä kaikki, että alkaa näyttää äidiltään vaan myös kuulostaa ;)

    VastaaPoista