Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Harkittu vastaus


Jos saisit valita elätkö yhdeksänkymppiseksi köyhänä vai olla elossa enää seuraavat viisi vuotta, mutta äärimmäisen rikkaana, kumman tekisit?

Kysymys on varmasti tuttu erilaisine variaatioineen. Nyt sen esitti Tytär erään väsyneen päivän päätteeksi käteni pidellessä ruskistuvan jauhelihan lastaa, ja pääni puurtaessa sellaisen ajatuksen parissa kuten millaista olisi töiden jälkeen olla muutakin kuin kuiviin puristettu rätti. Vaikka ajoitus ei suosinut juuri muuta kuin spontaania senhetkistä totuutta, vastasin kasvatuksellisesti oikein eläväni ennemmin köyhänä, mutta pitkään. Perustelin helppoa päätöstä tietenkin henkisillä arvoilla ja rakkaitteni luona olemisella. Ettei raha tee onnelliseksi (tutkitusti enää 60 000 e vuodessa ansioiden yli) ja kaikkea muuta kaunista. Onnistuin vielä ripustamaan äidillisen hymyn kasvoilleni. Olin hetken ylpeä itsestäni.

Haluaisinko elää enää viisi vuotta, mutta äärettömän rikkaana? No en tietenkään!
Olen vaappunut ääripään ja keskivaiheen välillä, viettänyt hyvin köyhää opiskelevan yksinhuoltajan elämää ja ihan tavallisen työssäkäyvän keskiluokkaista arkea. Aina on hyvin pärjätty laittamalla suu tiukasti kulloistakin säkkiä myöten. Toisaalta en ole missään kohtaa pystynyt tarjoamaan lapsilleni sijoitusasuntoa tai kahta viikkoa Thaimaassa ( x 4), että enpä menisi vannomaan etteivätkö haluaisi minun valitsevan sittenkin jälkimmäisen.
Tämän huolella rakennetun aasinsillan jälkeen paljastan, ettei kirjoituksen aihe ole raha ensinnäkään. 




Periaatteeni on, että mitään ei kaduta. Lipsun elämäni runkoajatuksesta aivan yhtä turvallisen usein, kuten moni muukin kanssataallaja omista vastaavistaan. Katuminen on ihan hirveän turhaa puuhaa. Ihminen kun tapaa valitsemaan aina kulloisenkin tietämyksensä mukaisesti, eikä jälkiviisautta ole vielä kenellekään tietääkseni ammennettu etukäteen. Vaikka asioita ei sinänsä katuisi, saa kai sitä pienesti spekuloida, saahan? 

Kävipä niin, että erään toisen raadontekijätyöpäivän jälkeen ajelin kaikessa rauhassa pihatietä. Ohitettuani juuri molokit, mutta hieman ennen postilaatikkoja mieleeni juolahti eräs havainto. Lempispekulaationi on täysin huomaamattani vaihtunut. 





Koska toin tähän maailmaan neljä lasta, tuntui erityisen pahalta ettei suhde heidän isäänsä kantanut kuuttatoista vuotta pidempään. Kuusitoista tosin kuulostaa pitkältä jaksolta ja kieltämättä se sellaiselta toisinaan myös tuntui (heh). Mutta koska suhde Lastenisään ei jatkunut, en tule näkemään maalaamaani kuvaa kahdesta keinutuolista kuistilla lastenlasten pyöriessä ympärillä. Ydinperheen ydinisovanhempien kuistilla. 
Menetettyäni kokonaisen perheen lisäksi itse rakennetun ja siksi rakkaan talon, sekä silloiset opiskelut unelma-ammattiini, vuosia ja taas vuosia ainoa spekulaationi koski parinvalintaa. Tiesin suhteen katastrofiksi aina ensikatseesta allekirjoitukseen, jonka toimitin käräjäoikeuteen avioeropaperiin piirrettynä. Silti halusin epätoivoisesti meidän onnistuvan. Vielä vuosia senkin jälkeen, kun rakastumisansan terävät hampaat olivat lauenneet minusta ja katsoin sohvalla kitisevää miestä miettien mitä ihmettä olen tuossa nähnyt. Parinvalinta selitti lähestulkoon kaikki tulevat kadunnan aiheet. Elämä lähti parikymppisenä vierimään suuntaan, johon en ollut sitä koskaan suunnitellut. Vaikka ongelma ehkä enemmän olikin, etten koskaan suunnitellut mitään.





En ole enää aikoihin ajatellut vääriä numeroitani suhdelotossa. Se meni miten meni. Kai niitä hyviäkin aikoja oli. Onnellisia. Sain neljä lasta, jotka toivottavasti käyvät katsomassa vanhaa äitiään ja tarkistavat onko kotisairaanhoito jakanut lääkkeet dosettiin ja autonavaimet piilotettu. Ainakin joku heistä.
Eron jälkeiset vuodet ovat olleet tapahtumarikkaimmat ikinä. Ilman sitä miestä ja sitä suhdetta en olisi eronnut, ilman eroa en olisi kokenut sitä kaikkea mitä koin. Aika epäloogisesti ajateltu, sillä jos olisin alun perin valinnut toisin, minun ei olisi tarvinnut käydä läpi näitä sinänsä kasvattavia vaiheitani. Uskallan silti väittää, että tarvitsin ihan joka ikisen päätä seinään hakatun hetkeni. Joku toinen olisi kypsynyt kauniisti vähemmälläkin vaivalla. Minulta laajempi ymmärrys vaati enemmän kuhmuja. 





Lastenisä menee naimisiin. Noin, nyt se on sanottu. Seikka, joka herättää erinäisiä ajatuksia. Olisi ihan hirveän keskeneräistä sanoa, että toisen roska on toisen aarre, mutta koska asia pätee toisinkin päin, taidan silti tehdä niin. Onnettomassa parisuhteessa on tasan kaksi, joista kumpikin voisi kukoistaa toisaalla. Ainakin myöhemmin, oppinsa saaneina ja uuteen suhteeseen kantaneina. Paskasta versoo kauneimmat ruusut, vai miten se meni. 

Naimisiin. Vau. Menenkö itse vielä joskus? Menenkö rakkaudesta, vai järkisyistä hetkeä ennen viittäkymmentä, jotta voitaisiin olla oikeutettu leskeneläkkeeseen kun toisesta kuolo käy? En tiedä. Suhde Lastenisään opetti, että näyttävät syöksyt ovat kohdallani jo käydyt. Elämä on hyvää juuri näin ja vielä paremmaksi muuttuisi, kun nuo työkuviot vielä saisi jotenkin jiiriin. Jos jotain enää olispitänyttelen, niin ihan ensimmäistä ammatinvalintaa. Kunpa vaihtoehtoja olisi tuolloin ollut kuten nyt ja järkeni edes jokseenkin tällä tasolla. Vaikka olis pitänyt – aiheet vaihtuvat, spekuloinnin määrä on näköjään vakio. Järjellä ymmärrän touhun täysin turhaksi. Valinnat vuonna Mauno Koivisto olivat aika tavalla yhdellä kädellä laskettavissa. Mistä minä olisin ysin keväällä ymmärtänyt, että nelikymppinen minä haluaisi ennemmin olla kuvaussihteeri, puvustaja tai ammattivalokuvaaja, kuin leikkiä kaupantätiä tai puurtaa sosiaalisia ongelmia? Suurta osaa nykyammateista ei oltu vielä edes mielikuviteltu. 





Elää viisi vuotta täysillä ja kaikki unelmansa toteuttaen, vai pitkään haudaten suurimman osan niistä? Kun kysymyksen asettelee näin, voi olla sangen tyytyväinen ettei valinta onneksi ole todellinen.

* * *

Tytär kuuntelee ammattitubettajiaan parvisängyssään ja jauhelihakin on aikoja sitten syöty. Mutta jos nyt kysyisi saman, keksisin paremman, tai ainakin totuudenmukaisemman vastauksen. Minä eläisin yhdeksänkymppiseksi. Mutta en kompromissina tai Sofien valintana. Keksisin jokaista kuopattua haavetta kohden yhden uuden. Ja jos se kuopataan, taas uuden. Sillä ne asiat, joita haluan elämässäni toteuttaa, eivät vaadi päivääkään upporikkaana. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti