Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Karjumaman hermonaps



Eilen se tapahtui taas pitkästä aikaa. Olin siivonnut, kerännyt lehdet ja mainospostit, noukkinut, laittanut, pyyhkinyt. Ja mikä parasta, loihtinut ripauksen joulua ankeaan pimeyteen valoköynnösten ja ikkunatähtien muodossa. Sytytin kynttilät miltei vuoden tauon jälkeen ja ihailin kotini juhlavalaistusta. Kaikki ne noin kymmenen minuuttia.

En tiedä mikä sisäänrakennetun tuliviehtymyksen kanssa poikalapset syntyvät. Kun laskee elävää tulta tuikkukipossa pöydälle, ja erehtyy selkänsä kääntämään, alkaa sen maailmainen tiedekoe. Pitää testata ainakin seuraavat; miten hitaasti ja läheltä liekkiä voi sormen vetää, miltä tuntuu upottaa kynsi sulaan steariiniin ja miten nopeasti kynttilän kylkeä pitkin juokseva laava jähmettyy, jos kynttilää kallistaa ihan vähän. Kynttiläleikin seurauksena tapahtuu kaikki se, mitä nyt ylipäätään rapatessa roiskuu sukupuolen ollessa läsnä, on kyse sitten maitomukin täyttämisestä tai osumisesta pönttöön; steariinit roiskuivat pitkin pöytää.  
Karjuin. Tai ainakin nalkutin jokseenkin epävireisen kovaan. Litania sisälsi marttyyrisanoja ja uhriutumista sen henkilökohtaisen loukkauksen vuoksi, joka vasta tehdyn työni ylle kirjaimellisesti valutettiin.

Nuorena äitinä hermostuin kaatuneista maitopurkeista. Toistin kai samaa kasvatusrituaalia, jolla vuosisataisesti on saatu vallattomista pellavapäistä vahinkopelkoisia kunnon kansalaisia. Maitopurkin kaatuminen tiesi toki työläitä toimenpiteitä, joista laistaminen aiheutti vähintään imelänhappaman hajun muutama päivä myöhemmin, joten pitääkö sun AINA hosua! oli ihan oikeutettua. Vai oliko?
Jossain kohtaa elämääni saavutin lakipisteen, jossa oikeat ongelmat suhteuttivat arkivahingot kokoisikseen, enkä enää jaksanut ääntäni juuri korottaa. Totesin kulloisenkin asian tolan, siivosin vahingot, jatkoin elämääni. Myös kuvainnollisesti. En yksinkertaisesti halunnut elämääni enää yhtään lisää pahaa oloa huutamalla, en itselleni, enkä minusta syntyneille. Poikkeuksena kuitenkin ajat, jolloin olin niin kasattu arkivahinkoja isommilla murheilla, että painekattila purkautui jokseenkin mitättömistä asioista. Poikkeus pätee näemmä edelleen.

Ihmisellä on kuusi perustunnetta. Ilo, suru, viha, häpeä, hämmästys ja inho. Tunteiden tarkoitus on auttaa meitä säilymään hengissä ja ymmärtämään toisiamme ja muuta perusteltua soopaa sille, miksi vituttaa alati. Joka tosin ei vastoin kaikkia todisteita ole itsenäinen perustunne. Ärtyisyys on tietenkin myös tunne, mutta aina seurausta jostain. Kuormituksesta, odotuksista, riittämättömyydestä. Jokin on vinossa ja purkautuu – usein selittämättömänä – ärtymyksenä. Ärtymys voi toki olla myös oire ihan fyysisestä sairaudesta, yleisimmillään hiipivästä muistisairaudesta. Kohdallani tästä on tuskin kyse.

En saanut verenperintönä latinotempperamenttia. Tapanani ei ole heitellä lautasia, saati teatraalisesti vedellä avarilla näköön pinnan paukkuessa. Avioliittoni aikoina mykkäkoulu toimi erinomaisen hyvänä tapana ilmaista olevansa eri mieltä, jopa loukattu. Sittemmin olen oppinut rakentavan riitelyn alkeet (ei sinä aina –puhetta, annetaan toisen kertoa asiansa loppuun, blaablaa), rakentavalle ei vain ole juuri käyttöä riidanaiheiden puutteen vuoksi.
Osaan kyllä tarvittaessa karjua otsasuoneni pulleiksi ja suoltaa suustani kaikenlaista kaduttavaa. En vain halua. Kaikkein vähiten omilleni niinkin typeristä asioista, kuten steariinista pöydällä. Rätti kouraan ja poika hommiin, siinäpä oppii. Mutta ja kun. Se vain ehtii tulla. Ryöpsähtää kuin kesäsade kesken ulos katetun lounaan.
Joo, tiedetään. Pitää olla armollinen itselleen. Hyväksyä puutteensa ja todeta, mä nyt vaan oon tämmönen. On virheitä ja rosoja. Nyt on hankalaa ja siksi läikkyy helposti yli. Pienestäkin. Mutta samaan aikaan tiedän, etten itse ole ottanut elämässäni yhtäkään asiaa tai oppia huutamalla vastaan. Ihmiskorva kun tapaa mennä kiinni, kun vastapuolen ääni nousee tarpeeksi. Huutamalla keskustelu harvemmin johtaa mihinkään, ainakaan rakentavaan lopputulemaan. Oli ikä mikä tahansa. Omaa pahaa oloaan siinä vain tulee purkaneeksi. Eikä sellaisella ei ole mitään tekemistä kasvatuksen kanssa.

Joskus ei vain jaksa. Ei olla aikuinen ja rationaalinen ja hirveän perusteltu. Joskus tulee langetettua kohtuuttomia sanktioita. Huudettua. Huudettua tyhmistä tai ainakin mitättömistä. Lapseltakin voi pyytää anteeksi. Halata ja sanoa, että pinnaa kiristi ihan muut, ei se sinun vikasi ole. Ymmärtää silti, että minulla on aikuisena valta hallita käytöstäni, valta tehdä seuraavalla kerralla paremmin. Ainakin yrittää. Teini temppuilee kehittyvien aivojensa kanssa. Aikuisella on jo parempia keinoja käytössä. 
En yhtään pidä itsestäni nalkuttavana lääninloukkaantujana. Ärsyttää, että tuleekin joskus nipotettua niin pienestä, ja vaikka kaatuvista maidoista enää ei, kipuraja kulkee aika mitättömissä asioissa kuitenkin, jos jo lähtökohtaisesti kiristää vannetta. Toisaalta harvoin räjähtävälle ei tule niin immuuniksi, ehkä ne kynttilätkin jäävät palamaan tänään. Ihan rauhassa.
Haluan pyrkiä elämässäni hyvään. Se ei tietenkään tarkoita, ettenkö lipsuisi pyhistä periaatteistani. Satunnaista karjuntaa pahempana pidän tapaani uppoutua kännykkään tai tietokoneelle, ja ymmärtää vähän liian myöhään, että jälkikasvun suu on liikkunut jo tovin siinä vieressä. Epätoivoisena yrityksenä peittää täydellisen ohi mennyt keskustelu toimii muutama satunnainen ymmm, nii, joo. Ja tietenkin väärään kohtaan.Sää et taaskaan kuunnellu. En, en taaskaan. Tunnustan. Nykyajan henkinen poissaolo on entisajan selkäsauna. Yritän petrata. Laskea puhelimen kesken tärkeän ja katsoa silmiin. Vaikka ei aina hyvittaisi. Sillä jonain päivänä ne voivat löytää paremmat korvat kuunnella. Väärät ja tuhoavat. 

Eilinen hermonaps sai muistamaan taas kirkkaat tavoitteeni. Haluan  olla äiti, joka opettaa  – ei huuda. Jota saa halata  – ei pelätä. Joka kuuntelee, silloinkin jos poliisiauto pysähtyisi pihaan tai koulusta tulisi soitto. Kuuntelee, ennen kuin huutaa. Ja joka ei ainakaan ragee ihan pienestä. Joskus se tosin tekee niin, ihan typeristä jutuista. Koska se on paitsi äiti, myös vain ihminen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti