Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Parisuhdelässähdys ja sosiaalisen elämän kuolema


Aika raflaava otsikko. Vaatineen hieman avaamista. 

Vähän ennen nykyisen mieheni tapaamista aloin jo vääjäämättä väsyä jokatoisviikonloppuiseen hippaamiseen kaupungin mainittavimmassa Aikuisten Ihmisten ravintolassa. Olinhan muutamamia seurusteluvirityksiä lukuun ottamatta hyvin vapaa hippaamaan ystävien kanssa lapsettomina viikonloppuina. 
Koska sinkkuna mikä tahansa kotoa poistuttu tilanne saattoi johtaa juuri häneen törmäämiseen, tuli myös ulkonäköön kiinnitettyä huomiota miltei aina ovesta astuttua niitä roskapusseja ja koiralenkkejä lukuun ottamatta.
Vielä seurustelun alkuaikoina jaksoin nähdä erikseen vaivaa pukeutumiseen, koruihin, hillittyihin kissarajauksiin ja muihin naisellisiin. Tilanteen luisuttua kuitenkin melko nopeasti tapailuperustaisesta tutustumisesta oleskeluperustaiseen hengailuun, alkoi treffityylini päivittyä kyseenalaisesti. Etenkin, kun vietimme aikaa minun asunnossani, jossa en muutenkaan tapaa keikkua korkokengillä kireissä farkuissa täydellisen leikkauksen puseron laskeutuessa nätisti kokonaisuuteen valitun kaulakorun alla. Kotona hiihdän villasukissa ja mukavissa henkkamaukan flanelliyöppärihousuissa virttyneen T-paidan kera. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö kyseinen look näyttäisi silti kuumalta (sarkastista naurua).

Viisi päivää viikossa piirrän kasvoilleni virkanaisen ja puen päälleni konservatiivisen työminän. Joka aamuinen tukkataikatemppu ja meikki, joka ei näytä meikiltä sujuvat tarkalleen hiotun ja toistetun minuuttipelin mukaisesti. Ulkonäöstä huolehtiminen on paitsi osa julkisivua, myös kohteliaisuutta kanssaihmisiä kohtaan. Petolinnun persiiltä näytän sitten tahtomattanikin useat viikonloput, sillä en yksinkertaisesti jaksa puljata pääni kanssa yhtään pakollista enempää. Hiusten pesuväliä on mahdollista venyttää vain vapaalla ja ihon pitää antaa joskus hengittää, vaikka sitä ei varsinaisesti maalikerroksella arkisin tukkisikaan. Ketä sitä paitsi kiinnostaa hinkata iltaisin ripsivärejä kirvelevällä putsarilla, jos sitä edeltävästi on viettänyt päivän vain kotona? Ikäväkseni en ole myöskään sattunut syntymään viehkeillä tummilla ripsillä tasalaatuisten kulmien kera, joten näytän saunapuhtaana keskiaikaiselta kalpealta muotokuvalta. Korkeintaan hieman punakkana ja mielivaltaisesti kesakoilla paiskattuna.

Pari päivää sitten havahduin vakavaan parisuhdelässähtämiseen. Kävipä niin, että hammaslääkäriltä parkkihallille kävellessäni oikaisin vaatekaupan läpi ja löysin itseni hypistelemässä kivaa alennusmyynnissä ollutta pitsihametta. Se oli musta, miltei polvipituinen ja juuri sopiva pikkujouluihin tai vähän juhlavampiin bileisiin. Siihen joku kiva paita tai jakku kaveriksi ja sirot korkokengät. Täydellinen. 
Laitoin hameen takaisin rekkiin. Missä minä sitä käyttäisin? Kysymys ei ollut mitenkään haikea tai uhriutuva. Se oli lähinnä totemus. Mitä ihmettä tekisin täydellisellä pitsihameella kotona? Nyt viimeistään joku älähtää, että kyllä miestä varten pitää pukeutua. Mikä varmasti on totta. Mutta kun ei jaksa. Se parka rakastaa minua myös keskiaikaisena muotokuvana pieruverkkarit jalassa.

Seuraava lause saattaa järkyttää, joten ennen kuin kukaan tukehtuu eriävään mielipiteeseensä, lauseen perässä tulee tarkentava selitys. Nimittäin. Parisuhde tappaa sosiaalisen elämän. Noin, nyt se on sanottu, ja heti perään tarkennus. Parisuhde tappaa sellaisen ihmisen (nainen) elämän, joka on työssäkäyvä taloutensa ainoa orja, jolla on koira ja harrastuksena aikaa vievä kirjoituspuhde.
Arkisin ei ollut ennenkään aikaa tavata ystäviä tai istua illat kahviloissa, sillä arkijuna lähti aamulla 6.50 ja saapui perille klo 21.00, jolloin viimeistään rojahdin kuolemanväsyneenä sohvalle. Sen junan minuutintarkkuudesta olisi muuten VR kateellinen. Niinpä sinkkuna jokatoisviikonloput olivat yhtä kuin aikaa tavata ystäviä, käydä treffeillä, tanssia jalat rakoille aamuun asti. Jokatoiset nollasivat arkijunan yliajaman aikataulunäytön aika tehokkaasti. Sitten tuli The Parisuhde.

Älä ymmärrä väärin. Tietenkin minulla on valta ja oikeus yhä tavata ystäviä, mutta ne harvat ihan vapaat viikonloput menevät nyt miehen kanssa, kun kerrankin voidaan olla kahden ilman lapsia. Eli siis jos voidaan. Alkavat olla iässä jolloin koko viikonloppu isilässä tapahtuu enemmän paperilla, kuin todellisuudessa.
Viikonloput kotona ovat oma valintani, mutta toisinaan havahdun huomaamaan, että sosiaalinen elämä on, jos nyt ei vallan kuollut, niin ainakin hyvin syvässä unessa. 
Kumpikin meistä latautuu parhaiten toistensa seurassa. Käydään salilla, koirien kanssa lenkillä, kaupassa, laitetaan ruokaa, katsotaan leffoja, höpistään kaikista luovista jutuista, joita molemmilla on työn alla. Siinä välissä juostaan toki myös viikolla hoitamatta jääneet ja loputtomat kotityöt. Latautuminen miehen kanssa on oma valintani, mutta se on silti valinta kahden välillä; tilanteiden, jotka vaativat mustaa pitsihametta ja tilanteiden, jotka totisesti eivät. 

Miksi minua silti pienesti vaivaa parilässähtäminen, vaikka en edes halua enää juosta yökaudet ulkona? Sosiaalisen elämän kuolema on ihan oma valintani, ja toisaalta miksi en voisi panostaa pukeutumiseen kotonakin?
Tätähän miehet jaksavat pitkän suhteen aikana parkua. Että vaimoihminen laittautuu vain ulos mennessään. Tai töihin. Mihin tahansa muualle, mutta ei ikinä kotona. Käsittääköhän miehet oikeasti kuinka paljon helpompaa on lähteä ovesta vain vaatteet päälle pukien, ja kuinka paljon vaivaa vaatii näyttää siltä, kuin ei olisi lätrännyt naamaa ollenkaan? 
Parisuhdelässähtäminen ei ole aina merkki välinpitämättömyydestä. Se on syvää luottamusta ja sen tiedostamista, että nainen voi rentoutua ja olla turvapaikassaan maailmalta vapaa. Sitä paitsi ilman kontrasteja nämä visuaalisista ärsykkeistä innostuvat miesotukset eivät ymmärtäisi heittää jalkojaan heikoiksi, kun talouden kauniimpi osapuoli päättää haluta myös näyttää sellaiselta. Siksi pitkässäkin parisuhteessa kannattaa ylläpitää treffailukulttuuria. Käydä yhdessä syömässä, keikoilla, matkustaa. Ja nähdä vähän vaivaa toista ja itseä varten. Nainen on silti syntymäoikeutettu mörköpäiviinsä. Aina. 

Musta pitsihame. Missä sitä pitäisi? Nepalilaista voi poiketa syömään farkuissa ja leffaan lampsia järkevillä tasapohjaisilla nilkkureilla. Eipä taitaisi käyttöä tulla. Tai hetkinen...Taidan sittenkin keksiä yhden! Voisin pitää sitä hippavuosien hautajaisissa.


Tässä lepää erään naisen jokatoisviikonloppuiset biletykset.
R.I.P. sinkkuaika.

Kaiholla muistellen;
Kaupungin yöelämä
Suomen taksiliitto 
Se grillikoju, josta sai täydellisiä hodareita. 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti