Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Kunkin oma liekki


Mikä pitää sinut kiinni elämässä? Perhe? Rakkaus? Ystävät? Harrastukset, työ, matkustelu, lukematon joukko muita pieniä syitä, uskonto, elämän ainutkertaisuuden kokemus, karmanpelko vai kenties luotto ennalta määrättyyn kohtaloon? Mitä jos ainoa hengissä pitävä voima on pelko vielä pahemmasta, eikä lopulta enää sitäkään?

Mulla ei ole mitään syytä elää. Se oli ennemminkin toteamus, kuin uhkaus. Monotoninen, väritön, intonaatioltaan varsin tasalaatuinen ja harkittu pudotus. Miehen ääni, kasvottoman numeron tunnustus päivän puheluissa. Kaiketi siksi niin pelottavan paljaaksi riisuttu?
Kuvittelin hänet koskaan näkemättä eteeni. Kerrostalon keittiön pöydän, lukemattomat lehdet ja avaamaton posti, ikkunan takana lumiset latvat. Radio hiljaisella, kenties kellon raksutus. Parransänki ja mallistaan kasvanut tukka. Totinen mies.
Millainen ihminen sanoo ventovieraalle mitään niin yksityistä? Monikin. Vieraalle on helpompi kuin tutulle. Tuttujen mukana tulee häpeä ja molemminpuolinen vaivaantuminen, että ethän sinä nyt noin voi ajatella, vaikka voikin. Koko ajan ja ihan lakkaamatta. Vähättely on pahinta, mitä merkitystään pohtiva ihminen voi kohdata.

Totuus numero yksi; joidenkin elämä on ihan pohjatonta kuraa, piste. Sen väheksyminen on päänsä työntämistä syvälle ylenkatsomuksen ahteriin. On ihmisiä, joiden matka on paiskattu täyteen kärsimystä ja käsittämättömiä tapahtumakulkuja. Mikään kissanpentuja, sateenkaaria ja hattaraa maalaava lausekokonaisuus ei rosoista totuutta sileämmäksi muuta. Kärsimysten määrä ei kuitenkaan ole suoraan yhtä kuin luovutusvoitto elämän triathlonin uintiosuudella. Kaikesta näennäisestä kamaluudestaan huolimatta ihminen pystyy elämään jopa jokseenkin laadukasta elämää, kunhan vain kokee olemassaolonsa merkityksellisenä. Ja kokemus on aina puhtaasti subjektiivinen asia.

Mitä jos ei ole enää mitään? Ei perhettä, työtä, ystäviä, harrastuksia, vanhemmatkin kuolleet, eikä sisaruksia ehkä koskaan ollutkaan. Jos sukupuolen kohdalle ruksitaan vielä mies, aletaan oman kokemukseni mukaan olla jo aika riskiryhmän ytimessä. Ei aina, eikä yleistäen. Mutta surullisen usein.
Tarvittaisiin niin paljon. Rahaa, matalan kynnyksen paikkoja, tunnistavia tahoja, koukeroisia kaavioita hienoihin esitelmiin ja tutkimuksia tutkimusten perään. Ja sitten ihan oikeasti tarvittaisiin joku kysymään, mitä sinulle kuuluu, sillä tavalla oikeasti. Kysymys ei kuitenkaan riitä. Pitäisi kuunnella myös vastaus.

Kun aloitin nykyiset työni, minulla ei ollut mitään valmiiksi annettuja työkaluja kohdata ihmisten hätää, turtuneisuutta ja pettymystä elämää kohtaan. Onnekseni en ole kasvanut tynnyrissä, enkä ainakaan liian kirkkaiden tähtien alla. Joskus pitää vain uskaltaa valita oikeat sanat ja tarvittaessa olla hiljaa. Niillä olen yrittänyt pärjätä. Ohjata eteenpäin ja puuttua ajoissa, olla se joku taho joka kysyy, vaikka ei aina pitäisi kuulemastaan. Olla ottamatta ihonsa alle. Kaikesta kärsimyksestä, kohtuuttomista kohtaloista, näkemästäni ja kuulemastani on kasvanut valtava tarve tutkia ja ymmärtää ihmismieltä. Mikä kullekin on se jokin, joka pitää liekin yllä? On liikuttavaa miten paljon ihmiset ovat valmiita elämästään jakamaan. Se on luottamuslause ja avunpyyntö samassa. Teeskennelty vahvuus ei ole kaikkien valinta.

Minut pitää hengissä – toki vasta kaukana rakkauteni elämää ja läheisiäni kohtaan jälkeen – suunnaton uteliaisuus. Olen yksinkertaisesti aivan liian malttamaton näkemään mitä kaikkea vielä tapahtuu. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa ja se mikä tahansa voi olla aivan mahtavan kivaa! Tukeeko kokemus tätä olettamusta? Ei. Suurin osa elämästä on näennäisen tylsää ja tapahtumaköyhää arkipuurtoa, mutta silti kiva voi väijyä jo ihan kulman takana. Uskoani kivaan ei horjuta mikään, edes se, että näen usein unia joissa juoksen ja ponnistelen kovasti pääsemättä juuri eteenpäin. Ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock tulkitakseen mitä viestiä alitajunta öisin minulle morsettaa. Olen jumissa, pysähtynyt. Kiva antaa odotuttaa. Mutta koska oletusarvoni on ”tapahtuminen” ja ”kiva”, liekki palaa, vaikka kumpikaan ei olisi todellisuutta juuri nyt. Vaikea sanoa mitä tulisi, jos ”pysähtyminen” ja ”jumi” kuvastaisivat lopun elämäni odotuksia. Pitkä jono merkityksettömiä päiviä toistensa klooneina. Näköalattomia ja pakotettuja. Valitettava todellisuus toisille meistä.Kohtalo vai sittenkin valinta? 

En tiedä mitä miehelle nyt kuuluu. Tai kenellekään heistä. Valitettavasti onnelliset loput eivät kuulu työhöni, tai minkäänlaiset loput. Kuuntelen päivät tarinoita vain juonen keskivaiheilta. Tulee uusia ja sitten taas uusia. 
Toivon kuitenkin sydämestäni, että jokainen löytäisi jotain, joka pitää liekkiä yllä. Mitä ikinä se sitten kullekin on. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti