Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

tiistai 19. joulukuuta 2017

Muuttuvat piirteet



Törmäsin pitkäaikaistutkimukseen, jonka mukaan ihmisen persoonallisuus muuttuu lähes tunnistamattomaksi kuudessakymmenessä vuodessa. Itse tutkimuksen lopputulema ei hämmästyttänyt minua lainkaan, sitä vastoin hypoteesi kyllä. Miten kukaan voisi edes olettaa että jokin niin muovautuva, kuten luonne pysyisi kiveen hakattuna kaikki eletyt vuodet? Suoritin asiasta tutkivaa journalismia.

Persoonallisuutta on aiemmin pidetty jokseenkin pysyvänä ominaisuutena, joka muodostuu ajatuksista, käyttäytymisestä, sekä tunteista. Syntymälahjana saatu temperamentti on ja pysyy, mutta selittää vain puolet ihmisraasun tavasta reagoida asioihin. Tutkimuksen mukaan yksikään nyt tutkituista kuudesta luonteenpiirteestä ei säilynyt täysin samanlaisena. Tunnollisuudessa ja mielialojen tasaisuudessa havaittiin sentään edes jonkinlaista pysyvyyttä. Aikaisemmat tulokset olivat täysin päinvastaisia, herääkin kysymys mitä ja keneltä oli kyselty. Useat uudemmat lähteet sitä vastoin puhuvat muuttuvan persoonallisuuden puolesta.

Luonne kyllä pysyy täysin samankaltaisen läpi elämän – jos elää tynnyrissä. Jokainen elämässämme viipynyt ihminen muuttaa meitä vähän, jokainen vaihe, kokemus ja muutos vie kohti hieman toisenlaista minää. Oma osuutensa on toki aktiivisella yrityksellä muovata persoonallisuuttaan kohti – ellei nyt ihan parempaa ihmistä – edes jokseenkin siedettävämpää kanssaeläjää.

Käsi pystyyn, kenelle tulee yllätyksenä, ettei ihminen ole samanlainen vuosikymmenestä toiseen? Lapsena inhosin koulua. Jos joku olisi nelosluokkalaiselle sanavalmiille ja yltiösosiaaliselle tyttölapselle kertonut, että tulet opiskelemaan omasta halustasi ainakin kolme ammattia ja vaihtaa tapasi rakastaa esilläoloa ja uusia ihmisiä tylsään mörköilyyn villasukat jalassa ja puhelin kiinni, olisin takuulla lausunut silloin tietämäni kamalimman tuhmasanan; hitto. Toisaalta olisin yhtä pikkumainen, ylen pitkävihainen, mielipiteissä kovin mustavalkoinen ja ajatuksiltaan ehdoton, jos ikääntyvän kuoreni alla piilisi vieläkin kaksikymppisen minäni itsekäs mieli. Haluan ajatella, että vuodet ovat tehneet myös jotain hyvää, vaikkei se ihan aina peilikuvaa vilkaisemalla välity.

Elämän kriisikohdat ovat hyvä tapa testata miten kulloinkin toimii ja reagoi, sekä oppia uusia toimintamalleja vanhojen ja turhaksi käyneiden tilalle. Ehkä niitä kriisejä on paiskattu elämäni kartalle siksi niin lukuisa määrä, koska alkuasetelmana on ollut perin hankala luonne. Muuttaisin yhä itsessäni monta asiaa. Todella hyödyllinen taito olisi osa pitää suu kiinni ja etenkin naama peruslukemilla. En tiedä mihin persoonallisuuden lohkoon kuuluu olla liian luettavissa, mitä tulee vaikkapa yhteen arkiseen perustunteeseeni, ylenpalttiseen *itutukseen. Se ei ehkä enää niinkään kuulu, mutta näkyy sitäkin varmemmin. 
 Tietenkin osaan peittää harmin äkillisen aallon, tai jopa sen kroonistuneen muodon, mutta yleensä vasta niiden kymmenen ratkaisevan sekunnin jälkeen, kun on jo myöhäistä.
Minussa näkyy miltei kaikki. Hyvässä ja pahassa. Usein näkymistä seuraa vielä se toinen asiaa alleviivaava ikävyys; ääni. Huulet kun tapaavat liikkua, ennen kuin pää ehtii ajatella. Nykyisin suusta purkautuu yleensä vain pidäteltyä mutinaa, mutta sekin riittää jo yksinään ilmaisemaan kantani kulloiseenkin vääryyteen.

En tiedä millaisia pärstänhallintataitoja olisi edellytetty taannoin, kun paljastui, että samasta työstä maksetaan kokeneille ja kaiken taitaville konkareille vähemmän palkkaa, kuin uusille aloittaneille. ”Alkupalkkaus kun sittemmin vapautui ja uusille voidaan maksaa eri perusteilla kuin talossa jo olleille”. Kokeneet neuvoskelevat nyt tämän kuolemattoman logiikan mukaan parempipalkkaisia tulokkaita. Että ei kai siinä mitään. Onnekseni en ollut reaaliajassa paikalla tätä ilouutista todistamassa. Luonteelleni kun on ominaista kaikenlainen rehellisyys ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen, joita kohtaan tehty vääryys väistämättä purkautuu erinäisinä ilmeinä ja puhinoina. Vähintään

Kun nyt alkuun päästiin, muuttaisin itsessäni koko joukon luonteenpiirteitä. Ensinnäkin kyvyn murehtia kaikkia kuviteltavissa olevia vaihtoehtoja ja tilanteita, yleensä jo etukäteen ja vailla mitään todellisuuspohjaa. Olisi mahtavaa osata ajatella kaikesta ensimmäiseksi hyvää iänikuisen epäilyn sijaan. Tunnollisuutta voisi vähän leikata, mutta vastaavasti järjestelmällisyyttä ja päämääräsuuntautuneisuutta lisätä. Kumpaistakaan en omaa lainkaan. Erityisen upeaa olisi osata laulaa kuin enkeli ja nukahtaa aina ja kaikkialla, milloin vain ikinä keksii haluta. Mutta nämä eivät ole luonteenpiirteitä. Ellei oteta aasinsiltaa kaihota asioita, joita ei voi saada.

Onneksi ihminen muuttuu. Onneksi pysyvää on vain se, ettei mikään lopulta pysy kuten ennen. Voi kasvaa isommaksi ihmiseksi tai ainakin kehittyä. Persoonallisuuden muuttuminen luo toivoa, etteivät ihan samat asiat ota nuppiin joka vuosi. Vielä joskus palkkavääryys saattaa lakata närästämästä.  


2 kommenttia:

  1. Palkkatasa-arvo... Siihen mä pyrin luottamusmiespalkanlaskijana. Ainakin mulla on hyvät edellytykset siihen kun näen kaikkien palkat. Hidasta se on, voin vain kuvitella tilanteen jos luottamusmiestä ei ole, on huono tai ei saa palkkatietoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Julkisen sektorin iso työnantaja, m i k ä ä n ei ole maailmassa kankeampaa. Aina löytyy joku pykäkä, johon vedota. Aina!

      Poista