Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Melko perusteltu laiskuus


Meillä ei kotona saanut juuri laiskotella. Seikka, jonka johdosta opin pudottamaan hömppäkirjan kädestäni sillä sinisellä sekunnilla, kun ulko-ovi aukesi Herra Kapteenin tulla. Ensiksi muutama rakastava sana Herra Kapteenista. Hän teki kolmea työtä aikana, jolloin minä vielä parantelin vaippaihottumaa ja tuijottelin seitsemänkymmentäluvulle ominaisia tapetteja valkoiseksi maalatussa pinnasängyssäni. Äitiysloma taisi olla mallia kolme kuukautta tai jotain yhtä naurettavaa pinkeärintaisten ja psykoosin partaalle valvoneiden naarasparkojen raahauduttua tuottavaan yhteiskunnalliseen työhön yhteiskunnan tuottavien työntekijöiden kasvattamisen sijaan. Tosin tuohon aikaan vauvantahtisuus oli koko maan väestötasolla vain noin kymmenen ihmisen naureskeltu vitsi, lapset kun pakotettiin jo laitokselta heräämään ja syömään neljän tunnin välein. Tapa, joka opetti kokonaisille sukupolville, ettei heidän tarpeillaan ole niinkään väliä, elleivät satu osumaan yleisesti hyväksyttävään kellonlyömään.

Herra Kapteeni siis teki maanisesti töitä. Ei enää niinkään pakosta, vaan lukuisten suomalaisten sanalaskujen mukaisesti. Ei Luoja laiskoja elätä ja ahkeruus ompi hyveemme ja mitä näitä nyt on. Koska Herra Kapteeni ei sallinut itselleen vapaapäivää edes Ison Kirjan mainitsemana viikonpäivänä, odotti hän myös joukoiltaan ehdotonta kuuliaisuutta mitä tuli kototyövuosien laadulliseen ja sisällölliseen ohjeistukseen. Minun tehtäviäni esikoisena oli luonnollisesti hoitaa jälkeenisyntyneet ja tehdä kotityöt. Bonuksena lumenluonti talvella ja loputonta kitkemistä kesällä. Pystyn vieläkin palauttamaan mieleeni miltä sen aikainen pölyjenpyyhintään tarkoitettu puhdistus/kiillotusaine tuoksui ja miten hankalaa oli raahata imuria pitkin kierreportaita yläkertaan. Koska intohimoni jo tuolloin olivat tarinat joko itse tuotettuina tai luettuna, sekä kaikenlainen yleinen haahuilu ja vapaalle ajatuspolulle välttämätön joutilaisuus, kasvattivat kotityöt ja sisarlauman hoitaminen yhä suurempaa vastenmielisyyttä kaikkea naissukupuolelle ominaista rooliodotetta vastaan. Seikka, jolle karma nauroi sittemmin paskaiset, mutta siitä lisää myöhemmin.

Opin varsin pian, että annettuja tehtäviä ei kannattanut hoitaa heti alta pois. Jos kotityöt suoritti välittömästi koulusta päästyään, oli riskinä näyttää joutilaalta sillä kriittisellä hetkellä, kun joutilaalta näyttäminen oli kaikkein vähiten toivottua; noin kello seitsemäntoista arkipäivänä. Jos sen sijaan tarttui toimeen vasta hieman ennen, saattoi nauttia ajoituksen onnistumisen suomasta ahkeruushabituksesta.
Teini-ikäisenä aivoni ottivat kehitysloikan, jonka seurauksena vein havaintoni aivan uudelle tasolle. Aikana ennen kännyköitä yksi helpoimmista – ja käytännössä ainoista – tavoista tavoittaa lapsi, oli välitön ja suora kontakti. Jos Herra Kapteenin silmien alla ei ollut käskynjaon aikana, saattoi välttyä ylimääräisiltä pikku askareilta kokonaan. Toisaalta korkealle arvostusasteikossa rankatut käsityöt ajoivat saman asian. Paha siinä on mennä kasvimaalle tuholaistoukkia liiskaamaan, jos on juuri farkkujen kavennus käynnissä.

Luontainen laiskuus on luovuuden edellytys. Tai ei. Laiska on väärä sana. Joutilaisuus. Lapsena oli aikaa maata nurmikolla ja tuijotella pilviä taivaalla ainoan huolen ollessa mahdolliset hämähäkit ja muut inhakkeet ryömimässä paidankauluksesta sisään. Siis edellyttäen, että oli päässyt livahtamaan käskyjaosta. Vielä varhaisessa aikuisuudessa osasin hyggeilyn jalon taidon, ennen kuin sen edes tiedettiin olevan Tanskasta uinut trendi. Sitten tapahtui jotain, josta toiset voisivat käyttää sanaa karma. Minusta tuli äiti. 
Mitä sitten, saatat ajatella. Niin tulee joka vuosi kymmenistä tuhansista muistakin. Mutta minusta tuli suurperheen äiti, jolla oli kotitöiden välttelemisestä tohtoriksi väitellyt puoliso, ja jonka lapsilauman sukupuolijakauma suosi erinäisten harmaiden hiusten ennenaikaista ilmaantumista kaiken sen parsimisen, paikkaamisen, pesemisen, muonittamisen ja monen muun tässä nyt mainitsemattoman askareen vuoksi. Myöhemmin totesin, ettei burnout ollut ihan vielä kunnolla päällä, joten lopetin päivätyöt ja aloitin opiskelun. Tietenkin heitin myös keikkatöitä siinä perheen ja kaiken ohessa.

Kului vuosia ja vuosia, jolloin ahteriini oli asennettu iso vieteri, joka ponnahti minut ylös aina kun persiini keksin istuma-asentoon laittaa. Minusta tuli oman elämäni Herra kapteeni, joka kiitos osittain kasvatukseni, osittain äitivuosieni, ei ihan aina osaa laiskotella ellei siihen välittömästi liity vuotava nenä ja yhä ylemmäs kiipeävät elohopeamittarilukemat. Meni vuosia, etten lukenut kirjan kirjaa tai katsonut yhtään televisiosarjaa ennen kello 21, jolloin tapasin kaatua kuolemanväsyneenä sohvalle nukahtamaan herätäkseni elokuvan lopputeksteihin. Lakkasin myös maalaamasta ja tekemästä muita ei tuottavia töitä, joille mielenterveyteni on osittain rakennettu. Aikaa ei yksinkertaisesti ollut. Ja sitten kun sitä alkoi taas olla, seurasi täydellistä laiskottelua moraalinen krapula. Liikenevät hetket piti käyttää vähintään liikuntaan.

Sitten tapahtui se. Totaalinen, perusteeton laiskuus. 

Eräänä lauantaiaamuna jätin keskivartalon rasvoittumista hidastavan riittini – kuntosalin – kokonaan väliin ja lysähdin sohvalle aamutakki päällä katomaan niin monta jaksoa putkeen eräästä huumeparonista kertovaa sarjaa, kunnes vihdoin saivat (juonipaljastus!) sen lahdattua. Siinä meni kolme tuntia päivästä ihan kiville. Ei mitään hyödyllistä tai tuottavaa. Nada. Hassua sinänsä, sillä mikäli Wikipediaan on luottamista eräs Pablo Escobar pantiin tosiaan hengiltä (no siis ei silleen tietenkään), joten minun ei olisi tarvinnut tuhlata kolmea tuntia elämästäni ihan vain tämän juonenkäänteen selvittämisen vuoksi. Kello kaksitoista, yhä edelleen aamutakki päällä purin tyynypesän sohvalta, paistoin hätäisen munakkaan lounaaksi ja kiitin, etteivät lapset olleet näkemässä äitinsä alennustilaa. Orastava flunssa, tai edes keskivaikea krapula olisivat olleet käypäisiä syitä aikuisen ihmisen käyttäytyä pahaisen teinin tavoin, mutta tähän kyseiseen ajoi ainoastaan pohjaton laiskuus. Ja aivan kuten naiset eivät piere, eivät äidit laiskottele.

Kolme tuntia. Mitä kaikkea siinä ajassa olisi ehtinyt tehdä? Pestä ikkunat, lattiat ja lattialistat. Ainakin alakerrasta. Tuulettaa lakanakaappi. Pyöräyttää kuudenkympin pitkällä ohjelmalla pyyhkeet. Siivota ulkovarasto. Kerätä teinien kaapeista pieneksi jääneet. Ajaa Helsinki-Vantaan lentokentälle ja hävitä.
Makasin kolme tuntia sohvalla eräänä lauantaiaamuna, eikä kukaan kuollut. No siis paitsi Pablo, mutta noin niin kuin yleisesti. Tiskit tervehtivät minua yhtä ilolla ja tyhjän jääkaapin ovi naukaisi kuin sanoakseen, että täällä me vähän sua jo odoteltiin.
Puin. Vein koiran lenkille. Lähdin kauppaan.

Koska kasvatan poikamerkkisiä ihmisiä, olen yrittänyt kaikista kotiorjavuosistani huolimatta opettaa heille mielestäni erään oleellisen asian. Naisetkin pierevät. Meillä ei ehkä aina ehditä syödä yhdessä, mutta viimeinen yhteinen hereilläolotunti on pyhitetty sohvakotoiluun. Sellaiseen joutilaaseen ja hyödyttömään bondaamiseen, vielä kun äitinsä viereen huolivat. Koska keskiajalla olisin jo vanhus, koen vastaisuudessakin oikeudekseni löyhentää tahtia ja tuijotella ihan rauhassa lempisarjoja kesken joutilasta lauantaipäivää jo ihan siitä etuoikeutetusta länsimaisesta faktasta, että koska mä voin.

Toisaalta…kuntopyörä olohuoneessa olisi eri kätevä?

6 kommenttia:

  1. Mulla on joskus ollut kuntopyörä olohuoneessa, kuivattaa tehokkaasti mm pyyhkeitä ja vie mukavasti myös tilaa. Perse ei kyllä kaventunut yhtään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä vähän pelkäsinkin. :D

      Toisaalta, jos sen sais jotenkin kytkettyä tuottamaan sähkövirtaa televisioon...

      Poista
    2. Mä varmaan toteaisin vaan "voi paska", pitää sit katsoa netflixiä läppäriltä :D. T: laiskuuden multihuipentuma

      Poista
    3. Muahahhaha... ja minä varmaan katsoisin töllöä ylipäätään vain klo 21 jälkeen, koska tietenkin säätäisin "kuntopyörälukkoon" aikarajan. ;)

      Poista
  2. Kolmisenkymmentä vuotta sitten armeija-aikaan minun ja erään kaverini kohdalle napsahti ns. nakki. Hakata halkoja, että saadaan sauna lämpiämään. Allekirjoittanut toimi tyhmästi ja tuumi, että kaipa niitä halkoja sitten tarvitaan? Kaveri oli fiksumpi eikä rehkinyt suotta mutta tarkkaili ympäristöä eikä laskenut kirvestä kädestään.
    Hakattuani puolet pinosta kaverin puolikkaan ollessa vielä jokseenkin koskematon tuumasin istahtaa kannonnokkaan ja pistää tupakaksi.
    Kapteeneilla on mystinen taito osata ilmestyä paikalle juuri silloin. Joten sain kuunnella vartin palopuheen siitä, kuinka minun pitäisi ottaa oppia ahkerasta kaveristani jolla on kirves kourassa eikä istu kannonnokassa tupakilla.

    Myöhemmin taas eräällä aliupseerikoulukaverillani oli mystinen taito olla a i n a jossain muualla kun hommia jaettiin. Siis aina. Kukaan ei tiennyt miten se on mahdollista. Hän onkin nykyään eversti!

    Mutta että muka naisetkin pierevät!? Tuo on liian paksua. Kakkimisen vielä uskon koska olen tyttömerkkisille vaihtanut vaippoja, mutta että muka naiset pierisivät? En minä nyt sentään mitä tahansa suostu uskomaan.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okei. Huijasin. Eivät naiset tietenkään piere. Heidän ruuansulatuksensa tuottaa vain kukkasia ja keijupölyä. Jos nyt ylipäätään edes käyttävät aikaansa mihinkään niin raadolliseen, kuten syömiseen. :D

      Mutta totta turiset kuomaseni. Sen kerran kun laiskalta näytät, joku ehtii vetää väärät päätelmät, vaikka edeltävästi olisit raatanut kädet rakoille. Ei hyvä.

      Poista