Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Ulkopuoliset vuodet


Varhaiset aikuisuuteni vuodet minua vaivasi usein omituinen ulkopuolisuuden tunne. ”Tunne” tosin on väärä sana, kokemus oli fyysistä totta kaikin tavoin. Ulkopuolisuuteni ei johtunut niinkään erilaisuuden kokemuksesta. Enhän ollut persoonana erityisen värikäs tai poikkeava. Päinvastoin. Vielä muutama vuosi aiemmin seuraelämäni oli hyvinkin vilkasta ja ystävyyssuhteeni tiiviitä. Mitä tapahtui?

Kun elämääni saapui suurin siihen asti tuntemani rakkaus, oli täysin selvää, että haluan lapsia mahdollisimman pian. Aika pian huomasinkin tuijottavani yksin ikkunasta tyhjyyteen nyytti käsivarsilla miehen ollessa päivät kuivan leivän perässä. Olin pitkään ainoa perheytynyt. Lapsen saaminen ei kuitenkaan ollut ainoa syy ystävistä irtaantumiseen, vaikka he jatkoivatkin siitä, mistä minä jäin. Nuoren aikuisen elämää, vapaina ja vastuitta. Minulla kun oli vielä se mies. Vahvat mielipiteet, kova ääni, räikeä huulipuna; ystäväni olivat väärää lajia. Hienot naiset eivät pieruhuumorille naura! Minä nauroin edelleen, nyt vain salaa. En kuitenkaan syytä miestä. Olinhan vielä taipuisa paju, altis vaikka millaiseen solmuun muiden vuoksi. Aivan liian ohut vahvaksi minäksi. 

Esikoisen saaminen ei tehnyt minusta mitenkään itsevarmaa, päinvastoin. Olisin kaivannut kipeästi vertaistukea, lohdutusta, rohkaisevia sanoa. Että joku olisi ollut yhtä pihalla ja yhtä yksin. Aikana ennen nettiä äitien ystävyydet solmittiin hiekkalaatikolla ja kerhoissa. Niihin oli niin kovin vaikea päästä sisään. En osannut olla kyllin äänekäs ja ottaa paikkaani yhteisössä, jossa ystävyyssuhteet olivat jo vakiintuneet ja kahvitteluparit muodostettu. Toisinaan kelpasin ystäväkaksikon toiselle osapuolelle, etenkin ns. ryppy rakkaudessa -tilanteessa. Varakaveriksi.
Näin jälkikäteen ajatellen olin kovin epävarma uudessa seurassa. Juttuni tuntuivat omissakin korvissa typeriltä, ajatukseni ja mielipiteet jännitteisiltä ja änkyttäviltä.

Syntyi toinen lapsi, itsevarmuuteni otti valtavan loikan. Jäin silti edelleen ulkopuolelle, henkisesti. Tiedän tasan tarkkaan millaista on olla kolmas pyörä. Muistan kirvelevän selvästi miten pahalta tuntui muuttaa juuri valmistuneeseen taloyhtiöön, jossa kaikki olivat yhtä uusia ja vieraita ja huomata puoli vuotta myöhemmin, kuinka pariskunnat istuivat iltaa toisillaan ja vaimot kahvittelevat päivisin. Miten hyviä ystäviä heistä tuli. Minä jäin ulkopuolelle. 

Olin aivan liian väsynyt valvottavan vauvan ja uhmaikäisen kanssa, en olisi jaksanut ponnistella sosiaalisesti yhtään enempää, edes kutsua ketään kahville. Saatoin olla joukossa ja kuulua johonkin näennäisesti ja silti kokea pohjatonta yksinäisyyttä. Noista vuosista ei ihan hirveän selviä muistikuvia ole. Tulevista senkään vertaa. 







Perhe kasvoi, en kaivannut muuta arkeeni. Missä välissä olisin ehtinyt? Sosiaaliset suhteet hoituivat töissä, siskolle saatoin uskoa salaisuudet. Ystäviäkin toki oli. Puhelimella hoidettuja, muutama kerta vuoteen tavattuja. Tuttavia vielä enemmän. Väsyneen päivän jälkeen riitti muutama naapurin kanssa postilaatikolla vaihdettu sana, mihin muuhun minä olisin enää joutanut?


Sitten tuli ero. 


Älä ymmärrä väärin. En sortunut naissynneistä suurimpaan ja alkanut hädissäni solmia uusia ystävyyksiä ja elvyttämään vanhoja, kun mies loittoni näköpiiristä. Surussa ei ollut tilaa suurille laumoille. En halunnut kuulua joukkoon vain kuulumisen ilosta, kun en enää oikein mihinkään. En ainakaan entiseen. Osa silloisista ystävistäni jäi statuksen muuttumisen myötä omasta aloitteestani. Elin niin toista todellisuutta, etten tuntenut enää mitään yhteyttä heihin. En tuntenut, edes halunnut.

Kun suurin ja itsekkäin kipu hälveni, löysin kaltaisteni luo. Tai ehkä he löysivät minut. He, joiden siipien rikkoa ei tarvinnut ehjäksi esittää. En enää miettinyt olenko jotenkin väärin, juttuni tyhmiä, huumorini laji liian vaikea, tai mitä joku minusta ajattelee. En yksinkertaisesti välittänyt.  







* * *

Ryhmäytyminen on ollut väistämätöntä ihmisparvien selviytymiselle koko historiansa ajan, ehkäpä ulkopuolisuuden tunne onkin yksi tapa yrittää ajaa yksilöä jotenkin liittymään toisiin. Hakeutumaan ja sulautumaan joukkoon.
Yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta voi kokea, vaikkei sillä olisi mitään todellisuuspohjaa. Ei kaikilla tunteilla ole. Tunteet syntyvät ajatuksista, ajatukset kokemuksista ja havainnoista, eivätkä kaikki havainnot ole suinkaan oikeita. Totta ne silti ovat kokijalleen. Ulkopuolisuuden tunne johtuu usein myös ajatuksesta, ettei tule ymmärretyksi ja kohdatuksi jollain sellaisella tasolla, joka on itselle tärkeää. Että on erilainen kuin muut. Väärällä tavalla poikkeava. Yksinäisyys parisuhteessa on ehkä surullisinta ikinä.

Ulkopuolisuutta voivat kokea myös he, joita on joskus kohdeltu kaltoin ryhmässä, koulu – ja työpaikkakiusatut. Joskus ulkopuolelle sulkeminen on niin hienovireistä, että puhutaan jo mikroeleistä ja miltei huomaamattomista vuorovaikutusvivahteista. Sellaista mukasivistynyttä kiusaamista sekin. 


* * *

Sydänystävä, miten sellainen määritellään? Soitellaanko joka päivä? Tavataan, istutaan kahvilla, teatterissa, baarissa, lentokoneessa? Ruuhkavuosissa ystävyyssuhteet tapaavat jäädä vähän jalkoihin. Toiset elpyvät kun aikaa taas on, toiset joutavat mennäkin. Joskus ajattelen, että miten mahtavaa olisi ollut tuntea joku lapsuudesta alkaen. Olla jonkun paras kaikki nämä vuodet. Samalla tiedän, ettei ystävyyden pituudella ole erityisarvoa. Mitä väliä sillä on, tunsiko joku minut noloina teinivuosina? Tai istuiko vieressäni päiväkodin valokuvauspäivänä? En voi enää koskaan solmia elämänmittaista ystävyyttä kenenkään kanssa. Sielunsisaruuksia sen sijaan kyllä, ihan hamaan loppuun asti. Niitä joita ei tarvitse niin kovasti ylläpitää. Jotkut ystävyydet syttyvät ja toiset sammuvat, aikojen ja ihmisten muuttuessa. Toisia kaipaan. En kaikkia.

En ole enää vuosikausiin tuntenut olevani ulkopuolinen. Se ei johdu siitä, ettenkö joissain tapauksissa varmasti olisi. Ehkä ihminen kasvaa itsensä kokoiseksi, täyttämään jokaisen raajan ja poimun. Sisältäpäin. Toiset ulottuvat mittoihinsa jo varhain, toisilla menee pitkälle keski-ikään tai kauemmas. 

Mitä sanoisin sille parikymppiselle minälleni, joka koki olevansa aina jotenkin väärin? Riitä itsellesi. Lakkaa ajattelemasta puutteitasi, vertaamasta muihin, odottamasta ymmärrystä heiltä, jotka eivät ole mitään samankaltaista kokeneet. Lakkaa juoksemasta asioiden ja ihmisten perässä, jotka ovat sinulle vääriä. Luota siihen, että maailmassa kulkee kaltaisiasi ja polkunne tulevat vielä kohtaamaan. Sinun juttusi ovat hauskoja, mielipiteesi tärkeitä, arvosi, ajatuksesi ja kiinnostuksen kohteesi oikeita. Ole juuri sellainen kuin olet, itseluottamuksesi tulee kyllä kasvamaan vuosien kuluessa. 

Ja kyseenalaista hyvä ihminen sellainen mies, joka ei voi sietää ystäviäsi!





4 kommenttia:

  1. Miten loistava ja tuttu teksti! Monta niin yhteneväistä kohtaa menneisyydessä. Joskus vielä nykyisyydessäkin.
    Kokemus ja vuodet, kyllä ne vaan saa aikaan paljon hyvää omassa pääkopassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. :)

      Olis vallan mahtavaa syntyä valmiina ja suurella ymmärryksellä varustettuna. Olla jotenkin niin vahva persoona heti starttiviivalta, ettei mikään oikein kovaa ravistaisi. Mutta ei se vaan mennyt niin. Kaikenlaisia oloja ja mietteitä sitä on matkan varrelle mahtunut.

      Poista
    2. Sanat eivät aina riitä ja joskus ne kertovat enemmän kuin riittävästi. Huomaan rakastavani tätä keski-ikää, sitä viisautta, mikä meihin asettuu kasvun ja henkisen kehityksen myötä. Toden totta: Olisipa syntynyt valmiina!

      Loistava kirjoitus jälleen ❤️

      Poista
    3. Voi kiitos! ❤️

      Tällä hetkellä, juuri tänään toivoisin, että sitä viisautta olisi eräille (minulle) suotu enemmänkin näin keski-iässä. Ettei tunkisi itseään aina epämukavuusalueelle ja haalisi lisää stressiä ja tehtävää... Huoh.

      Poista