Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Monta elämää yhden aikana


Olen saanut kaksi lapsistani tilanteessa, josta käytetään nimitystä ”äiti ei oikein ehtinyt mukaan”. Tämä ei tietenkään tarkoita että olisin myöhästynyt itse näytöksestä kuin junasta, vaan kuvastaa tapahtuman ajan ja rajuuden määrää. Nuorimmaiseni maailmaansaattaminen kesti ensikirpaisusta ensiparkaisuun kokonaisen tunnin. Siinä pesukoneessa pyöriessä ei kroppa ihan hirveästi ehtinyt endorfiinien – luontaisten kipulääkkeiden – perään kysellä. Saati mitään järeämpää lääketieteen ylpeyttä. Onneni oli olla jo valmiiksi sairaalassa, joten kätilö ehti ottaa kopin kun isämies veti vasta takkia päälleen kotona.



Vuosia ja erinäisiä tapahtumia myöhemmin pidän sanontaa ”äiti ei oikein ehtinyt mukaan” edelleen hauskan osuvana. Vaikkapa sellaisissa asioissa, kuten lasten kasvaminen yllättävän isoiksi ja oman identiteetin rakentaminen sitä kautta uudelleen. Olen ollut äiti kohta 22 vuotta. Se ei kuitenkaan ole ainoa asia, joka minua määrittelee. Enimmät eroni vuodet olin neljän lapsen opiskeleva yksinhuoltaja. Aika komea esittely, joka kiskaisi pöytäseurueessa kahvit väärään kurkkuun monelta, erityisesti miesmerkkiseltä. Etenkin treffeillä vastapari näki minun sijaan usein kasan laskuja, iskän perään itkevät lapset, huoltajuusriidat ja loputtoman köyhyyden. Tai ainakin uskoin näkevän. Ja koska uskoin, rakensin itselleni vankan selityksen siitä, miksi en voi olla kuin tapaamisperustaisessa suhteessa. Niin kauan kuin pidin vakaan päätökseni olla 99 % vapaa ja vain 1 % suostuvainen ottamaan rinnalleni tasavertaista samaan suuntaan kulkijaa, elämä toisti samaa sattuman kaavaa. Jos joku halusi liian lähelle, oli lähtöni jo enemmän kuin valmis.

Vahvuuteni oli pärjätä ja sitäkin erityisen hyvin. Lapsilla oli isä (yksi yhteinen, kiitos kysymästä) ja äiti, joka välitti, rakasti ja huolehti muutamankin edestä. Laskut maksoin ihan itse ja lapseni hoidin, miestä en niihin kaivannut. En koe vuosia mitenkään erityisen köyhiksi. Raskaita niiden täytyi olla, mutta päällimmäisenä ei ole selviytymisen tunne, vaan haikea ylpeys. Vitsi, mä tein sen! Elin todellisuudessa, jota ihan hirveän moni ei voi sanoa eläneensä. Kasvatin yksin neljää lasta ja opiskelin vuosia, elin sivussa täyttä itsenäisen aikuisen naisen elämää. Joka toinen viikonloppu opin itsestäni, muut ajat elämästä. Suurimmat opettajani hymyilevät luokkakuvissa vuosi vuodelta kasvot vähemmän pehmeinä ja enemmän aikuisuutta kohti veistettyinä. Lapseni, minun omat ja ainoat.




Sellainen oli identiteettini vuosia. Sitten esikoinen kasvoi aikuiseksi, kävi armeijan, muutti tyttöystävän kanssa. Seuraavakin on jo täysi-ikäinen ja hyvää matkaa menossa samoja jälkiä. Ja vaikka vielä asuukin kotona, kohta valmistuttuaan varmasti levittää siipensä lentää pesästä. Ihan pian olen virallisesti sitä, mitä iso osa eronneista. Kahden lapsen työssäkäyvä yksinhuoltaja uudessa parisuhteessa. Anteeksi elämä jos tämä äiti ei nyt oikein ehdi mukaan.  

Hämmentävää, sitä ehkä eniten. Pala palalta olen luopumassa siitä, minkä niin kiivaasti rakensin. Kesti miltei kaksi vuotta päästää ketään niin lähelle, että suostuin luovuttamaan edes osan pitelemistäni langoista. Että mies voi osallistua ja olla osa perhettä, vaikka ei täällä asukaan. Ainakaan vielä. Isoin luopuminen on ollut pienistä lapsista. Nuorin oli vasta kolme, kun päätin erota. Kaikki piti suunnitella niin kovin, perusasiat kuten kaupassakäynti tai kävelylenkki yksin. Nyt voin lähteä ovesta ilmoitusluontoisena asiana. Voinut jo pitkän aikaa.

Elämään mahtuu niin kovin monta roolia. Toisten kohtalonviiva on suora ja täynnä jäsenneltyjä pisteitä täsmällisessä järjestyksessä. Omani poukkoilee ja muodostaa kummallisia aaltoja ja harjanteita joihin on ripoteltu näennäisen sattumanvaraisia tapahtumia epäloogiseen järjestykseen. Iso merkityksensä on ollut luopumisella. Opettelen sitä edelleen. Pitää päästää jostain irti saadakseen uutta tilalle. 
Olen ripustanut niin monta roolitakkia jo naulaan, etten uskalla edes arvailla. Joskus katselen nuorta äitiä puistossa, käsi lapsen keinulla, ajatukset jossain omassaan, ja mietin, katsoiko joku joskus minua niin? Helpottuneella kaiholla, turvallisen matkan päässä jo muistella aikoja nuorena äitinä, vihkisormus kiiltävänä ja uravuodet vielä tulossa. Jos kerran puolet liitoista päättyy eroon, aika moni heistäkin kasvaa samaan identiteettiin kuin minä. Yhteen vaativimmista rooleistaan.




Elämä on helpottanut monella tapaa. Ikävä kyllä asioiden tolaa ei huomaa, ennen kuin niitä pysähtyy miettimään. Koska muutos on niin hidas. Koska ihmismieli matkaa arjessa kuin matkustaja mukana, tähyilemättä juuri koskaan kuljettajan näkymää.
Joskus huomaan miettiväni mikä minä olen? Ennen siihen oli helppo vastata. Nyt pitää ajatella hetki. Olen edelleen neljän lapsen äiti, vaikka lapsia heistä ei ole kuin kaksi. Olen edelleen yksin lasten kanssa, vaikka parisuhteen vakauden vuoksi niin en voi sanoa. Opiskelenkin, en edelleen vaan uudelleen. Mikä minä siis olen? Äiti, nainen, ihminen. Kuten kirjoitin joskus monta monta vuotta sittenkin. Silloin, kun asiaa piti pureskella ihan urakalla uuden identiteetin edessä, samaisen josta nyt olen luopumassa. Elämä on spiraali, se tulee samaan kääntökohtaan yhä uudelleen, mutta aina hieman eri etäisyydellä.

Ymmärsin vasta hetki sitten tavallaan toteuttavani sitä, mistä aina haaveilin. Saada kokea monta elämää yhden aikana. Että yksi on aivan liian lyhyt levottoman ja alati muutosta kaipaavan mieleni olla. Kun aloin piirtää elämäni mindmappia, huomasin identiteettien iloisenkirjavan joukon. Niitä olikin paljon! Oivallus tästä on aika mieletön. Se, että olen ollut yhtä ja toista ja tunnen junnaavani siksi paikallaan pääsemättä juuri eteenpäin, ei johdukaan vääristä valinnoista tai näköalattomuudesta. Kohtalonviivani on sotkuinen, koska tein siitä sellaisen. Koska haluan elää monta elämää yhden aikana. Aika hyvin järjestetty, Maailmankaikkeus, Jumala, Karma, Universumin Kohtalovastaava tai mikä ikinä oletkaan.
Ehkä äiti sittenkin ehtii mukaan. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti