Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Maailman navat


Aikana ennen alanvaihtoa työskentelin eräässä erikoistavarakaupassa. Kuten kaltaisensa usein, tämänkin aukiolotunnit olivat yhtä kuin työaika. Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että näiden kahden yhteneväisyys tuo tullessaan muutamia haasteita. Työaikana pitäisi ehtiä laskea kassa, tehdä rahatilitykset pankin kuoreen ja kirjata alustava kassakirjanpito. Luonnollisesti tämän kaiken pystyi tekemään vasta viimeisen asiakkaan lähdettyä, joka puolestaan aiheutti jatkuvaa pinnankiristelyä yksintyöskentelijälle; miten saada asiakkaat ulos - ja itsensä ihmisten aikaan kotiin.
Koska työaika oli kello 10–18 tasan, oli ilmeisen ymmärrettävää, että perheellisenä halusin viettää mahdollisimman paljon illasta aikaa kotona, ja vastaavasti mahdollisimman vähän aikaa ylitöissä. Joista ei muuten maksettu latin latia, niitä kun ei edes yleisesti sellaisiksi tunnustettu.
Työmatkan vuoksi hyvänä päivänä ehdin parahiksi lasten iltapalalle ja ikäväkiukkuun. Huonona enää jälkimmäiseen. Huonoja oli yleisesti enemmän kuin hyviä, sillä työnantajalla oli yksi ehdoton sääntö, jonka uhmaamisesta seurasi ”varmat potkut”. Asiakkaita ei koskaan saanut ajaa ulos klo 18 liikkeen mentyä kiinni. Ainoa myönnytys oli sulkea ovi uusilta sisäänpyrkijöiltä.Tätä sääntöä venyttelin sittemmin useammin kuin omaa pinnaani. Ei tullut potkuja. Ylityökorvauksetkin taistelin seuraajilleni hieman ennen lähtöäni, seikka josta en saanut patsasta työpaikan pihaan.

Kerran liikkeeseen tuli hieman ennen sulkemisaikaa muuan pariskunta. Miesmerkkinen oli mukanimekäs entinen urheilija, ja nykyinen valmentaja lajissa, jonka kiinnostavuusarvo on mielestäni miinus seitsemäntoista. Hänen rouvaansa en olisi tunnistanut ensinnäkään, ellei olisi ymmärtänyt tehdä siitä erikseen niin suurta numeroa. Sattumalta pariskunta tunsi liikkeessä jo ennestään olevat kaksi asiakasta, joten he jäivät somasti ns. suistaan kiinni, ja kaikista enemmän ja vähemmän hienovaraisista ”suljen liikkeen” vihjeistäni huolimatta vaihtoivat kuulumisiaan täysin vapautuneesti ylimääräisistä korvista välittämättä. Koska kuilu työajan päättymisen ja realistisen lähtöajan välillä alkoi uhkaavasti kasvaa, ilmoitin ystävällisesti kaupan olevan jo kiinni ja tervetuloa aukioloaikana uudelleen. Eikö mitä, mikään niin maallinen, kuten aukioloaika ei näitä maailman napoja pidätellyt, heillähän oli juttu kesken.
Kun olin jo käytännössä takki päällä sammuttamassa valoja, otti Rouva Etkötiedäkukaolen herttaisimman tekoirvistyksensä ikinä ja tokaisi pää kallellaan kuin lapselle; sulla meni nyt ylitöiks, mutta sait sentään kuulla meidän kuulumiset.
Kiitos. Tämän lämmittävän totuuden kerron lapsilleni, kun itkevät miksi äiti ei tullut ajoissa…

Vastoin yleistä olettamusta, näitä maailman napa -ihmisiä on kaikissa yhteiskuntaluokissa, kaikista taustoista ja maailmannurkista. Ainoa yhteinen nimittäjä on osata käyttäytyä kuten mikäkin moukka ja odottaa erityiskohtelua ainoalla keksimällään oikeutuksella – koska minä.
Maailman napa -ihminen olettaa olevansa syntymäoikeutettu poikkeus ihan kaikessa. Hänen kohdallaan voidaan tulkita lakeja ja venyttää säännöksiä, jopa aika tekee poikkeuksen sellaisena kuin me sen tunnemme. Maailman napa -ihminen näet saapuu reilusti myöhässä mihin tahansa varaamaansa palveluun, eikä suostu ymmärtämään, että häntä varten varatut minuutit eivät lähtökohtaisesti jousta toisesta päästä. Ei häntä voi mitenkään liikuttaa, vaikka muiden aikataulut pissivät, koska minä. Jos maailman napa -ihminen joutuu ominaiskäytöksensä vuoksi törmäyskurssille yleisiä käytäntöjä vastaan, hän raivostuu. Mitä sitten, jos haluaa palauttaa käytetyn ja myyntikelvottoman tuotteen, tai katsastuttaa autonsa kello menemme jo kiinni. Kyllähän sen nyt pitää olla mahdollista!

Maailman napa -ihminen olettaa, että maailma yksioikoisesti pyörii hänen tarpeidensa, mielihalujensa ja logiikkansa mukaisesti. Käytöstapojen opettelu on jäänyt näillä yksilöillä usein ikätasolle, johon pottakoulu yleensä tapaa sijoittumaan. 
Mikä on voinut mennä empatiakasvatuksessa niin pahasti vikaan, että asettuminen toisen asemaan tai oman egonsa pienuuden ymmärtäminen on sula mahdottomuus? En tiedä. Ehkä yksilökeskeinen elämäntapa suosii ajattelua, jonka mukaan ei ole mitään väliä, mitä muut meistä ajattelevat. Vaikka sitten kuinka kusipäisinä tahansa.

Seuraan läheltä koulumaailmaa, jossa tämän koska minä -mallin mukaisesti luokassa on noin 25 täysin yksilöllisesti joustettavaa oppilasta, joiden jokaisen kohdalla pitäisi tehdä poikkeuksia milloin missäkin asiassa. Paine näihin vaatimuksiin ei tule pulpettirivistä, vaan kotoa. Vanhemmat ovat itsekeskeisyydessään jopa täysin kohtuuttomia. Opettajan pitäisi vastata puhelimeen kello 21 illalla, kun joku keksii haluta perustelut miksi äidinkielenkokeen numero oli yhdeksän miinus, vaikka sen kotitarkistuksen mukaan pitäisi olla ainakin ysi. Näistä koululaisista kasvaa aikuisia, joille kaiken tulisi olla saatavilla ja muutettavissa oman edun mukaiseksi, viis siitä vaikka sama säännös koskee muitakin kuolevaisia. Yleistä asumistukea pitäisi voida maksaa avoparille, jotka ovat vain panokämppiksiä, ja vammaispysäköinti oikeutena kieltää. Miksi niiden pitää saada parhaat paikat kun mä vaan äkkiä käyn… 

Minä haluan. Minä, minä, minä! Muutaman uhmaikäisen piltin jälkeen voin todeta, että kuulostaapa ihmeen tutulta.

Jälleen yhtä maailman napaa tänään taivastelleena voin vain lohduttautua seuraavalla ajatuksella. Itsekkäistä ihmisistä ei kerta kaikkiaan pääse eroon, mutta maailmaa voi muuttaa yksi teko kerrallaan. Jos ei muuten, niin kertomalla omille pilteilleen, että vaikka olet ihmeellinen ja ainutkertainen omana itsenäsi, tällä telluksella pitäisi sopia elämään siten, että muutkin ovat yhtä ihmeellisiä ja ainutkertaisia.
Aivan yhtä paljon ja tasan yhtä vähän kuin sinä.


5 kommenttia:

  1. Ei kerrota kenellekään mutta toisen lapseni isä on juuri tuollainen maailman napa ... viimeistä kappaletta vähän muokkaan: näistä on mahollista päästä eroon tai ainakin vähän etäämmälle ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. *lisää d 7. viimeiseen sanaan*
      - kiitos -

      Poista
  2. Piti oikein tavata, että mihin se "d" pitää lisätä... :D

    Omassa henkilökohtaisessa elämässä maailman navoista pääsee tosiaan useissa tapauksissa eroon hyvin yksinkertaisesti; kiertämällä ja kaukaa. Ikävä kyllä näitä ihmistyyppejä on ripoteltu iloksemme erinäisiin muihinkin yhteyksiin. Vaikkapa työpaikalle osuessa harmaannuttaa uhrinsa ennenaikaisesti.

    VastaaPoista
  3. Olitpa kirjoittanut niin loistavasti näistä minä minä -ihmisistä, että ajattelin hetken 3-vuotiasta itkupotku-raivarin saanutta kaupan lattialla. Mutta valitettavasti näitä ihmisiä on tänä päivänä niin hemmetin paljon, että oikein ihmetyttää. Mistä niitä sikiää? Miten yhteiskunta on voinut antaa tuollaisen porukan kasvaa ja miten me olemme kaiken lisäksi äänestäneet heidät vielä asioistamme päättämään. He kun ovat saman tien unohtaneet meidät, on vain minä ja minun suuret tarpeeni! HOH HOH!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä minäkin ihmettelen. Mistä ihmisten suunnaton itsekkyys oikein sikiää? En tiedä.

      Poista