Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

torstai 29. maaliskuuta 2018

Muutama teoria potentiaaliselta poikienpilaajalta



Jäikö kotityöopetus puolitiehen? Eikö täydellinen pullapitko periytynytkään? Passaatko liikaa, teet puolesta ja vaadit liian vähän? Ei hätää, peli ei ole vielä menetetty.

Olen siunattu ilolla nimeltä kolme poikaa. En mitenkään väitä, etteikö kolme tyttöä olisi aivan yhtä suuri onni, mutta jokainen useamman villikon äiti viimeistään nyökkäilee ymmärtäen. Omassa laumassani ainoalle tyttärelle on toki eniten sattunut ja tapaturmahtunut, mutta muutoin poikamerkkisten kanssa on runsaammin hiustenrepimistä tapahtunut. Sukupuolineutraalista asenneilmastosta huolimatta poikien äitiys näet on keskiverrosti erilaista. Ja ketä muuta on syyttäminen milloin luomakunnan kruunu menee pilalle, kuin äitinaista. Pitäisi opettaa kotityöt, pitäisi vaatia, olla paapomatta ja päästää irti. Jälkimmäisessä olen onnistunut ja kirvelevät luopumiset siipieni sisällä surrut. Mutta että ne ensimmäiset.






Muistan joskus leiponeeni lasten kanssa. Sen täytyi tapahtua näiden seitsemän täällä asutun vuoden aikana, mutta en ole varma siitäkään. Yhden vaikeat allergiat ja yhden keliakia kun ajoivat jossain kohtaa vastahakoiseen leipätaikurin rooliin ja viimeistelivät inhoni kaikenlaista jauhopelleilyä kohtaan. Sen koommin ei ole napannut. En varsinaisesti opettanut tekemään myöskään ruokaa. Saattaa johtua siitä, etten vain mitenkään näe itseäni puuhaamassa kivaa päivällistä yhdessä, koska päivällinen ja puuhaaminen eivät mielestäni täytä kivan määritelmää millään tavoin, paitsi ehkä ulkona nautittuna, enkä viittaa tällä luontoon. Lapset kyllä saavat kokkailla, paistaa kananmunia ja tehdä köksäläksyinä sämpylöitä, kunhan siivoavat jälkensä, eikä minun tarvitse kuin huudella ohjeita ja sammutuspeitteen sijaintia.

Jos tässä ei ole vielä kyllin huono äiti –materiaalia, jatkan samaan hengenvetoon, etten ole varsinaisesti opettanut oikeastaan muitakaan kotitöitä. Näitä perus roskat-tiskit-imurointi tietenkin, nekin lähinnä lyömällä tarvike kouraan. Ja sitten se pahin, meillä ei ole lapsilla säännöllisiä vessanpesuvuoroja. Paitsi tietenkin omat jäljet ammuttuaan takalaittoman ja jäätyään siitä verekseltään kiinni. Jostain syystä juuri vessanpesuun kulminoituu poikalasten äitiyden vaade, mikäli on keskustelupalstoja uskominen. Miten poika voisi ikinä oppia sitä, jos ei kotona opeteta? Tuota…kuinka paljon on mahdollista kyseenalaistaa yksilön älykkyyttä, jos pöntön kuuraaminen harjalla on pidettävissä noinkin haasteellisesti opittavana asiana?





Esikoisen en muista koskaan nähneeni tekevän ruokaa. Nyt hän leipoo juustokakkuja, paistaa pihvit ja laatikot, ja on vieläpä sangen hyvä niissä. Hänen bravuurinsa on kokeilla ja yhdistellä ohjeita, joita bongailee netistä. Esikoinen todella näyttää pitävän ruuanlaitosta. Viimeksi vessakin oli pesty ja hanat puhtaat. Että ihan hyvä siitä kasvoi – laiskasta valistuksesta huolimatta.

Poika numero 2 asuu vielä kotona, mutta pysynee vastaisuudessakin hengissä osatessaan jo lähtökohtaisesti sekoittaa makaronin ja jauhelihan, molemmat jopa kypsinä. Työmoraalistaan sen sijaan olin joskus hyvin huolissani. Kävipä niin, että pojan olisi ollut mahdollista päästä töihin koko kesäksi. Ikää taisi olla kuusitoista ja motivaatio omaan rahaan mallia valtava. Mutta ei ihan niin valtava kuultuaan, että töissä olisi todella pitänyt olla koko kesä, elokuun koulunalun odottelua lukuun ottamatta. "Jaa tarviiks siä olla kaks kuukautta? Sehän on melkein koko loma? Emmää sit."
Näin silmissäni jo sponsored by Kela, kolmikymppisenä kotoapotkitun vätyksen, joka patalaiskana pelaisi yöt ja nukkuisi päivät. Näin syrjäytymisen, päihdeongelman ja yhteiskuntavihan. Syyttelin itseäni, turhaan. Seuraavana kesänä oma raha ajoikin jo mukavuudenhalun ohi ja työnteon yksi kiistatta parhaista puolista aukeni hänelle. Pari vuotta myöhemmin samainen poika ahkeruuttaan suorastaan revittiin koulunpenkiltä suorittamaan viimeistä vuottaan kaksoisammattitutkintoa oppisopimuksella, josta valmistuu vuotta suunniteltua aikaisemmin, ja jonka ohella tekee päivätyönsä lisäksi välillä keikkahommia toisessa yrityksessä viikonloppuisin. Mitä tapahtui?

Elämä tapahtui.






Uskon täysin kiistatta ylisukupolvisuuteen, että kotoa opitaan työmoraali ja erinäiset muutkin mallit. Miten sitten on mahdollista, että erikseen opettamatta pääsee jokseenkin samaa lopputulemaan? Voiko oppiminen tapahtua vaivihkaa? Voiko pojista kasvaa kunnon miehiä äideistään huolimatta?


Haluamisen -teoria 

Meillä ei ole maksettu kotitöistä. En tietenkään väitä, että malli olisi oikea, etenkin kun sitä yleisesti markkinoidaan lasten oppivan näkemään työn tekemisen ja rahan tienaamisen välisen yhteyden. Olen toki maksanut täysin ylimääräisestä, kuten lattian viemärikaivon puhdistuksesta, jota en voi itse tehdä vaikean kaivokammon omaavana (joo, en ole löytänyt vielä vertaistukea, ilmoittaudu ihmeessä, jos pelkäät kaikkea mistä menee reikä maan alle), mutta lähtökohtaisesti kotiaskareet kuuluvat kaikille, eihän kukaan minullekaan mitään niistä maksa. Välillisesti lapset saavat palkkaa tekemisistään, sillä viikkorahan edellytys on, että asiat joita pyydän, myös tapahtuvat. Nurmikonleikkuusta voisi jotain jo pulittaakin, mutta toisaalta miksi? Talvirenkaat vaihtuvat veloituksetta, koska kiitoksena siitä saa ruuan, lämmityksen, sähkön ja juoksevan veden talon puolesta. Lasta ei tarvitse totuttaa siihen, että joka askareesta maksetaan. Mielestäni sellainen ei opeta varsinaista työmoraalia, pikemminkin että vastenmielisiä asioita tehdään palkkion vuoksi, ei siksi että ne olisi tehtävä joka tapauksessa.
Jos haluaa omaa rahaa, ostaa ne huippulenkkarit ja upean kellon, on mentävä töihin (mikäli töitä ylipäätään on), vaikkei se yhtä juhlaa olisikaan. Aikuisuuden yksi perusteeseistä on ylipäätään tehdä myös asioita, jotka eivät ihan niin hirveästi huvittaisi. Kotitöitäkin jopa korvauksetta.


Näännyttämisteoria.

Mitä oppii pesemällä vessan kerran viikossa? Vihaamaan vessanpesua. Jaa mistäkö tiedän? No tuota..
Lasten ihan tärkein työ on käydä koulua. Omat huoneet pitää siivota itse, tosin siivoussulkeiset tapahtuvat yleensä vasta kun lattialla ei ole yhtään paljasta kohtaa, eikä kaapissa puhtaita vaatteita. Minä näet pesen tasan ne, jotka löytävät pyykkikoriin. En jaksa nähdä vaivaa sotkuisista huoneista, itsepähän siellä aikaansa viettävät. 
Uskon malliin, jonka mukaan aikuisella on kokonaisvastuu askareista, eikä lapsilla tarvitse teettää kuin avustavia kotitöitä. Uskon luovaan joutilaisuuteen ja lähtökohtaiseen oikeuteen olla lapsi. Tällä ei ole mitään tekemistä vapaan kasvatuksen tai rajojen puutteen kanssa. Omassa nuoruudessani oli tavallista, että lapset tekivät paljon enemmän. Siis PALJON enemmän kotitöitä. Itse keksinkin aikoinaan loistavan tavan saada niukka aika riittämään annetuille töille ja kavereille. Jätin läksyt tekemättä. 


Siperia opettaa -teoria.

Jos nuorimiesmerkkinen saa nuorinaaraan lähtemään bileistä poikamiesboksiinsa, joka on mallia haiseva läävä, hän voi olla miltei varma, ettei samaa daamia ainakaan toistamiseen tule kyseisessä yhteydessä tapaamaan. Valmisruuan ostaminen opiskelijana syö opintolainaa kahden edestä, joten itse tehty pöperö säästää valuuttaa vaikkapa sellaisiin tapahtumiin, joista on edes teoriassa mahdollista saada nuorinaaras lähtemään poikamiesboksiin. Muutaman toiston jälkeen asioiden yhteys alkaa yleensä aueta.  
Ensimmäinen avomieheni ei koskaan tehnyt ruokaa tai pessyt pyykkiä. Ei ainakaan ennen meidän eroa. Sen jälkeen tapahtui Siperia. On toki olemassa heitä, joille syyn ja seurauksen yhteys ei koskaan selviä, aikuisvauvoja, mutta mikäli aivotutkimukseen on uskominen, ihminen oppii tehokkaimmin yrityksen ja erehdyksen kautta, ei kuuntelemalla neuvoja.


Siitä huolimatta -teoria

Ehkä todennäköisin. Pojista ei tullut sellaisia kuin tuli kasvatuksen ansiosta, vaan siitä huolimatta. En mitenkään voi ottaa kunniaa itselleni. Jos jotain on tapahtunut, se on kyllä tapahtunut täysin tiedostamatta. Ehkä olen opettanut työmoraalia tekemällä itse, olemalla esimerkki. Opiskelemalla, käymällä töissä vaikka välillä metrinenkin tatti otsassa, näyttämällä että suunta olisi kuitenkin eteenpäin, vaikka sitä ei aina matkalla huomaa. Että asioita pitää vain tehdä, vaikka ei huvittaisikaan. Laskut maksaa ja pyykit pestä. Saattaahan olla, että osa nalkutuksesta on mennyt perille kaiken näennäisen kuuntelemattomuuden ohi. Se on ainakin varmaa, että olen suotta murehtinut kasvattaneeni väärin, laiskasti, omien mielihalujeni mukaan. Ehkä pojille on hyvä malli nähdä, miten nainen (äiti) haluaa tehdä ja saavuttaa elämässään muitakin asioita kuin puhtaat kaakelit ja täydellinen burgundinpata. Tämä äiti kirjoittaa ja muutoinkin luovailee, kunhan taloudessa on edes jokseenkin tarpeeksi puhtaita vaatteita ja kaikilla joka päivä ruoka jota lämmittää.




Tällä polveilevalla kirjoituksella halusin herättää ajatuksia, mikä malli kullekin perheelle lopulta on se toimivin ja että ihminen ei silti ole yhtä kuin kasvatus. Äitiyden vastalahjana saatu syyllisyydentunto lannistaa toisinaan kyseenalaistamaan ihan kaikkea mihin raskaalla vastuulla ladattu käsi on koskettanut. Eikä vähiten poikiinsa. Sehän on kuitenkin aina nainen joka pilaa miehen. Anoppi tai miniä. Ajattelen toki itsekin usein näin, ihan jo selvien ja nähtävissä olevien syy-seuraussuhteiden vuoksi, joita ympäristö alati tarjoaa. Taisin itsekin olla yhtä aviomiestä pilaamassa, kun en vaatinut tarpeeksi. Mutta eikö miehillä itsellään ole mitään vastuuta? Onko toinen sukupuoli tosiaan niin mukavuudenhaluista ja muovailtavissa, että ellei äiti-ihminen lyö vessaharjaa käteen, jääpi ainoaksi vaihtoehdoksi etsiä kyllin taipuisa vaimo? En suostu ajattelemaan, että peli on menetetty jos yhteinen aika kotona on mennyt enemmän jutellessa ja nauraessa, kuin oikeatapaisen viikkosiivouksen järjestyksen harjoittelussa. Oppimista on niin monen tasoista ja tapahtuu koko elämän mitan. Joskus vähän vahingossakin.

Että jos se pesukoneen käyttöopastus jäi sinultakin poikalapsen teinivuosina puolitiehen, kaikkea ei ole menetetty. On paljon helpompi opettaa imuroimaan maton alta, kuin mukavaksi ihmiseksi.




19 kommenttia:

  1. Hep! Ilmottaudun reikiä kammoavaksi. Pesin kyllä ennen kylpyhuoneen lattikaivon AM:n lähes-ylitsepääsemättömän yök-refleksin vuoksi, mutta olosuhteet muuttuvat. Mutta kaupungilla EN IKINÄ astu kaivonkansien päälle. Koska ne voivat just sillä hetkellä irrota ja pudota ja mä putoan niiden mukana. Olis se sitten minkälainen kansi tahansa. (Paitsi, että oikeasti mä en varmaan edes mahtuisi niihin, sen verran on tuhti ahteri :D)

    Poika muutti viime syksynä paikkakunnalta toiselle, opiskelijakämpästä toiseen. Vanhassa kämpässä oli lista, mitä pitää olla tehtynä, että takuuvuokran saa takaisin.
    MINÄ olin se, joka sanoin "ääh, kyllä se on ihan hyvä, kyllä se kelpaa". Poika hinkkasi ja hinkkasi ja lähetti mut kauppaan ostamaan teräsvillaa ja karhunkieliä ja.... Lopuksi "Noi ikkunat ois kyllä varmaan vielä pitänyt pestä, mutta niitä ei kyllä enää ehdi". Pah, niistä sentään näki vielä läpi!

    Meillä käytettiin myös välineet käteen ja hommiin -metodia. Pyykkikoneen ja kuivausrummun käyttö opetettiin keltaisilla tarralapuilla: ohjeet tarralapuille ja teippaus kuivausrummun oveen. Hyvin oppi.
    Eikä oo nälkääkään nähnyt. Ruuanlaittoharjoitukset aloitettiin jo siinä vaiheessa kun se köllötteli babysitterissä keittiön työtasolla isänsä tehdessä ruokaa ja käyttäessä sitä biojäteastiana....

    Tänään kerroin mummolla olevan syntymäpäivä parin päivän päästä - Poika säikähtihe miettimään, että laittoikohan hän mummolle edes hyvän joulun toivotusta. Kunnes huokasi helpotuksesta kun muisti, että hänhän soitti molemmille mummoille aattona. Pidän moisen asian miettimistä tärkeämpänä kuin sitä, että miettii koskahan on viimeksi luutunnut lattiat.... Tosin sillä on kissa, joten lattioiden luuttuaminenkin on tärkeää ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maareikäkammoisia ihan todella ON muitakin kuin minä! Voi tätä onnen ja ilon päivää. :D
      Kaivonkansiin en minäkään mielelläni astu, mutta lattiakaivo on ehdottomasti pahin pahimmista! Mikään järki ei tätäkään kammoa, kuten kammoja useinkaan, selitä. En ole ikinä tippunut kaivoon tai juuttunut putkistoon. Mutta silti...

      Miehissä on muuten hämmästyttävän paljon huolellisia siivoajia. Tai ei heissä, joita elämässäni on ollut, mutta suurpiirteisyys ei aina tule sukupuolen mukana. Pitäisi olla sellainen kiva tasapaino. Kukaan ei halunne asua matonhapsunsuoristajan kanssa, mutta kyllä ne sikapossutkin saavat aivosuonet repeämään. Mahtavinta olisi, jos saman talouden asukkailla olisi kaikilla samanmoinen käsitys kotitöistä ja niiden tarpeesta. Ihanne, joka harvemmin kai toteutuu.

      Liputus tarralapuille! Ja sille, että iskä on tehnyt ruokaa. Sellainen kai paras perinneilmastonsiirrännäinen on, että näkee miehenkin pitelevän soppakauhaa. Meillä iskämies ei pidellyt, mutta onneksi tämä sitkeästi rinnalla viihtyvä tekee niin.

      Poista
    2. Niin ja piti vielä sanomani, ihana poika teillä. :)

      Poista
    3. Kiitos :)
      Uskon, että teillä kasvavista pojista tulee fiksuja, osaavia ja ennen kaikkea muut huomioon ottavia poikia, ihania poikia myös.
      Minusta muiden huomioon ottaminen, sydämen sivistys, on tärkeämpää kuin se, osaatko pestä vessan oikein..

      Poista
    4. Onko maareikäkammo ihan turha??? Järkyttävä uutinen:

      http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201804032200851498_u0.shtml

      Poista
    5. No hyi nyt h*****ti!!! Apua, mikä painajainen! :O

      Poista
  2. Meillä on käytössä kotityövartti. 15min/pvä/nenä yhteisiä asioita, ihan sama mitä kunhan tekevät. Mä kyllä teen vähän enemmän, mutta nuoret tekevät sen vartin. Kun äiti ei yksin jaksa olla vastuussa kaikesta. Vaikka onkin. Viikon vartit voi joskus myös niputtaa ja pestä vaikka ikkunoita pari tuntia kerralla. Toimii. Tosin varmaan ne oppisivat ilmankin, mutta meidän huusholli olisi kamala lääväke jos kaikki eivät osallistuisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äiti ei jaksa, eikä tarvitsekaan. Hyvä ajatus tuo, että kunhan jotain tekevät. Jää mahdollisuus valita. Uskoisin että toimii siksi hyvin.

      Kiitos kommentistasi ja hyvää pääsiäistä ❤

      Poista
  3. Joo, ajatus on, että vastuu kodista on kaikilla, mutta jos nyt mielummin pesee pyykkiä kuin kuuraa vessaa niin samapa tuo, minä teen sitten mitä jää. Omat huoneet ovat omalla vastuulla, teinitytön on siisti ja lukiolaispojan sekamelska - kunnes on isillään lähdön aika (joka toinen torstai), silloin huone on aina siisti. Oikeastaan koti pysyy aika siistinä näin.

    Ihanaa pääsiäistä, ja kiitos kun palasit pitämään blogia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos. Ilo on puolellani, kiva jos höpinöitä joku vielä jaksaa lukea, vaikka aiheet ovatkin pitkälti erilaisia, kuin silloin aikoinaan.

      Jos sinulla on hyviä vinkkejä lasten vaatedonitsimerkkaukseen, otan vastaan. Mielellään muita kuin se perinteinen sullo jätesäkkiin ja heitä roskiin. :D Tosin saatan itsekin syyllistyä toisinaan samaan, että keltä lie oppineet (viheltelee).

      Ihana kuulla, että teillä lapset edelleen käyvät isilässä. Kertoo jotain heidän väleistään? Meillä jokainen poika tultuaan yläkouluikään alkoi vuorollaan luistaa näistä. Pakottaa ei oikein voi, kun joskus on ollut mitä on ollut. Nyt olisi ihan eri tilanne heillä, mutta pojat ovat jo ohi kasvaneet. :/ Paitsi tämä nuorin, joka harvakseltaan vielä käy. Tyttö menee mielellään. Rouva Isi antaa meikata jne, äiti ei. Taitavasti poimivat etuudet. :D

      Mukavaa sunnuntaita (aikamala, onhan tänään sunnuntai?)

      Poista
    2. Oli meilläkin hetkiä, jolloin isompi ei käynyt. Ja nuorempi lyhentää helposti viikonloppuja, jos isoveli ei ole paikalla. Molemmat reissaavat harrastuksiensa takia paljon, mutta kyllä niitä isin luona vietettyjä viikonloppujakin onneksi on, useimmiten silloin kun pitäisi (jos vaan ovat kaupungissa harrastuksiltaan)...

      Mä olen vaatteet ja muut vaan heitellyt lasten huoneisiin ja ovet kiinni, jos ovat tiellä... tänään olivat tulleet isiltä koulun jälkeen, isompi ei ole kotitöitä tehnyt (koeviikko, tekee sitten viikonloppuna arjen edestä kuulemma, koska nyt makaa sängyssä ja laskee matematiikkaa), pieni oli pessyt koneellisen pyykkiä ja viikkasi edelliset kaappiin (enimmäkseen veljensä kaappiin) ennen lenkille lähtemistä. Lupasi vielä käydä kaupassa ja apteekissa lenkin lopuksi (omatpa ovat astmalääkkeensä, mutta kerma olisi kyllä mun pitänyt muistaa). Oman varttini taidan käyttää ruoanlaittoon. :)

      Emmi (muistinpas laittaa nimenkin, kommentoin joskus aiemmassakin blogissa)

      Poista
    3. Hei Emmi :)

      Vaatteiden ja kaiken muunkin omistussuhteisen tavaran heittely huoneisiin on kyllä hyvin tuttua. Ja ihanaa (!) että voi jo niin tehdä! Pahimpaan aikaan viikkasin kaikkien neljän pyykit + omani paikoilleen. Sitä edeltävästi narulle kuivumaan. Hirveä homma. :D

      On sinulla kyllä ihanat lapset. ♥

      Poista
  4. Kuinkas se sanonta menikään?
    Äidiltä kestää kaksikymmentä vuotta tehdä pojasta mies.
    Armeija selviää samasta vajaassa vuodessa.
    Ja sitten joku muu nainen osaa tehdä hänestä tohvelisankarin kymmenessä minuutissa.

    Ja sitten asiaan. Poikamiesäijän ja perheenäidin siisteyskäsitykset eivät aina ole samalta planeetalta. Poikamiesäijän kämpässä ei konttaa kukaan muu paitsi ehkä hän itse joskus. Ja jos sohvalla on peffanmentävä tila niin se ei haittaa jos oikealla ja vasemmalla on lehtipino tai pyykkiin meneviä tai sieltä tulevia vaatteita.

    Poikamiesäijähän ei houkuttele ketään naispuolista, ei edes omaa äitiään kämpälleen jos vähintään vessa ja tiskipöytä eivät kiillä. Joten fiksu poikamiesäijä yrittää puhua itsensä sen naaraspuolisen kämpälle. Ja jos flaksi käy niin saattaa päästä puhtaisiin lakanoihin pesemättä ikkunoita.
    Tietysti Murphyn tuurilla se naaraspuolinen aamulla ilmoittaa, että tänään pitäisi pestä ikkunat ja vaihtaa verhot! Mikäs siinä sitten. Äitikin ihmettelee kuinka hyvä ikkunanpesijä ja verhonvaihtaja poika onkaan vaikka ei se sitä koskaan kotona tehnyt.

    Ensimmäinen kakku jonka koskaan eläissäni leivoin oli tulevan vaimoni synttärikakku. Sit muutamat lasten synttärikakut sillä tuloksella, että anoppi tilasi minulta leipomukset 70-vuotispäivilleen. Oma äitikultani ihmettelee asiaa vieläkin koska mielestään saan teevedenkin poltettua pohjaan.

    Kukaan nainen ei ole äiti syntyessään. Myöskään kukaan poika ei ole mies syntyessään. Ne ovat hommia joita ei hirveesti voi etukäteen harjoitella vaan niihin pitää kasvaa.
    Lopputulos yllättää aina. Joko hyvin tai huonosti

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä totta. Lopputulos yllättää, eikä kasvaminen aina käy helpoimman kautta. Viisaita ajatuksia.

      Ruuanlaittotaitoiset miehet alkavat olla enemmän normi kuin varjeltu kummajainen. Oma isäni on todistettevasti kerran lämmittänyt maksalaatikkoa pannulla. Äiti oli silloin synnyttämässä pikkusiskoa ja minä melkein viisi vuotta. Seuraavan siskon syntyessä olin jo kasvanut kauhanvarteen. En muista enää mitä meillä syötiin, mutta isän pannun kautta se ei käynyt.

      Mukavaa sunnuntaita. :)

      Poista
  5. Pitääkö nyt ihan rautalangasta vääntää?
    Mies joka ei löydä sapuskaa jääkaapista kattilan kautta lautaselle kuolee nälkään ennen kuin sukupuuttoon.
    Onko mainitsemisen arvoista, että maailman parhaat kokit ovat miehiä?

    Mies ja pesukone? Pesukone on kone ja mies joka ei osaa käyttää koneita ei ole mikään mies. Äidiltä on jäänyt koulutus kesken.
    Tosin, ei pidä ihmetellä jos miehen kaikki vaatteet ovat mustia ja konepesun kestäviä.
    Mies oppii kokemuksen kautta jos äiti tai vaimo ei opeta.

    Hyvän miehen tunnistaa oppimiskyvystä
    Hyvän vaimon tunnistaa kärsivällisyydestä.

    -sohvasika

    VastaaPoista
  6. Iskä ei ole kyllä kuollut nälkään eikä sukupuuttoon. Neljä naista taloudessa takasi sen.

    Mutta kuten sanoin, ruokaa tekevä mies ei ole totisesti enää kummajainen. En muista omasta lapsuudestani että kenenkään iskä olisi ruokaa koskaan tehnyt, saati leiponut. Eipä silloin synnyttyksessäkään ollut kuin kourallinen miehiä per vuosi, vaikka nykyisin on ihan oletusarvo. Parhaat kokit ovat silti kai aina olleet miehiä ja parhaat synnyttäjät naisia, vai miten se meni.

    Ei tarvitse vääntää rautalangasta. Ratakiskosta joskus, mutta silloinkin erittäin hitaasti. 😊

    VastaaPoista
  7. Ah, näiden kommenttien jälkeen on vielä palattava aiheeseen ja kerrottava tuttavapariskunnasta, jossa vaimo - ainakin ennen, nykyään en niinkään tiedä, kun ollaan aika vähän tekemisissä - teki miehensä puolesta IHAN kaiken. Siis todellakin IHAN kaiken.
    Mies seisoi vaatekaapin edes ilkosillaan ja huutaa vaimolleen keittiöön "missä mun kalsarit on?"

    Vastaavassa tilanteessa meillä AM olisi saanut seistä siinä vaikka maailman tappiin. Jos ei prkl aikuinen mies löydä vaatekaapista itelleen puhtaita kalsareita, niin olkoon alasti. Meillä kun ei ole tapana säilyttää vaatekaapissa likaisia vaatteita/vaatteita joita ei voi pistää päälleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä asui kyllä täysin kaappisokea mies. Seisoi ja tuijotti. Missä on - alkoi useimmat lauseet, milloin sattui minkä tahansa oven avaamaan. Jopa vaatekaappinsa. Ja kyllä, aivan oikein. Oli ihan itse laittanut vaatteensa sinne. Asia, joka ei minulle missään vaiheessa auennut. :O

      Poista