Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Ihmiskoe nimeltä sokeriton tammikuu


Päätin kaikessa hiljaisuudessa ja erikseen numeroa tekemättä viettää sokerittoman tammikuun. En lupauksena, vain kokeena. Tässä kitukuukauden läpileikkaus, olkaa niin hyvät.

* * *



Olen katsonut erinäisiä dokumentteja (kiitos Netflix) sokerin haitoista, lukenut artikkeleita ja tutkimuksia millaisia vaikutuksia makean mättämisellä on soluihimme, ja kuinka sokeri on aiheuttamassa useampia sairauksia kuin kukaan uskalsi koskaan epäillä. Sakkaroosia ihminen ei edes tarvitse mihinkään, sitä valkoista lisättyä sokeria missään muodossa. Aivot toki käyvät polttoaineella, mutta niiden tarvitsemaa glukoosia elimistö tekee viisaasti ravinnosta, eikä tällä viitata nyt suklaamuroihin. Tämän kaiken siis jo tiesin. Silti oma motivaationi viettää sokeriton tammikuu johtui vain ja ainoastaan halusta keventää joulumätöt vyötäröltä.

En ole sokerin suurkäyttäjä. Pullaa en syö käytännössä koskaan, kakkuja ym. syntymäpäivillä. Karkkipussin nautin hartaudella ja innokkailta jakajilta salaa päivien aikana. Jäätelöä nautiskelen ehkä muutama kerta vuodessa, mehut, limut nekin korkeintaan lantrinkina, "tiedät varmaan mihin". Eikö sokeriton tammikuu ole naurettavan helppo rasti kaltaiselleni ennemmin suolaisen ystävälle?

Ei. Sillä nyt seuraa tunnustus, olen auttamaton  k e k s i n a r k k a r i.



* * *

Aamukahvilla keksiä. Iltapäiväteellä keksiä. Kotiin tullessa vähän keksiä ennen ruokaa, koska on kiljuva nälkä. Keksiä muuten vaan kaapin ohi kävellessä. Illalla vielä viimeiseksi, vaikka sitä välittömästi seuraava hampaiden pesu leikkaakin osan nautintoa. 
Mussutan keksiä monta kertaa päivässä. Petän itseäni pienillä annoksilla, joka tarkoittaa, että "ohimennen keksit" ovat puolikkaita tai neljännesosakeksejä. Murran palasen ja heitän kitusiini. Kertaa monta. Lemppareitani ovat nämä;





SOKERITON TAMMIKUU, PÄÄKOHDAT:

1.1. Uudenvuodenpäivä, viimeinen vapaa. Varmasti syön sokeria, haistakoot sokeriton ihan itte. After eightit maistuvat taivaalliselta kahvin kanssa. Myös ilman.

2.1. Aamukahvi töissä sujuu naurettavan helposti. Riittää, että pomo on lyönyt kalenterin täyteen yllätysasiakkaita, joten en ehdi kaivata kahvini seuraksi kuin edes näennäistä järjissä pysymistä.
Kello lounas joku on laittanut tarjolle Budabesteja. Kaksi lähti matkaani. Asia, josta en ole erityisen ylpeä.

3.1. Kahvihuoneen pöytä on täynnä vaahtokarkkeja, suklaata, jogurttipähkinöitä… tai no ei tietenkään ”täynnä” täynnä. Kävelen päättäväisesti kahviautomaatille, otan teollisen kuran kuppiini ja marssin marttyyrina alakertaan työpisteelleni. Kotona en avaa keksipakettia.









5.1. Aamukahvi tuntuu teennäiseltä ilman välipalakeksiä. Harkitsen ruisleipäni kuorruttamista puhtaalla ruokosokerilla. En tee niin. Iltaan mennessä en ole sortunut kertaakaan.

6.1. Koetinkivi! Aamukahvi kotona, kaksi tylsää ruisleipää juustolla. Tähyilen keksikaappiin ja katselen joulusta jääneitä suklaita uteliaana. Jos tarkoitukseni on päästä kekseistä, suklaatahan saa syödä? En sorru. Sen sijaan avaan läppärin ja juon ruisleiviltä jääneen kahvini katse tiukasti näytöllä.
Iltapäivällä nypin rusinoita myslistä makeannälkääni. Lasketaanko ne?






7.1. Kai sitä nyt sentään sunnuntaina saa ottaa yhden vaivaisen keksin? Ihan naurettavaa, miksi pitää kiusata näinkin kivaa ihmistä.
En ota. Avaan taas läppärin. Mökötän maailmalle, vaikka ei kai saisi. Juon kahvini kaljuna. 

8.1. Ei mainittavaa maanantaista. Paitsi että lounaalla on taas tarjolla Budabesteja, ja työkaveri tuo ystävällisesti yhden minullekin hakiessaan kahvia. Kiitän suklaasta ja sujautan sen taskuuni.


9. ja 10. Ei mitään mainittavaa. Ai niin, purkka heti ruuan perään toimii yllättävän hyvin!

12.1. Työkaverin viimeinen työpäivä, vaimonsa tekemiä suklaaleivonnaisia läksiäiskahvilla. En ottanut. Loukkaantui ihan selvästi, koska tietenkin kieltäytyminen sokerista, valkoisista vehnäjauhoista ja kovetetusta kasvimargariinista on yhtä kuin ystävyyden itsekäs torjunta. (jupinaa)



(ei mainittavaa moneen päivään)




(paitsi että sokeriton on  s y v ä l t ä)



26.1. Toisen työkaverin läksiäiset. Katala temppu, tuoda näitä!!!






Vatsalaukun sijaan survoin ne naislaukkuun. Löytääkseni todennäköisesti sitten, kun lattialämmitys tai helteet ovat ovat tehneet tehtävänsä.  






28.1. Sunnuntai. Dumlet huutavat laukussa. Eivät ehkä niinkään Omarit. Tai sitten Dumlet huutavat vain kovempaa. 



29.1.  Miten olin saattanut unohtaa KAAKAONIBSIT! Sokerittomia, ja yllättävän maukkaita siinä missä ennen lähinnä kitkeriä. Onko makuaistini alkanut muuttua?





30.1. En enää mieti makeaa koko ajan. Siihen meni kuukausi. Kuukausi!  

31.1. Viimeinen päivä. En sortunut. 


Loppuyhteenveto

Paino:        ei vaikutusta
Iho:            ei vaikutusta
Mieliala:     ei vaikutusta   (ellei keskivaikeaa ketutusta lasketa)  (ketuttaa kyllä normaalistikin)


Kannattavuuslaskelma näyttää kieltämättä aika heikolta, ilmeisesti kompensoin tyhjät keksikalorit jollain muulla, kuten...öööö...tuota...no...ei nyt tule mieleen. Ehkä kuukausi on liian lyhyt aika. Vuositasolla voisi tulla näkyviä tuloksia. What evö. Ei jatkoon. 

Mitähän sitä keksisi helmikuuksi? 



sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Harkittu vastaus


Jos saisit valita elätkö yhdeksänkymppiseksi köyhänä vai olla elossa enää seuraavat viisi vuotta, mutta äärimmäisen rikkaana, kumman tekisit?

Kysymys on varmasti tuttu erilaisine variaatioineen. Nyt sen esitti Tytär erään väsyneen päivän päätteeksi käteni pidellessä ruskistuvan jauhelihan lastaa, ja pääni puurtaessa sellaisen ajatuksen parissa kuten millaista olisi töiden jälkeen olla muutakin kuin kuiviin puristettu rätti. Vaikka ajoitus ei suosinut juuri muuta kuin spontaania senhetkistä totuutta, vastasin kasvatuksellisesti oikein eläväni ennemmin köyhänä, mutta pitkään. Perustelin helppoa päätöstä tietenkin henkisillä arvoilla ja rakkaitteni luona olemisella. Ettei raha tee onnelliseksi (tutkitusti enää 60 000 e vuodessa ansioiden yli) ja kaikkea muuta kaunista. Onnistuin vielä ripustamaan äidillisen hymyn kasvoilleni. Olin hetken ylpeä itsestäni.

Haluaisinko elää enää viisi vuotta, mutta äärettömän rikkaana? No en tietenkään!
Olen vaappunut ääripään ja keskivaiheen välillä, viettänyt hyvin köyhää opiskelevan yksinhuoltajan elämää ja ihan tavallisen työssäkäyvän keskiluokkaista arkea. Aina on hyvin pärjätty laittamalla suu tiukasti kulloistakin säkkiä myöten. Toisaalta en ole missään kohtaa pystynyt tarjoamaan lapsilleni sijoitusasuntoa tai kahta viikkoa Thaimaassa ( x 4), että enpä menisi vannomaan etteivätkö haluaisi minun valitsevan sittenkin jälkimmäisen.
Tämän huolella rakennetun aasinsillan jälkeen paljastan, ettei kirjoituksen aihe ole raha ensinnäkään. 




Periaatteeni on, että mitään ei kaduta. Lipsun elämäni runkoajatuksesta aivan yhtä turvallisen usein, kuten moni muukin kanssataallaja omista vastaavistaan. Katuminen on ihan hirveän turhaa puuhaa. Ihminen kun tapaa valitsemaan aina kulloisenkin tietämyksensä mukaisesti, eikä jälkiviisautta ole vielä kenellekään tietääkseni ammennettu etukäteen. Vaikka asioita ei sinänsä katuisi, saa kai sitä pienesti spekuloida, saahan? 

Kävipä niin, että erään toisen raadontekijätyöpäivän jälkeen ajelin kaikessa rauhassa pihatietä. Ohitettuani juuri molokit, mutta hieman ennen postilaatikkoja mieleeni juolahti eräs havainto. Lempispekulaationi on täysin huomaamattani vaihtunut. 





Koska toin tähän maailmaan neljä lasta, tuntui erityisen pahalta ettei suhde heidän isäänsä kantanut kuuttatoista vuotta pidempään. Kuusitoista tosin kuulostaa pitkältä jaksolta ja kieltämättä se sellaiselta toisinaan myös tuntui (heh). Mutta koska suhde Lastenisään ei jatkunut, en tule näkemään maalaamaani kuvaa kahdesta keinutuolista kuistilla lastenlasten pyöriessä ympärillä. Ydinperheen ydinisovanhempien kuistilla. 
Menetettyäni kokonaisen perheen lisäksi itse rakennetun ja siksi rakkaan talon, sekä silloiset opiskelut unelma-ammattiini, vuosia ja taas vuosia ainoa spekulaationi koski parinvalintaa. Tiesin suhteen katastrofiksi aina ensikatseesta allekirjoitukseen, jonka toimitin käräjäoikeuteen avioeropaperiin piirrettynä. Silti halusin epätoivoisesti meidän onnistuvan. Vielä vuosia senkin jälkeen, kun rakastumisansan terävät hampaat olivat lauenneet minusta ja katsoin sohvalla kitisevää miestä miettien mitä ihmettä olen tuossa nähnyt. Parinvalinta selitti lähestulkoon kaikki tulevat kadunnan aiheet. Elämä lähti parikymppisenä vierimään suuntaan, johon en ollut sitä koskaan suunnitellut. Vaikka ongelma ehkä enemmän olikin, etten koskaan suunnitellut mitään.





En ole enää aikoihin ajatellut vääriä numeroitani suhdelotossa. Se meni miten meni. Kai niitä hyviäkin aikoja oli. Onnellisia. Sain neljä lasta, jotka toivottavasti käyvät katsomassa vanhaa äitiään ja tarkistavat onko kotisairaanhoito jakanut lääkkeet dosettiin ja autonavaimet piilotettu. Ainakin joku heistä.
Eron jälkeiset vuodet ovat olleet tapahtumarikkaimmat ikinä. Ilman sitä miestä ja sitä suhdetta en olisi eronnut, ilman eroa en olisi kokenut sitä kaikkea mitä koin. Aika epäloogisesti ajateltu, sillä jos olisin alun perin valinnut toisin, minun ei olisi tarvinnut käydä läpi näitä sinänsä kasvattavia vaiheitani. Uskallan silti väittää, että tarvitsin ihan joka ikisen päätä seinään hakatun hetkeni. Joku toinen olisi kypsynyt kauniisti vähemmälläkin vaivalla. Minulta laajempi ymmärrys vaati enemmän kuhmuja. 





Lastenisä menee naimisiin. Noin, nyt se on sanottu. Seikka, joka herättää erinäisiä ajatuksia. Olisi ihan hirveän keskeneräistä sanoa, että toisen roska on toisen aarre, mutta koska asia pätee toisinkin päin, taidan silti tehdä niin. Onnettomassa parisuhteessa on tasan kaksi, joista kumpikin voisi kukoistaa toisaalla. Ainakin myöhemmin, oppinsa saaneina ja uuteen suhteeseen kantaneina. Paskasta versoo kauneimmat ruusut, vai miten se meni. 

Naimisiin. Vau. Menenkö itse vielä joskus? Menenkö rakkaudesta, vai järkisyistä hetkeä ennen viittäkymmentä, jotta voitaisiin olla oikeutettu leskeneläkkeeseen kun toisesta kuolo käy? En tiedä. Suhde Lastenisään opetti, että näyttävät syöksyt ovat kohdallani jo käydyt. Elämä on hyvää juuri näin ja vielä paremmaksi muuttuisi, kun nuo työkuviot vielä saisi jotenkin jiiriin. Jos jotain enää olispitänyttelen, niin ihan ensimmäistä ammatinvalintaa. Kunpa vaihtoehtoja olisi tuolloin ollut kuten nyt ja järkeni edes jokseenkin tällä tasolla. Vaikka olis pitänyt – aiheet vaihtuvat, spekuloinnin määrä on näköjään vakio. Järjellä ymmärrän touhun täysin turhaksi. Valinnat vuonna Mauno Koivisto olivat aika tavalla yhdellä kädellä laskettavissa. Mistä minä olisin ysin keväällä ymmärtänyt, että nelikymppinen minä haluaisi ennemmin olla kuvaussihteeri, puvustaja tai ammattivalokuvaaja, kuin leikkiä kaupantätiä tai puurtaa sosiaalisia ongelmia? Suurta osaa nykyammateista ei oltu vielä edes mielikuviteltu. 





Elää viisi vuotta täysillä ja kaikki unelmansa toteuttaen, vai pitkään haudaten suurimman osan niistä? Kun kysymyksen asettelee näin, voi olla sangen tyytyväinen ettei valinta onneksi ole todellinen.

* * *

Tytär kuuntelee ammattitubettajiaan parvisängyssään ja jauhelihakin on aikoja sitten syöty. Mutta jos nyt kysyisi saman, keksisin paremman, tai ainakin totuudenmukaisemman vastauksen. Minä eläisin yhdeksänkymppiseksi. Mutta en kompromissina tai Sofien valintana. Keksisin jokaista kuopattua haavetta kohden yhden uuden. Ja jos se kuopataan, taas uuden. Sillä ne asiat, joita haluan elämässäni toteuttaa, eivät vaadi päivääkään upporikkaana. 



torstai 25. tammikuuta 2018

Murkkujuttuja


Murrosikäisten mussukoiden vanhemmuus ei ihan aina ole sateenkaaria, hattaraa ja kissanpentuja sekään. Lukee, ken ajankohtaiseksi kokee.

* * *

Aloitin äitiurani huomattavan paljon aikaisemmin, kuin useimmat ystäväni. Niinpä olen saanut etumatkaa – ja riittävästi etäisyyttä – erinäisiin tilanteisiin ja ikäkausiin. Siinä missä toisilla alkaa hihna hirttää kiinni vasta ensimmäisen murkun kanssa, meillä on jo hyvää matkaa menossa painokset kolme ja neljä. Sen vuoksi rohkenen väittää jotain lajista jo tietäväni. Jaankin seuraavassa muutaman melko terveeseen järkeen pohjautuvan kokemusperäisen havainnon kurimuksesta nimeltä murrosikä.



1. Hyväksy, että lapsi kasvaa.

Siitä tulee aikuinen, jolla on omat arvonsa, ajatuksensa, intohimonsa. Halusit tai et. Se kyseenalaistaa kaiken, koska rakentaa uutta aikuista itseään. Siten ateistiperheen lapsesta voi tulla harras kristitty, tai kotoa opitut porvarilliset arvot haistattava vasemmistoradikaali. Vaikka toivoisitkin voivasi palauttaa murkun joskus pieneksi kainaloiseksi, hyväksy, että se aika on ohi. Joskus se tuo sitten lapsenlapsia, joita saa taas halia ja joille olet toisinaan maailman napa.





2. Hyväksy mussutus.

Ei, se ei halua tyhjentää astianpesukonetta. Eikä ainakaan viedä roskia. Kellään muulla ei ole näin typeriä sääntöjä. Kun menet herättämään sitä aamulla, kuuluu äreä ovi kii!
Murkku mussuttaa – kaikesta. Terve merkki. Opettele sulkemaan itsesi mussutuksen ulkopuolelle. Meillä mussutuksen määrää vähensi oleellisesti, kun laitoin jääkaapin oveen kopion erään lastensuojelulaitoksen viikko-ohjelmasta, johon oli merkitty kännykättömät hetket, kotiintuloajat, huoneen siivoamiset ym. ja ilmoitin, että voisihan sitä tämänkin mukaan alkaa elää. Siinä sitä teini kerran kalpeana tavattuaan ilmeisesti oivalsi, etteivät ne oman perheen säännöt ihan sieltä rajoittavimmasta päästä olekaan.





3. Älä ota kaikkea henkilökohtaisesti.

Soittiko rehtori? Jäikö pallero kiinni valehtelusta? Kaljoitteliko se, vaikka olit kieltänyt? Käsi pystyyn, kuinka moni on vetänyt ensikännit vain henkilökohtaisena kostona vanhempiaan ja näiden kasvatustyötä kohtaan? Ainakin allekirjoittanut kokeili ensimmäisen kerran alkoholia ihan puhtaasta mielenkiinnosta. Ja kyllä, varsin tietoisena mitä tapahtuu jos jää kiinni. Murkut tekevät kolttosia kaikissa yhteiskuntaluokissa ja kaikkina maailman aikoina. Hyvästäkin kasvatuksesta huolimatta.



4. Kaikki muutkin saa.

Mitä sitten? Omilleni otan tonnin setelin –ilmeen (Kummeli) ja tokaisen kyllästyneellä äänellä; kun mua ei vaan kiinnosta mitä muut saa, ne ei asu meillä. Tai; minä nyt vain satun rakastamaan sinua ihan liikaa antaakseni osallistua tuollaiseen… Se saattaa paiskoa ovia, mutta tekee sen tietäen olevansa aivan järkyttävän rakas.
Murkut ovat mestareita vedättämään epävarmoja vanhempia. Vaikka kaikki muutkin saa on yleensä silkkaa yhdessä sovittua soopaa, joukkoon mahtuu aina niitä vapaan kasvatuksen mallikansalaisia. Silloin kannattaa miettiä seuraavaa esimerkkiä; jos naapurin Ellun mies saa käydä vieraissa, pitäisikö teidänkin parisuhteessa asiaa tarkastella uudelleen, koska senkin mies saa..? Sinun kotonasi on sinun sääntösi. Muilla olkoon muiden.


5. Pidä rajat.

Tee asiat selväksi jo etukäteen, myös itsellesi. Luota, mutta uskalla epäillä murkun menoja ja puheita. Päätä ikärajat. Jos teillä ei saa lapset polttaa tupakkaa, päätä jo valmiiksi mitä seuraa – ja pidä se. Pikaistuksissa rangaistuksesta tulee helposti kohtuuton, eikä kohtuuttomuus opeta kuin niskuroimaan vastaan. Muista yhden kerran sääntö; kerta on kokeilua, toinen kerta tietoinen riski. Jos siis piltti jää kiinni rikkeestä, ensimmäisellä kerralla voi sanoa, että tämä menee kokeilun piikkiin, mutta toisella kerralla lähtee viikkorahat X-ajaksi. Kolmannella kerralla lähtee viikkorahat ja puhelin. Nosta panoksia kerta kerralta. Kun (en edes käytä sanaa ”jos”) piltti jää toisen kerran kiinni, toteuta uhkauksesi. Älä lipsu säälistä. Älä anna bensarahaa mopoon, tai karkkirahaa koulun pikkujouluihin, jos kerran eväsit viikkorahat. Tankkaa mopo itse ja osta karkkipussi. Jos et pysty tekemään jotain mahdottomaksi, vaikeuta edes. Älä ole kaveri.





6. Uskalla katua ja kohtuullistaa

Tuliko vihapäissään määrättyä vuoden aresti? Pelkäätkö epäonnistuvasi vanhempana, jos lipsut uhkauksestasi? Menikö keskustelu taas kilpakarjunnaksi? Täydellisessä maailmassa muistaisit, että toinen teistä on jo ohittanut kuohuvat vuotensa. Aina se ei vaan onnistu. Elämässä sattuu ylilyöntejä, miksi niihin suhtautumista ei saisi opettaa murkulle? Kun myrsky on laantunut, voi vuoden arestia kohtuullistaa vaikkapa näin; "olin niin vihainen, että määräsin vuodeksi arestiin. Nyt kun olen rauhoittunut ja miettinyt asiaa, kohtuullistan rangaistuksen olemaan…"
Anteeksi voi pyytää murkultakin. Mutta älä pyydä anteeksi oikeutettua, ennalta sovittua sanktiota.




7. Valitse sotasi

Murkun kanssa saa myös neuvotella, sillä jokaista sotaa ei tarvitse voittaa. Opettele sietämään asioita. Vaikkapa murkun kavereiden nelivitosia kenkiä eteisessä, kun väsyneen päivän jälkeen raahaudut kauppakassien kanssa kotiin. Et voi enää valvoa murkun jokaista liikettä, joten kavereiden näyttäminen sinulle on merkki hyväksynnästä. Sinä olet ihan Ok, vaikka tosi nolo ja ikäloppu. Hyväksy, että kasvamisesta tulee joskus sotkua ja sisäsiistiksi opettamisessa takapakkeja. Ne takit lattialla ja tyhjät maitopurkit jääkaapissa. Jaksa jankuttaa, jos asia on sinulle The Asia. Ja jos ei, valitse joku muu nalkuttamisen aihe, mielellään sellainen jolla on oikeasti väliä. Tule puolitiehen vastaan. Edes risteykseen.


8. Rakasta

Osallistu murkun elämään, sen minkä murkku antaa. Katso murkun näyttämät YouTube videot, vaikka et jaksaisi/ymmärtäisi niistä mitään. Kehu, älä pidä itsestäänselvänä. Vie, tuo, hae, mutta älä oman elämäsi kustannuksella. Sinulla on oikeus edelleen olla muutakin, kuin murkun marionetti. Mahdollista asioita, satsaa tulevaisuuteen. Ole kiinnostunut. Uuvuttavat harrastuskuskaamiset ym. murkku ottaa tietenkin nyt täysin itsestäänselvyytenä, mutta ei enää omien lastensa kohdalla. Vietä aikaa. Kuuntele. Älä aja murkkua aina omaan huoneeseen, mutta kunnioita tarvetta sulkeutua sinne. Halaa edelleen. Jos se ei anna halata, rapsuta selästä. Kerro, että rakastat, vaikka viestinä kännykkään. ”Hei, halusin vaan kertoa, että oot ihan mielettömän rakas! Ei tartte vastata. Tee piste äiti”. Ole ilahtunut murkustasi, ja näytä se. 




* * *

Listaa voisi loputtomiin, mutta yritin tiivistää tähän tärkeimmät. Loppujen lopuksi murkun kasvamista aikuiseksi on oikein antoisaa seurata. Eikä edes antoisaa, vaan ainutlaatuista. Murkkujen kanssa pysyy itsekin nuorena ja edes jokseenkin perillä päivänpolttavista.
Myönnän, ei se aina ole yhtä juhlaa. Ei ole kiva olla ikävä ihminen, natsimutsi, ilonpilaaja ja kiukun maali. Hermoni olen minäkin menettänyt monta kertaa. Mutta vielä enemmän nauranut, rakastanut, ollut niistä pakahduttavan ylpeä ilman suurempia syitä. 

Mitä ikinä murkku järjestää, älä luovuta. Ei ole liian myöhäistä yrittää ohjata eksynyttä murkkua takaisin ladulle, kun sinulla on vielä päätäntävalta asioista aikana ennen äänestysoikeutta ja ajokorttia. Uskalla pyytää apua, jos et yksin pysty.

Pidä huolta myös itsestäsi, vaali juuri sinulle tärkeitä asioita. Uskalla olla esimerkki vahvan, aikuisen ihmisen elämästä. Ja kun murkkua oikein murkuttaa ja mussutuksen määrä uhkaa jälleen ylittää sietokykysi, muista että siellä kuohuvan kuoren alla on edelleen ihminen, joka rakastaa sinua maailman eniten.


Woimia!



Olenko IKINÄ sanonut, että sitä maksalaatikkoa ei lämmitetä ilman kupua! 


maanantai 22. tammikuuta 2018

Yksi tarina uupumuksesta


Työuupumuksesta puhuminen avoimesti on tämän hetken ilmiö. Joka tuutista tuuppaa Pirkko tai Markku oman kokemuksensa kanssa, asiantuntijalausuntoja luetaan lehdistä ja työelämänedustajia haastatellaan ajankohtaisohjelmissa. Osalla ihmisistä ei ole työtä lainkaan, ne joilla on uupuvat taakkansa alle. Ilmiö ei ole kuitenkaan ihan yksiselitteinen. 




Tunnustan, olen oman elämäni Pirkko. Olen kokenut melko vaikean uupumuksen kaksi vuotta sitten. Käytän sanaa kokenut, en sairastunut. Omalla kohdallani tilaan ei liittynyt varsinaista sairaudentuntoa, edes masennusta, täydellinen koneen hyytyminen vain. Joka puolestaan oli useamman osatekijän summa. Edelleenkään en suostu ajattelemaan olleeni vain työuupunut, tai vain ylikunnossa, sillä ihminen on kokonaisuus.

Kuten useimmat kaltaiseni, minäkään en tulvinut yli äyräitteni pelkästään tekemällä työllä. Yksinään olisin kestänyt organisaatiomuutoksen, lisääntyneet tunnit ja työtehtävät niiden kahdeksan jo pakollisen sisällä, työpaikkakieroilun, sekä jatkuvan paineen siitä, että aikataulu ei mitenkään voi pitää. Mutta koska olin samaan aikaan aloittanut nousujohteisen harjoittelun ja treenata huomattavasti enemmän, aloin talouteni ainoana orjana ja jälkikasvuni yksinäänhuoltajana olla aika piipussa loputtomien pakkojeni alla. Ja mitä enemmän uuvuin töissä, sitä enemmän lisäsin kierroksia vapaa-ajalla. Liikuntahan tunnetusti auttaa stressiin ja on mitä loistavin keino purkaa sitä.



Mikään ei ollut este tai kyllin hyvä syy. Flunssassa voi treenata, kunhan ei nouse kuume, huonon yön jälkeen sali vain piristää. Hetken aikaa luulinkin olevani elämäni kunnossa. Sykkeet eivät nousseet lenkillä sitten millään, mutta eihän se ole mitenkään tavatonta, jos on kerta tikissä? Sitten lakkasin nukkumasta. 




Sinnittelin vielä kaksi seuraavaa kuukautta töissä. Yöt ”nukuin” kahdeksan tuntia, ollen täysin tietoinen ympäristöstäni ja jokaisesta patterin naksahduksesta. Lähimuisti katosi kokonaan. Sairastelin jotain pientä koko ajan, mutta raahauduin sitkeästi töihin. Olinhan mielestäni melko korvaamaton. Sijaisia ei niin vain saanut, tai kehdannut.
Työpaikkalääkäri passitti laajaan unitutkimukseen, joka selitti aika paljon; havahduin unen aikana 171 kertaa ja heräsin täysin hereille 43. Verenpaineet eivät laskeneet yöllä ollenkaan, kuten suotavaa olisi. Unen rakenne oli täysin poikkeava. Kroppa-parkani koitti kaikkensa nukkuakseen niiden keskimääräisten 1,5 minuutin aikana, jotka autonominen hermosto myönnytyksenä soi ennen taas seuraavaa havahtumista. 

Jäin sairauslomalle, mutta sillekin auttamatta liian myöhään. Olin fyysisesti täysin loppu. Portaat ylös sai sydämen sekoamaan ihan täysin. Saman päivän aikana ei voinut käydä kaupassa ja tehdä ruokaa. En yksinkertaisesti pysynyt pystyssä. Aivot olivat ihan puuroa, mikä teki vaikkapa puhelimessa puhumisen jokseenkin mahdottomaksi. Luin samaa sivua kirjasta uudelleen ja uudelleen. En jaksanut keskittyä. Ihmiset, äänet, piippaavaa puhelin. Kaikki ärsykkeet tulivat tuhatkertaisina seonneen käyttöjärjestelmäni käsiteltäväksi. Epäonnekseni joku täräytti vielä perääni autolla ja sain kunnon tällin seurauksineen. Mutta se on tarina toiseen kertaan.




Kokeilin varmaan kaikki unilääkkeet ja niihin luettavat, enkä nukkunut yhdelläkään. Seuraava päivä yön yli valvoneena oli satakertaisesti hirveämpää valvoneena ja lääketokkurassa sivuoireineen. Kokeilin kiltisti määrätyt ja lopetin yhtä kiltisti kaikki. Halusin olla taas pirteä ja jaksavainen, en hattaraa aivojen tilalle
Käänteentekevä ajatus oli lopulta, etten minä aja nyt tätä autoa. Voin vain vetää turvavyön kiinni pelkääjän paikalla ja katsoa mihin tie vie. Viisas työpaikkalääkäri suositteli "pumpulihoitoa". Henkistä peittoa maailmalta, suojaavaa pesää jossa toipua. Siinä minä sohvalla makasin ja katsoin ikkunasta miten paljaisiin koivuihin tulivat pienet vihreät silmut, silmuista lehdet, jotka nekin lopulta muuttuivat kullankeltaisiksi. Aika ja lepo alkoivat auttaa. Vasta kun annoin oikeasti periksi levolle, aloin toipua. Neljän kotokuukauden jälkeen palasin osa-aikaisesti töihin ennen kuin täysipäivänen myllytys taas alkoi.

En tiedä olisinko masentunut, jos uupumus olisi kestänyt vielä pidempään, mutta sen tiedän, etten kertaakaan noiden kuukausien aikana ollut. Minulla oli koko ajan horjumaton usko tulevaan. Olin ehkä ymmälläni, hätääntynytkin, mutta en näköalaton. 
Kun pää alkoi ottaa tietoa vastaa, opiskelin hyllymetreittäin työuupumusta, autonomisen hermoston toimintaa ja urheilulääketieteestä tuttua ylikunnon käsitettä. Hävetti. Miten olin voinut rääkätä itseni siihen kuntoon? Koska ihminen on usein säälittävän sokea toiminnalleen.





Uupumus ei ole yhtä kuin yksilön heikkous. Se ei ole automaattisesti yhtä kuin masennus. Se on liian suuri kuormitus käytössä oleviin resursseihin nähden, ihan millä tahansa saralla kokonaisuudessa nimeltä ihminen. Resursseja voivat olla vaikkaaika, fyysinen kunto, tekemiseen tarvittavien työkalujen puuttuminen tai niiden vajaus, asioiden kasaantuminen yleisesti. Työuupumus voi johtua kohtuuttomista paineistatöistä, ihan yhtä lailla kuin jäytävistä ristiriidoista kotona. Jokin korsi lopulta katkaisee ihmisen selän. Käytänkin siksi ennemmin sanaa uupumus ilman etuliitettä ”työ”.

Olisinko kestänyt paineet paremmin, jos tuoretta työuraani ei olisi edeltänyt epäinhimillinen opiskeluputki neljän lapsen yksinhuoltajana ja kiriminen valmistumiseen puoli vuotta tarkoitettua aikaisemmin? Tai jos arkeani olisi ollut jakamassa täysivertainen aikuisjäsen? Entä jos olisin ymmärtänyt antaa itselleni lepoa ja palautumista sen progressiivisen repimisen sijaan, jota kuntosaliharjoitteluksi kutsuin? Jos olisin ollut nuorempi?
En tiedä, eikä sillä ole väliäkään. Todellisuuteni oli se mikä oli. Siinä ympäristössä kaikkien näiden osa-alueiden yhteensovittaminen ei yksinkertaisesti onnistunut. Siksi en pidä sanasta työuupumus. Se ei selitä mitään muuta kuin työn kuormitusta, eikä kukaan yksin työhön uuvu. Ihmistä ei voi irrottaa yhteydestään.




Kun on kerran ajanut satasta siltarumpuun, alkaa ratti valitettavan usein kääntyä kohti uudelleen. Urheilijat tietävät tämän tilan oikein hyvin; enää ei voi treenata yhtä kovaa kuin ennen, sillä kerran autonomisen hermoston seottua, se hakeutuu samaan moodiin järkyttävän helposti. Niinpä joudun tietoisesti tarkastelemaan oloani ja laskemaan kierroksia, kun ne uhkaavat nousta. En voi säntäillä enää kuin päätön rusakko, tarvitsen aikaa ja tilaa vain olla. Vaalin unta ja vapaa-aikaani. Yritän ajatella työtä vain keinona rahoittaa vapaa-aikaa ja luopua ylitsevuotavasta tunnollisuudesta siihen nähden. Menestys on vaihteleva.

Opin pari vuotta sitten läksyni sen kuuluisan kantapään kautta. Ihminen on hieno kokonaisuus ja uskomattoman sitkeä koneistoltaan, mutta ylikuumenee ja leikkaa kiinni, jos sitä ei huolla.


Ethän rääkkää koneistoasi hajalle? 


perjantai 19. tammikuuta 2018

Piiloon stailattu todellisuus


Olen yhä useammin ajatellut sittenkin tipahtaneeni tänne jonkin käsittämättömän sattumapolun seurauksena toiselta planeetalta, tai ainakin maasta nimeltä Utopia. Sen verran omituinen tuntuu ajatuspolkuni olevan valtaväestön väitettyyn nähden. Viimeksi koin poikkeavuuden hetken törmättyäni lehdessä seuraavaan sitaataattin;




Tuota...En tiedä millaista illuusiota mahdan itsestäni rakentaa kuvatessani ylpeydellä nimenomaan sitä tarjousmaksalaatikkoa?

* * * 

Muistan vieläkin kirkkaasti hetken, jolloin ymmärsin vertaistuen olevan sittenkin siloista julkisivua suotavampi asia. Tuolloinen naapurini, ja myöhemmin hyvä ystäväni, roikotti kaksivuotiasta räkäpärskeistä uhmahuutajaa kainalossa ja työnsi jälleen yhden yön valvottanutta itkevää kuopusta vaunuissa rivakoin ottein kohti kotiovea. Näky oli kaukana vauvalehtien kiiltäväpintaisilta sivuilta, mutta niin oli äidin yhteen puristettujen hampaiden välistä sihahdettu toteamuskin; joskus tekis mieli heittää nää seinään! Oven kantaaottava pamahdus kerrosta ylempänä painoi viimeistään näkemäni ja kuulemani syvälle oivalluksen aivosoluun; ai sen saa sanoa ääneen? Tähän väliin todettakoon, ystäväni ei ollut millään tavoin väkivaltainen – vain vähän väsynyt. Tunnetila, johon samaistumiseen minun ei tarvinnut mitenkään erikseen ponnistella.

Kokemus antoi rohkeutta sanoa ääneen kulloisetkin epämiellyttävät tunnetilat peilityynen hymyilyn takaa. Mikä ei tietenkään tarkoita yksipuolista kroonista narinaa, vaan tarvittavaa rehellisyyttä myös elämän vitsausten edessä. Viimeistään avioero seitsemän vuotta sitten riisui tarpeeni yltää yleiseen hyvään, nyökyttelyyn että mukavasti menee vaikka sielussa kirvelisi vastasuolattu avohaava. Aloin jakaa kokemuksistani, olla juuri niin rehellisen paskana kaikesta tapahtuneesta, kuin elämänsä suurimman pettymyksen kohdannut vain olla voi. En ajatellut olevani vertaistuki, tai että kukaan edes ymmärtäisi vuodatustani, halusin vain purkaa painajaiseni itselleni jokseenkin ymmärrettävään muotoon. Ihmeekseni avoimuus sai aivan valtavan ilahtuneen vastaanoton. Ehkä tuosta kokemuksesta sikisi tahto kuvata rehellisesti myös maksalaatikkoa ja muuta arkikaaosta. Tai ei, se tapahtui sittenkin jo paljon aikaisemmin.

Kävipä niin, että oltuani vielä aviostatuksellinen rouvashenkilö itserakennetussa omakotitalossa, naapurin samanmoinen kertoi sisustuslehden toimittajan tulevan tekemään juttua heidän kodistaan. Kuvia varten asunto piti tietenkin stailata, eli tutummin tunkea kaikki lapsiperheen irtosälä kaappeihin, oikoa matot ja ripotella sohvatyynyt millilleen huolimattoman tarkoituksettomasti. Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Toimittaja toi mukanaan esimerkiksi kaikki pyyhkeet, jotka piti taitella roikkumaan täsmälleen samalla tavalla kylpyhuoneeseen. Perheen omat ja varta vasten hankitut Hemtexit kun eivät mitenkään kelvanneet.
Toki tiesin, että mediassa meille syötetty puuro on melko geenimuunneltua kauraa, mutta silti pieni kapina minussa heräsi. Mitä jos ottaisi – jos nyt ei ihan elämäntehtäväksi, niin vakavaksi aikeeksi kuitenkin – olla stailaamatta todellisuutta kaappeihin vain näyttääkseen paremmalta muiden silmissä?

Muiden onni ja siloinen elämä eivät ole mitenkään minulta pois. Tähän ikään mennessä jo tietää, että elämä se heittelee jokaiselle meistä kaikkea hassua eteen, eikä se kaikki hassu ihan aina naurata. Jotta olo ei olisi yhtä mustavalkoista mykkäelokuvaa, tarvitaan arkeen valopilkkuja, joita jokaisella ihan varmasti on. Minusta on ihana katsella ystävien kuvia ja päivityksiä matkoista, ruokaelämyksistä, parisuhdeviikonlopuista. Vaikka kukaan lapsistani ei ole takanreunalle hymypatsasta kiikuttanutkaan, osaan silti iloita muiden vastaavista. Hehkutukset omista –, lasten – ja miehen menestyksestä ovat suurimmaksi osaksi täysin vilpittömiä onnenilmaisuja, niitä arjen valopilkkuja. Sanon suurimmaksi, sillä jostain syystä omaan erehtymättömän plagiaattitutkan. Se piippaa valitettavan herkästi, jos ihminen suoltaa kullattua totuutta, joka on suora kopio muiden vastaavista tai kuvitteellisista todellisuuksista. Pelkkää sateenkaaria, hattaraa ja kissanpentuja. Päällemaalattua kuvaa täydellisestä kodista, onnellisesta avioliitosta ja muita paremmista lapsista, vaikka sommitelma on alkanut omassa mielessä murentua jo ajat sitten. Ärsyttääkö? Vilpittömästi, ei. Enemmän sellainen saa pohtimaan kysymystä miksi ja kenen takia. Tukalaa täytyy elämä ”vääränlaisten pyyhkeiden” kanssa olla.

Jostain syystä lähelleni on valikoitunut keskivertoa heikomman nolousgeenin kanssa syntyneitä. Erinäisten toilailuiden jakaminen puolin ja toisin tapahtuu ilman filtteriä. Kuvat työpaikan parkkipaikalta kenkien päälle unohtuneista päiväkodin sinisistä suojapussukoista jaksaa naurattaa joka kerta ihan yhtä hyväntahtoisesti. Olenhan lukemattomat kerrat löytänyt itsenikin ne jalasta herättämässä hilpeyttä mitä omituisimmissa tilanteissa, kuten nyt vaikkapa ruokakaupassa. Aito arjen sattumusten ja nurjienkin tilanteiden avoin tunnustaminen synnyttää hellää myötätuntoa ja tarvittavaa vertaistukea, ikään kuin sitoo ihmisiä parveksi. Aina mahtuu joukkoon myös niitä, jotka eivät ymmärrä että kuvat unohtuneen tankkauksen "tienvarsipysäköinnistä" tai kuopuksen seinään piirtämästä tussiteoksesta eivät ole merkki huonommasta sosioekonomisesta asemasta, eivät edes avunpyyntö ylevimmiltä ihmisotuksilta. Toisaalta, jos joku kokee onnistumisen tunteita lähinnä muiden näennäisen epäonnen kautta, niin parempi kai sekin, kuin jäädä täysin ilman.

Illuusio itsestä on aika surullinen käsite. Illuusiohan merkitsee havaintoharhaa, joka tässä yhteydessä ei ole vastapuolen vahinko, vaan tahallisesti ja tarkoituksella tuotettu. Itsensä alttiiksi laittaminen riisumalla vaivalla luodut harhat tekee meistä haavoittuvia. On niin paljon helpompi puristaa kädet puolustavaan puuskaan, kuin avata halaukselle.


Loppuun sopii oikeastaan aika loistavasti yksi oman todellisuutensa kaappiin stailaamista vastaan sotiva ajatus: Joku voi kyllä ihastua julkisivuun, mutta aidosti rakastaa vain sitä, mitä löytyy sisältä.

Kaapit auki kaikki naiset (miksei miehetkin) ja kohti elämänmakuista viikonloppua! 




Huom. kuva sisältää eineslätyn stailaamista (hillo).