Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Se pieni ero, osa 1



Tästä piti tulla kommentti kommenttiin, mutta kävi kuten usein tapaa käydä; siitä se ajatus sitten lähti. Varsinaisesti ajatus lähti matkustamisesta ja miten sen tekniset yksityiskohdat eroavat toisistaan eri sukupuolilla, mutta vaihtuikin koskemaan eroja yleisesti, etenkin roolijaon näkökulmasta.

Ihan aluksi, kyllä. Tiedän ettei saa yleistää, eikä ainakaan lietsoa sukupuolistereotypiaa. Yksilökohtaiset variaatiot ja niin edelleen. Miehet eivät ole teknisiä ja naiset tunteellisia, ainakaan yleisellä tasolla. Ymmärrän tämän hyvin. Kaiken ymmärrykseni uhallakin tungen analyysiprässiin tällä erää muutaman mietteeni siitä pienestä erosta




Olin kerran huoleton minäkin. Lähdin matkaa passin ja rahapussin kanssa, ajatellen että kaiken muun saa periltä. Kirjaimellisesti – ja etenkin kuvainnollisesti. Menin nukkumaan kun huvitti, söin kun oli nälkä, kävelin rennosti taakseni vilkuilematta. Sitten minusta tuli äiti. Äkkiä elämä olikin täynnä vaaroja ja riskejä tai ainakin huomioon otettavia asioita. Toinen ihminen oli täysin riippuvainen kyvystäni pitää hänet hengissä. En enää koskaan vastannut vain omasta navastani.
Jossain kohtaa havahduin talouden toisen osapuolen jatkaneen nuoruuden huolettomuutta ja vain minulle langenneen vastuunkantajan osa. Ymmärrykseen tarvittiin vain kyllin monta toistoa, jossa mies istui autossa odottamassa kun minä vielä puin lapsia ja keräilin tavaroita. Onko kaikilla hanskat ja pipo (jos auto hyytyy pakkaseen ja jäädään tienposkeen), onko lahjakassi mukana (olin tietenkin ensin ostanut sen itse)? Vauva pitää vielä syöttää ja koira teljetä portin taakse. Lomamatkat organisoin minä, pakkasin eväät, kassit, pyyhkeet, uikkarit, rakkolaastarit, talouspaperirullan, matkatekemiset, lapset ja itseni autoon. Siihen samaiseen, jossa iskämies istui ihan rauhassa odottamassa. Ainoa mikä koskaan muuttui, oli lasten luku ja vuosien numerot kalenterissa. 




Oletin vain omani olevan poispilattu, kunnes erosin ja tutustuin mieslajiin noin niin kuin yleisesti ottaen sen kuudentoista vuoden ainoan mallinnuksen jälkeen. Miehillä todella on yleisesti vähemmän metatyötä, jota perhearjen pyörittämiseen vaaditaan. Jollain on oltava kokonaisvastuu Wilma-viesteistä, syntymäpäivistä, rokotuksista ja uusien kumisaappaiden ostamisesta. Se joku harvemmin on iskämies. En tiedä millaista vanhemmuus olisi ollut jonkun toisen vastakappaleen kanssa, minulla on kokemusta vain siitä yhdestä. Mutta vilkaisu ympärilleni osoittaa, etten ole ajatuksineni mitenkään yksin. 

Miksi naiselle lankeaa päävastuu perhearjen pyörittämisestä? Miten miehestä tulee yksi lapsi muiden joukkossa? Miksi naisen tapaa huolehtia ja varmistaa ja ennakoida pidetään jokseenkin neuroottisena käyttäytymisenä, spontaanin ja huolettoman miestoiminnan vasta-asetuksena?

Ensinnäkin syy numero yksi; oppiminen. Uskon todella, että kivesten kantaminen ei tee toisesta sukupuolesta yhtään sen kyvyttömämpää huolehtia asioista ja etenkään jälkikasvustaan. Totta, miesten on todistettu olevan keskiverrosti taipuvaisempia keskittymään yhteen asiaan kerrallaan (putkiaivo; ruuan saalistus, lepo, toisto alusta) kun taas naiset kykenevät ylläpitämään yhtäaikaisesti useampaa toimintoa (rypäleaivo; multitaskaaminen, lastenhoito, ruuanlaitto ja seniilin anopin perään katsominen samaan aikaan yleisen rupattelun ja pyykinpesun muassa). Taisi siinä ihmislajin alkuhämärissä muutama piltti pudota kaivoon tai lähteä pedon matkaan, ennen kuin ymmärrettiin, että paree iskämiesten käydä vaan metsällä äitilajin hoitaessa asiat himassa. Ehkä majan katon korjaamista lukuun ottamatta. Näistä eroista huolimatta isämiehet ovat täysin kykeneväisiä selviytymään itsenäisesti asioista, joita naismerkkiset yleisesti tapaavat hoitaa. 




Enää ei eletä majoissa, eikä ruokaa tarvitse saalistaa. Miehen ja naisen roolit ovat lähentyneet toisiaan, erityisesti oletusarvoltaan. Mutta jos televisiosta tulee urheiluruutu, ei lastenkaitsemisen laadullinen määre ihan aina täytä äiti-ihmisen asettamia tavoitteita. 

Eikä täytä muuten moni muukaan. Nyt seuraa raju väite; naiset osittain opettavat miehet avuttomiksi. Eihän se osaa täyttää astianpesukonetta oikein ja imuroi ihan väärin, miten osaisi ottaa aamulla päiväkotiin mukaan kurahousut, saati katsoa sääennustetta sitä ennen? Mies toimii kuten on helppoa, mutkatonta, ja perittyä. Siksi miehen nuoruus jatkuu pitkälle aikuisuuteen, ainakin se vaivattomin pätkä. Se jossa annetaan naisen ottaa ohjat arkivastuusta. Miehelle näyttää monasti lankeavan perillisten suhteen mukavin ja samalla lyhyin osio, siittäminen. Sen jälkeen uroksesta tulee emon pikku apuri, jolle sanellaan mitä tehdään, miten ja mihin aikaan. Kärjistetysti, tiedän. 

Ensinnäkin, on oma-aloitteisia tasavertaiskiä. Ja loputkin kyllä yleensä tekevät kun vain pyytää. Tai nalkuttaa tarpeeksi. Mutta maailmankaikkeuden eniten kuraa on ohjelmoida aikuista ihmistä tekemään asioita, joiden itsestäänselvyysasteikko sijoittuu täyteen sataan prosenttiin. Sanonta "yksi lapsi lisää", taitaa olla kiusallisen tuttu ilmiö tässä yhteydessä.





Syy numero kaksi. Nainen oppii kantamaan jo varhain, viimeistään teinivuosinaan. Naisella on käsilaukku, jossa on yleensä kaikkea roinaa. Kuinka moni on nähnyt naisen kuljettavan pikemminkin tyhjää kuin täyttä laukkua? Miehellä puolestaan on taskut, ja kaikki tietävät miten vähän niihin mahtuu tavaraa. Mies oppii lähtemään ilman kuormaa, yleensä vain kahta kättä heilutellen. Koska naisella on käsilaukku, sinne saattaa eksyä myös miehen tavaroita. Avaimet. Lompakko. Kännykkä harvemmin. Mahtuisko sulle? Ja kun ei mahdu, siirrytään isompaan. Tuttipullot, vaipat, vaihtovaatteet, nenäliinat, laastarit, korvatulpat, kynsisakset, myyjäisistä ostettu käpytonttu ja käsirasva. Kaikki kulkee vuodesta ja reissusta toiseen. Tavarat vain vaihtuvat. Onko kellään pissahätä ja pitää muistaa juoda vettä! Nainen ennakoi asioita. Koska tulee nälkä ja pimeä. Mies istuu ja ihmettelee miksi kaikki hössötys. 




Miehen elämä on mutkatonta, koska miehen ei tarvitse oppia varautumaan asioihin.
Matkalla miehellä on vaihtoalkkarit – ja T-paita. Mutsi-ihmiskameli raahaa tavaraa koko lopun seurueen edestä, koska ihmiskamelilla on vastuu, se perkeleen käsilaukku ja opittu tapa kuljettaa tarvittavaa mukana. Koska sitä kaikkea todella voi tarvita. Sukupuoli, joka joutuu oppimaan varautumaan erinäisiin aisoihin, kuten olemaan istumatta valkoiselle sohvalle tiettyyn aikaan kuukaudesta, oppii ottamaan niin paljon muutakin huomioon, mitä se huolettomampi osapuoli yleensä ei. 

Entä lähdöt sitten? Mies herää, käy suihkussa ja poistuu ovesta. Korkeintaan sukii stikkiä kainaloon ja laittaa puhtaan paidan. Nainen käy suihkussa, rasvaa vartalon ja kasvot (eri voiteella), kuivaa hiukset, valitsee vaatteet, piirtää kulmakarvat ja ripset, vaihtaa sittenkin toiset vaatteet, tökkää märän kynsilakan autonrattiin. Naiselta näyttäminen vaatii ihan hirvittävän määrän tavaraa ja erilaisia vaiheita, joiden luku on miehille täysi arvoitus. Niin paitsi tietenkin ne tuuheakutriset ripsioikut, joilla on täydelliset kulmat ja vahva amorinkaari isänperintöä, ja jotka siksi saavat nauttia sukupuolestaan riippumatta huolettomista lähtöaamuista. On toki myös heitä, jotka eivät vain yksinkertaisesti välitä. Sitä paitsi naislaittautumisen raskaudesta puhuminen ei ole suotavaa, sillä naislaittautuminen on turhamaista miesaamulähtöjen ollessa se tavoitelluin olotila. 





Miksi miehenä oleminen olisi hyväksytympi malli toimia? Jotenkin parempi? Naisten tavalle pyrkiä varautumaan aivan kaikkeen on yksi selkeä biologinen peruste; pitää mahdolliset poikaset hengissä vaihtuvissa olosuhteissa. Seikka, joka tuntuu kulkevan naiskromosomeissa, oli lapsia tai ei. Naiset varautuvat yleisesti enemmän eri vaihtoehtoihin. Yksilölliset vaihtelut toki tiedostaen (tämä piti jälleen mainita).


Haluaisinko edes olla täysin vastuista vapaa? En. Miksi sitten rutisen aiheesta? En tiedä. Enkä sitä paitsi rutise. Yritän vain ymmärtää sitä pientä eroa, joka suo miehille mahdollisuuden olla huoleton opittuna, kulttuurisiirteenä, pakotettuna tai ansaittuna ominaisuutena. 



Minulla on muutama hyvä vinkki omalle tyttärelleni. Älä tee aina kaikkea itse, älä opeta miestä väistymään tai menemään piiloon sen taakse, että sinä teet kuitenkin paremmin. Älä vaadi, oleta itsearvoisesti. Anna miehen löytää oma tapansa olla isä, siivota, ratkaista ongelmansa. Jos se sitkeästi istuu autossa odottamassa (myös kuvainnollisesti) vailla aikomustakaan tehdä ikäviä asioita edeltävästi ja pelkästään nauttia matkasta, piilota autonavaimet.

Ja osta vain hyvin pieniä käsilaukkuja. 


11 kommenttia:

  1. Minulla on ollut kaksi hyvin erilaista, mutta samanlaista miestä. Molemmat hyvin tunteellisia, jopa enemmän kuin minä.

    Ensimmäinen oli kuvaamasi kaltainen, lapsuudenperheessänsä oli tosi turvatonta, joka tuli ilmi hänen käytöksessään minua kohtaan. Ja kuitenkin päästin hänet käyttäytymään kuin olisin ollut hänen äitinsä. Ja siitähän seurasi ongelmia, hän ehti kyllä kuolla. Muuten olisimme varmaan eronneet vuosien myötä.

    Toinen oli eronnut kahden lapsen isä. Myös hyvin tunteellinen. Mutta hän teki kotitöitä ja vastaaviin ja oli jopa itse aloitteellinen niissä. Ruokaa teimme ja siivosimme usein yhdessä. Jos hän ei olisi kuollut, todenäköisesti olisimme vieläkin yhdessä.

    Molempia voin sanoa rakastaneeni.

    Tästä voit päätellä, että en ole ihan nuori enää, en kuitenkaan vielä eläkeiässä. Mutta riskiä kolmannesta vastaavasta kuolemasta en halua ottaa, sen verran itsesuojeluvaisto vielä pelaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen niin pahoillani puolestasi! Enkä ihmettele hetkeäkään, miksi ajattelet, kuten ajattelet. Olethan joutunut kokemaan puolison / kumppanin kuoleman jo kahdesti.

      Kyllä miehissä on eroja. Tämä nykyinen tekee kotitöitä, ruokaa, pesee pyykkiä. Tosin emme asu yhdessä, etten tiedä miten roolijako sitten menisi.

      Kaikkea hyvää sinulle. ♥

      Poista
    2. Kuulostipa katkeralta perjantai-iltani purkaus! Ja se mikä jäi kirjoittamatta:ensimmäinen mieheni oli juuri sellainen, joka otti mukaan vain omat tavaransa. Minä sitten kaiken muun...

      Poista
    3. Ei se ollut ollenkaan katkera purkaus minun mielestäni!

      Tietenkin tahtoisin sanoa jotain rohkaisevaa rakkaudesta, kannustaa ottamaan riski ja niin edelleen, olethan nuori vielä. Mutta millä lihaksilla minä sellaista väittäisin, se tuntuisi jotenkin kokemuksesi vähättelyltä.
      Vaikka en mitenkään voi tietää miltä sinusta tuntuu, vain aavistaa, ymmärrän hyvin mitä tuolla tarkoitat. Ajattelisin varmasti täsmälleen samalla tavoin itsekin.

      Haluaisin silti toivoa, että vielä joku ihana eteesi tulisi, ja pysyisi. Toivottavasti et loukkaannu tästä.

      Poista
  2. Voi..mulla olisi kovin moneen kohtaan kovin monta vasta-argumenttia. Ja kovin moneen kohtaan nyökyttelen tarmokkaasti niska kipeänä :D
    Vasta-argumentit johtunevat siitä, että AM on oman yksinhuoltaja-äitinsä ansiosta oppinut pitämään huolta itsestään ja meidän elämänkokemusten ansiosta oppinut pitämään huolta sekä pojasta että minusta. Ja silti, vielä yli 30 vuoden jälkeen... Meillä on omat sohvat ;)
    Nyökyttelyä ei tarvinne selittää?

    Mutta siitä huolimatta, olen ihan tyytyväinen, että meillä on yksi Poika, joka muutti omilleen 20-vuotiaana. Ja sitten vasta avoliittoon. Ja vaikkei erot mukavia olekaan, opista se kävi sekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä niitä osallistuvia ja omilla jaloillaan seisovia miehiä totisesti on. Kärjistelen, koska voin. :D

      Avomies (ikävuodet 19-21 v) muutti luokseni suoraan äitinsä luota ja suurin suruni olikin erotessamme, miten se raukka pärjää kun ei ole koskaan pesukonetta edes täyttänyt! Aviomies asui yksin ennen tapaamistamme, mutta minä kastroin hänet (henkisesti tietenkin, huh) taantumaan sinne mamman helmoihin ottamalla kaikesta kaiken vastuulleni.

      Ongelma näyttää olevan kohdallani siis siinä, että a s u u yhdessä!? :D

      Hyvä että Poika muutti omilleen. Se vaan ON hyvä.

      Siis voiko asua yhdessä niin, että on vain yksi sohva? :O

      Poista
    2. Hyvä kysymys, mä en tiedä: meillä on aina ollut kaksi sohvaa :D

      Poista
  3. Osaat kyllä kirjoittaa värikkäästi ja niin osuvasti. Tämä todellakin osui ja upposi!
    Luulen että "aika" moni meistä äideistä on ihmetellyt miksei se vanhemmuuden vastuullisuus läheskään aina koske kuin vain äitiä, jota se koskee aina. Itse ihmettelen sitä yhä edelleenkin...
    Ihmettelen myös sitä, miksi päävastuu perhearjen pyörittämisestä kuuluu äidille, joka isän lailla käy töissä, ja yleensä vielä valvoo öisin, kun lapset sairastelevat, näkevät painajaisunia, kärsivät kasvukivuista, hampaiden puhkeamisesta, tai eivät yksinkertaisesti vaan halua nukkua!
    Isäthän harvemmin edes heräävät lastensa itkuun?!? Tätäkään en ole muuten koskaan ymmärtänyt.

    Haluaisin silti, yhä edelleen (sinisilmäisesti) uskoa että yllättävän monet passiiviset miehet ovat joko äitinsä tai entisten vaimojensa, tai pahimmillaan molempien pilalle passaamia.
    Olen myös päässyt ns. aitiopaikalta seuraamaan aika montaa pariskuntaa, joissa nainen on niin kätevä ja pätevä, ettei anna miehen osallistua juuri mihinkään. Jos mies kuitenkin sattuisi joskus yrittämään, niin ohjeita satelee, eikä välttämättä kovinkaan kannustavaan, vaan pikemminkin moittivaan sävyyn ;)

    Toki tiedän myös miehiä jotka ovat ulkoistaneet ihan itse itsensä ensin kotitöistä, sitten lastenhoidosta ja kasvatuksesta, sekä lopulta myös koko avioliitosta :D

    Nuo sinun hyvät vinkit ovat kyllä vähintäänkin kullan arvoiset :)
    Kiitos taas tästä mahtipläjäyksestä ja mukavaa viikonvaihteen jatkoa sinulle ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei se koske isimiehiä ei. Silloin kun olin vielä äitiyslomalla kotona vauvan kanssa ja iskä töissä, oli itsestäänselvyys että minä heräsin yöllä hoitamaan. Rintaruokituille pullokieltäytyjille muu olisi tuskin tullut kyseeseenkään. Mutta se vaan jäi sitten niin. Juuri nuo mainitsemasi MUUT valvottajat, kuka nousee? Tiedän!

      Ihminenhän herää sellaiseen ääneen, joka on merkityksellinen jollain tapaa. Esim. ohi ajava ambulanssi ei saa heräämään, mutta ovenkahvan rasahdus kyllä. Mitä se siis kertoo, ettei oman lapsen itku herätä? (tirskuu) No, vakavasti ottaen, se ettei herää lapsen itkuun johtuu siitä, ettei tarvitse herätä. Aivojen komentokeskus sanoo, että käännä kylkees vaan, vaimo menee.

      Meillä mies ulkoisti itsensä kotitöistä, koska...niin. Minä kai ajoin hänet siihen. En vaatinut, pyytänyt, osannut delegoida. Otin päävastuun kaikesta, koska ei se vaan tehnyt mitään. Ja jos teki, teki sinnepäin. Miksi edes kaivaa imuri esiin, jos imuroi vaan keskilattialta yhdestä huoneesta? Mää vaan nää suurimmat otin...

      Jossain kohtaa verenpaineet nousi niin, että omin loputkin hommat. Hain ne jäiset takkapuut takapihalta, kun ei se perse vaan noussut sohvalta. Siinä oli visiin niin mukava maata kaiket illat. En tiedä oliko, en kokeillut.

      Jälkikäteen ajatellen olisi ollut paljon helpompaa ennaltaehkäistä. Pistää äijä töihin ja todella antaa sen tehdä tavallaan. Sekin parempi, kuin ettei tehnyt mitään.

      Kuten sanoit, aika monta paria toteuttaa samanlaista roolijakoa, jossa nainen ei anna miehen osallistua. Moitin minäkin. Olisi kuulemma pitänyt kehua. Roskien viemisestä? :D

      Vinkit tyttärelle ovat ihan suoraan mallia, tee kuten opetan, elä kuten teen. Eikös ne siksi juuri olekin parhaita?

      Kiitos kommentistasi taas Ansku, ihanaa sunnuntaita sinulle. Toivottavasti sielläkin paistaa aurinko. ♥

      Poista
  4. Tämä on aihe josta voisin kirjoittaa lopun ikääni vaikka kirjastollisen verran.
    Yritän kuitenkin olla tekemättä sitä yhdessä kommentissa.

    Toistaiseksi ainoan vakavan suhteeni ensimmäiset seitsemän vuotta koti, tai siis asunto oli hyvinkin tasa- arvoinen paikka. Minä kävin töissä ja ex-rouvakultani opiskeli ja kotona sitten illalla tavattiin. Huoletonta vuokralla asumista jossa ei tarvinnut murehtia saunan katon kuntoa.

    Sitten perhe alkoi kasvaa. Kävi kuten varmasti käy monellekin useamman lapsen perheelle, että minä jatkoin töissäkäyntiä ja ex- rouvakulta oli käytännössä kymmenen vuotta kotiäitinä.
    Työpäiväni matkoineen kesti vähintään kymmenen tuntia ja kotiuduttua tarvitsi murehtia sen saunan katon kuntoa, eikä sinne oikein pieniä lapsia voinut mukaan ottaa.

    Niinpä vuosien varrella koti muuttui paikaksi jossa on rouvan järjestys, säännöt ja aikataulut.
    Milloin olin paikalla niin olin lähinnä sotkemassa hyvää systeemiä ja aikatauluja.

    Pidemmittä puheitta löysin itseni keittiöstä laittamassa kaappiin tekstarilla pyydettyjä maitopurkkeja ja jauhelihapaketteja niin Vilpertti 10v ryntää paikalle ja toteaa; "ai sä, missä mutsi on"?
    Kun vastaan, että keittiöpihalla niin seuraavaksi portailta raikaa huuto: "Mutsi, saanko mä mennä Kallelle yöksi?"
    Asia jonka periaatteessa voisi kysyä isältäkin mutta poika tietää, että isä ei ole kartalla äidin suunnitelmista tälle viikonlopulle. Isä on se jolta pyydetään karkkirahaa sen jälkeen kun äiti on antanut luvan ostaa karkkia.

    Ei se ollut tarkoitus. En pidä itseäni tyhmänä tai uusavuttomana. Noin vain kävi.

    Vielä hullummin kävi kun sekä minä, että rouvakulta väsyimme. Minun olisi pitänyt ottaa enemmän vastuuta kunhan vaan olisi tiennyt miten. Kun rouvakulta yritti ottaa asiaa puheeksi niin tulkitsin sen nalkutukseksi ja koska olen mies joka ei viitsi riidellä niin kaksi aivosoluani nousivat tosiaankin tukkimaan korvakäytäväni, vetäydyin omiin oloihini ja palasin kun vaikutti taas rauhalliselta. Vaikka itse asiassa rouvakulta olisi kaivannut reilua ilmaa puhdistavaa riitaa ja sovintoseksiä.

    Mutta loppuvuosina rouvakulta alkoi tulkita asian siten, että en tykkää hänestä enää enkä välitä mistään mitään ja itse asiassa minussa ei ole enää juurikaan tykättävää. Eikä mikään varsinaisesti pidä paikkaansa.

    Yhteisten haaveiden tilalle vaan jossain vaiheessa tuli yhdessä kärsittävä arki. Eikä meistä ollut kärsimään yhdessä.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin... sinä olet se tarinani toinen puoli. Miesnäkökulma, ääni ja oivallusten loputon sarja. Korvaamaton tuli minustakin lapsille. Äidiltä kysyttiin, äidille puhuttiin. Kuinka monella hienovaraisella vihjeellä voi miehelle osoittaa, ettei tämä kuulu parveen? Ymmärtäisi nyt uida muualle.

      Ei se ollut tarkoitus, ei. Ei siinä alttarilla tahdottu myötä ja vastamäkeen vain ajautuakseen tilanteeseen, jossa molemmilla on paha olla. Jossa parisuhteesta tulee omituinen kilpailu kummalla on paskempaa. En osannut paremmin. Ihminen siirtää kuulemma kantapään kautta saadut (parihsuhde)oppinsa vasta seuraavaan suhteeseen. Toiset eivät siihenkään.

      "Yhteisten haaveiden tilalle vaan jossain vaiheessa tuli yhdessä kärsittävä arki. Eikä meistä ollut kärsimään yhdessä." Toteama, jonka voisi kirjoittaa käräjäoikeuden tiedoksiantokirjeeseen, siihen jossa tuomitaan avioeroon. Voiko sitä enää paremmin sanoa?

      Sinussa on paljon tykättävää. Valtamerialuksellinen. Valtava valtamerialuksellinen.

      Kiitos taas. ♥

      Poista