Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Kommunikaatioeroja ja kännykkä-ärtymystä


Eräs asia saa päivästä riippuen niskavillani välittömään nousuvalmiuteen, sekä punaisennäkökykyni yllättävänkin teräväksi ikääni nähden. Tätä ongelmaa ei ollut äidilläni. Eikä hänen äidillään. Ongelmaa ei ollut minullakaan ennen kuin siitä tein sellaisen. Hillityn, vähän viileää saksalaisvertakin sykkivän kuoreni alla olen varsin kärsimätön ja ärsyyntynyt. Kohteena ei vastoin alun vihjailua ole kuitenkaan mies. Se on kännykkä. Tai no...

Netti on täynnä kirjoituksia siitä miten ihmiset tulevat niin riippuvaiseksi luureistaan, etteivät kykene enää olemaan henkisesti läsnä edes sellaista edellyttävissä tilanteissa. Kävelevät auton alle, kompastuvat suihkulähteeseen, putoavat kannettomaan viemäriin. Älylaitteet jopa pilaavat parisuhteita. Niillä nakerretaan myös ystävyyttä, työtehoa, lastenkasvatusta, vain muutama mainitakseni. Näin HC-ongelmaa minulla ei ole. Ylipäätään mitään varsinaista ongelmaa, ellei sellaiseksi sitten lasketa, että koen passiivisagressiivista raivoa toisinaan, kun mies poimii puhelimen käteensä. Minua ei ota päähän pätkääkän teinimerkkisten hautautuminen luurin lumoihin, mutta että mies?





Heti alkuun on todettava, että ymmärrän täysin. Mies on yrittäjä, yrittäjällä ei ole työaikoja, työaikojen puuttumisen vuoksi viesteihin pitää vastailla iltaisinkin, etenkin nyt, kun uudet tuulet puhaltavat. Onhan siellä luurissa toki muutakin, päivän lehdet ja muutama hauska youtubevideo. Ja ystäviä maailmalla vietetyiltä vuosilta. Viestittely heidän kanssaan on toki kätevämpää sellaisena hetkenä, kun molemmat ovat aikaerosta huolimatta edes jokseenkin hereillä. Sitä paitsi, en enää ole iässä, jossa miehen pitää käyttää kaikki valveillaoloaikansa täyden keskittymisen huomionosoituksiin. Joskaan en sitä ollut edes tehdasasetuksena. Kun siis täytän astianpesukonetta, roskista – ja päivittäistä tiskirättiaikaani, en vaadi höpinääni herpaantumatonta keskittymistä omasta päivästään väsyneeltä käymääntulleelta. Vai vaadinko?


* * * 


Samanaikainen kyky kirjoittaa ja kuunnella lienee hyvä taito vaikkapa lennonjohtajalta. Ammatti, johon minulla ei olisi mitään asiaa. Vaikka olenkin multitaskaajanaisäiti, oma kykyni uppoutua täysin kahteen yhtäaikaiseen asiaan tapahtuu suhdeluvulla 70/30, korkeintaan 50/50, mutta ei ainakaan 100/100. Mikä ei tietenkään tarkoita, ettenkö voisi ajaa autoa ja kuunnella radiota samaan aikaan. Mutta jos minun pitäisi vastata paperille kolmannen luokan matematiikankokeeseen JA ajaa autoa, hinauspalvelu saisi varman asiakkaan, siitäkin huolimatta, ettei kumpikaan yksistään vaadi kummoistakaan (?) ponnistelua. Ihmisellä nyt vain tapaa ihan biologisista syistä keskittyminen kohdentua enemmän yhteen asiaan hyvin ja muihin samanaikaisiin vähemmän. Jos siis luulee voivansa keskustella ja kirjoittaa viestiä yhtä aikaa, paljastuu yleensä sellaisista hienovireisistä vihjeistä, kuten hiljaisuus kohdassa jossa pitäisi vastata. Ja sekös ansaitsee kiukkuisen KUUNTELEKSÄÄ. Miksi ihmeessä? En tiedä. Toleranssini kuuroihin miehiin on kerta kaikkiaan olematon.

Olen saattanut hämmentää myrskyä vesilasissa, enkä edes siinä, vaan lääkemitassa. Tiedät, se pieni muovinen kippo, jossa tuodaan lume-panadolit leikkauksen jälkeen. Epäilen näet, että vika onkin minussa. Mikä olen vaatimaan 100 % huomion, jos itse teen koko ajan samalla muuta? Miksi miehen pitäisi istua sohvalla pelkkänä korvana höpinälle, joka tulee toisaalle käännetyn selkäni suunnasta? Ehkä rupattelu onkin sellaista naisellista bondaamista, jota miehet eivät ihan aina ymmärrä. Että niin kauan kuin suu käy kauempana, pienellä näytöllä tapahtuvat asiat ovat ihan OK, mutta kun se tulee kainaloon, se on just tasan siinä. Kun taas vastaavasti nainen kokee olevansa ilmaa ja arvoton, jos ei tule touhutessaan kuulluksi. Mars ja Venus, kenen idiootin idea oli tehdä vastakappaleista niin käsittämättömän eritoimiset?



* * * 


Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vakuuttuneemmaksi tulen, että kännykkäyliherkkyydessäni on kyse on pohjimmiltaan yhdestä naisen ja miehen oleellisimmista eroista. Enkä tarkoita tällä nyt oletettua miehistä viehtymystä laitteita ja tekniikkaa kohtaan, vaan jotain paljon syvempää.
Tunnustan. Ottaa päähän olla koko ajan saatavilla ja vastausvelvollinen milloin sähköposteihin, koulun Wilma-viesteihin, tai ylipäätään mihinkään. Kaikki tapahtuu pienellä orjuuttavalla näytöllä. Laskujen maksu, ajanvaraus, lentoliput ja muistutus kehityskeskustelun kaavakkeen täyttämisestä. Se piippaa, se värisee, se keskeyttää ajatukset. Pyytää ja vaatii huomiota. Aina joku pyytää. Tästä ahdistuminen puolestaan juontanee juurensa ruuhkaisiin äitivuosiin, jolloin jalassani roikkui useampi lapsipallo jopa niin, että vessaan pääseminen yksin vaati lähes akrobaattista toimintaa. Miehellä ei ole tällaista muistijälkeä aivojensa millään pinnalla, isyydestään huolimatta. Meistä vain toinen ahdistuu kaikesta mikä sitoo.

Ei minua kenenkään kännykän käyttö häiritse. Minua häiritsevät kännykät ylipäätään. Ja koska olen alkanut itse tietoisesti rajoittaa ruutuaikaa ylenpalttiselta luurin räpläämiseltä (paitsi Suplan kuuntelu, joka on ainoa asia jolla saan itseni tekemään päivittäiset tylsät toisintokotityöt), ilmeisesti luulen, oletan ja lapsellisesti toivon läheisiltäni samaa. Häneltäkin, jolta loppuu aika nopeasti leipä niin.





Otin siis kotiläksyn, ihan vapaaehtoisen. Yritän jälleen kerran ymmärtää sukupuolten välisiä kommunikaatioeroja. Kun nainen kertoo päivästään, hän haluaa miehen vain kuuntelevan. Mies puolestaan yrittää ratkaista ongelmia, joita vilisee kontekstissa alituiseen. Ei ihme, että osa höpinöistä menee huimasti yli hilseen, kun toinen yrittää vielä löytää vastausta ongelmaan ”mistä helvetistä kaivan tähän hätään sen todistuksen”, ja toinen on jo siirtynyt monta aihetta eteenpäin; että "päivä on pidentynyt jo ihan silmissä, sukuun tulee uusi vauva, koiralla on tosi pitkälle kynnessä se ydin, jonka vuoksi hankala leikata mustia kynsiä, joku oli vääntänyt autosta peilin vinoon parkkipaikalla, ja arvaa muuten muistinko ostaa ketsuppia…"
Eikä nainen sitä paitsi odota todistusongelmaan mitään ratkaisua – ainakaan miehen puolelta. Kunhan lörpöttelee. Lörpöttelyn keveydestä.

Asia, jota miehet harvemmin ymmärtävät.


10 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus muuten, mutta mulla on toi täsmälleen sama ongelma naispuolisen henkilön kanssa, joten ei se niin yksiselitteisesti ole mies vs. nainen -juttu. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä totta!

      Kyllä se ärsyttää jos kuka tahansa, jolle puhuu, uppoutuu kännykkään, eikä ole läsnä. Parisuhteessa se kaikki tosin kumuloituu, ja lisäksi tulee vielä tuo miehen ja naisen kommunikaatioero. 😑

      Mutta hyvä pointti tosiaan. 😊

      Poista
  2. Multitaskaajanaisäiti - siinä titteli!
    Anteeksi, huumorin kukkani rehottaa tänä iltana valtoimenaan :D
    Edelleen kiitän ajatuksia herättävästä tyylistäsi.
    E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se titteli kuvaa ehkä parhaiten tätä spektaakkelia, jota on tullut vedetyksi jo vuosi poikineen. :D

      Kiitos ♥

      Poista
  3. 1. Minulla ei ole älyluuria. Eikä tule.
    2. Jos tahdon tiskikoneen niin ostan sellaisen. En minä sen kanssa aio naimisiin vaikka saman katon alla oltaisiinkin
    3. Jos tahdot rupatella niin naisystävät ovat sitä varten. Jos tahdot ongelmaan ratkaisun niin kysyt minulta. Mutta älä tee minusta hölmöä kysymällä onko mustat vai punaiset rintaliivit jotenkin paremmat, koska seuraavaksi sanot, että ethän sinä edes katso!
    4. Usko siihen, että kun olen kerran sanonut tykkään niin se sana pätee vaikka en sitä joka päivä muistaisi toistellakaan. Auervaaraat muistavat huomioida kaiken mahdollisen mutta minä en.
    5. Sinulla on söpö peppu
    6. Kaikista maailman ihmisistä valitsin sinut puolisokseni. Jos luulet olevasi ilmainen astianpesukone niin jotain on pahasti pielessä koska eikös me semmoinen ostettu yhdessä jo vuosia sitten?
    7. Sukat muuten on miehen tapa merkata reviirinsä. Kumminkin huomattavasti siistimpi kuin koirien tapa?
    8. Jos keittiön pöydällä on osiinsa purettu moottori niin sit on. Mistäs minä tiesin, että olit aikeissa leipoa.
    9. Jos otan sinut karhunsyleilyyn niin en mä aina ole vonkaamassa seksiä
    10. Naiset ei koskaan usko mitään joten nämäkin kymmenen käskyä ovat vaan sanahelinää vaikka pitäisi löytää ratkaisu.
    11. Naiskoulussa pitäis opettaa, että rakastunut mies on maailman hölmöin olento joten ei semmoiselta voi odottaa mitään järkevää.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kohta 6 peittoaa m e l k e i n lämmöllään puistattavan kohdan 7, jolle olen kieltämättä alkanut kyllä vähän siedättyäkin näiden palleroisten äitinä. Sukat kun ovat jopa pienin artikkeli, joilla sitä reviiriä merkataan. Vaatedonitsien pahin jättäjä on yllättäen tytär, tällaisena pikanttina yksityiskohtana mainittakoon. Joku saa siitä vielä hyvän ja merkkausta ymmärtävän vaimon...

      Mutta joo, muistan vieläkin ne silloisen aviomieheni sukkareviirit. Se tapa ei vain minulle aukea, ei edes raivaussahalla. Näin onkin kätevää, kun nykyisen sama hautapaikka -kandin kanssa asutaan kahta kämppää. Olen tuon taivaallisen tietämätön hänen tavoistaan ja siten ärsytyskynnykseni turvallisella puolen. ;)

      Hieno lista. Saattaisi toimia myös loistavana iskureplana. :)

      Poista
  4. Oi mä niin komppaan, aivan kaikkeen :D

    Tässä juurikin se eron ydin. Mä aina välillä sanon miehelle (silloin kun en hermostu), että kuuntele vaan ja anna sympatiaa älä yritä ratkaista. Kyllä mä osaan hoitaa nämä asiat, en niistä siksi puhu! Jos mä haluen ratkaisun mä kysyn suoran kysymyksen, enkä vaan juttele.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mitään lisättävää tähän! :D

      Kiitos kommentistasi Anna. Mukavaa keskelläviikkoa ja loppujakin. ♥

      Poista
  5. Kiitos taas Nelina hyvästä kirjoituksesta!
    Meikäläisen multitaskaajanaisäiti-vuodet ovat jo auttamatta takanapäin, onneksi ;)
    En nimittäin enää nykyään kykene ottamaan haltuuni montaa asiaa yhtä aikaa, hyvä jos edes kahta! Siinä ehkä suurin syy miksi vaadin niin omalta mieheltäni, kuin keneltä tahansa keskustelukumppanilta täyttä huomiota, koska itsekin joudun sysäämään kaiken muun syrjään ja keskittymään siihen toiseen ihan tosissaan :D
    Tänään teki tiukkaa pukea 1v 4kk:n ikäistä alati pyörivää ja hyörivää, joka suuntaan huitovaa ja höpöttävää tyttärenpoikaa, sekä kuunnella samalla mitä tarhatädillä oli kerrottavaa (en oikeasti muista enää tuosta "keskustelusta" mitään, huokaus) tuskin mitään kovin tärkeää, sillä uskon hänen huomanneen harhailevan katseeni ja hölmöt (miesmäiset, vaiko sittenkin ikäihmismäiset) joo, aivan, niin, ym. lyhyet ja ytimekkäät vastaukseni :D Toivottavasti osuivat edes kutakuinkin kohdalleen!
    Niin ja siinä samalla yritin myös miettiä kuumeisesti että mihinköhän taskuun tai laukun lokeroon tunginkaan auton avaimet.
    Tuohon yhtälöön vielä puhelin, juu ei!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, toi on vielä edessä! Kuinkahan monta piiperöistä sitä mummin muistisoluja vielä venytteleekään... :O
      En muista nytkään mihin tungin ne (kirosanan) autonavaimet, saati pysty omaksumaan keskustelun sisältöä jos samaan aikaan etsin niitä (kirosanan) autonavaimia. :D

      Kieltämättä tässä on ikää (tai yleistä laiskistumista) myöten käynyt jo hitaammaksi.
      Muutos on niin harmillisen verkkainen siitä HC-multitaskaajasta ihan vaan perusmalliin, ettei ehdi tavallaan edes huomata kuinka paljon on jo meno "rauhoittunut". Etenkin aamuista näkee, että 10 vuotta sitten kaikki kävi ripeämmin. Huoh.

      1,4 v pukeminen on akrobaattinen suoritus, josta selviytyminen on tulppaanikimpun ja leivoskaffeen paikka (nyökkäilee kunnioittavasti) Ja kuinka paljon tarhantädillä voi muka olla asiaa kerralla? :D

      Poista