Kun nyt alkuun päästiin, niin perään vielä
toinen päätöksiin liittyvä postaus.
* * *
Ei. Tuo pieni napakka rajanveto sen
välillä, mitä minä haluan ja mitä minun odotetaan haluavan. Ei, en
halua, en ota, en jaksa, en, ei…ei…ehkä…joo, totta kai mä voin…
Kuulostaako tutulta?
Alkuun pieni korjaus. Minun ei ole
mitenkään vaikea sanoa ei. Kunhan kahta kirjainta edeltää päätös
tahtoa, ja etenkin tarkoittaa niin. Ongelma onkin siinä, että sanoessani kyllä
erinäisille asioille en ole vielä ehtinyt täysin sisäistää kokonaisuutta.
On naurettavan helppo kieltäytyä
pullavadin edessä. En koskaan osta mitään puhelinsoiton perusteella. Mutta
lupaudun mukaan asioihin, joihin minulla ei oikeastaan olisi kiinnostusta tai
edes aikaa, koska sillä hetkellä ajattelen ja tarkoitan kyllä. Jotain siis
tapahtuu lupauksen ja toteutuksen välissä. Ja se jokin on asian tarkempi
tarkastelu.
Myönnän, olen auttamaton aikaoptimisti.
Minulla on rajattomasti tunteja osallistua, suostua, tehdä ja tulla
mukaan, sitten myöhemmin. Tietenkin autan muutossa, lähden
kaveriksi Lappiin, piirrän valokuvasta sukupotretin, otan koiran hoitoon ja
mitä näitä nyt on. Jokainen kuulostaa juuri sillä hetkellä
täysin mahdolliselta. Muutto osuu seminaariviikonloppuun, Lappiin ei
yksinkertaisesti ehdi, valokuva on liian suttuinen tarvittaviin yksityiskohtiin
näköisyydestä ja kaksi toisiaan vihaavaa koiraa pieneen asuntoon ajaa sen
omistajan hulluuden partaalle. Ikäväkseni olen syntynyt sellaisen ominaisuuden
kanssa, kuten mitä lupaa, sitä pitää. Ja sitä kaikkea pitää sitten vain sietää.
Toisten auttamisesta tulee hyvä mieli. Pyyteetön
apu lisää omaa henkistä tyytyväisyyttä, jo ihan tutkimustenkin mukaan
hyväntekeväisyystyötä tekevät ovat keskivertoa onnellisimpia. Miksi sitten
lupautumista seuraa juhlimaton krapula?
Olen niin monta kertaa lupautunut johonkin
ja alkanut toteutuksen lähennyttyä katua, että tässä täytyy olla jokin kaava.
Sanonko kyllä miellyttääkseni toista? En. Jos lupaudun tulemaan näyttelyn
avajaisiin, lupaudun niin koska haluan nähdä näyttelyn. Loogista, eikö. Mutta
lupauksen hetkellä en tiedä, että näyttely on sitovan ilmoittautumisen
pukukoodattu avec, jossa pitää pönöttää ilta korkokengillä tuntemattomien
pitäessä pitkästyttäviä puheita viikosta väsyneenä perjantaina kello
telkkarista tulisi hyvä leffa. Aivoni ymmärtävät vain sanan ”näyttely”, eivät
liitännäisiä. Niinpä ajaudun loputtomasti tilanteisiin, joissa en ehkä
sittenkään haluaisi olla.
On vaikea sanoa ei, jos on jo kerran
sanonut kyllä, sillä kohdattuaan kylliksi kusipäisyyttä elämänsä aikana, ei
halua itse sortua sellaiseen. Joten jos menen lupaamaan uuden vuoden
baari-illan vastaeronneen ystävän kanssa, vaikka tiedänkin taksin saamisen
puolenyön jälleen täysin mahdottomaksi ainakin kahden tunnin jonojen vuoksi,
menen uuden vuoden baari-iltaan kiroillakseni myöhemmin asiaa kahden tunnin
taksijonossa ohut mekko liian ohuen takin alla hytisten, kun sen aika koittaa.
Miksi? Koska tälläkin kertaa lupauksen hetkellä näen vain baarin, hyvää seuraa,
tanssittavaa musiikkia, hilpeää tunnelmaa. Taksijono tulee vasta viiveellä, kun
pää on jo nyökännyt innokkaan kyllä. Sitä paitsi, näen myös vastaeronneen
ystävän, jollainen minäkin joskus olin. Näen kaikki minua kantaneet ja
eteenpäin työntäneet. Myötätunto, siitä olen luvannut kai eniten. Mutta onko
myötätunto kuitenkin sukua velvollisuudelle, tai jopa miellyttämisenhalulle?
Jos lupautuu tekemään jotain myötätunnosta, lupauksesta tulee yleensä vain hyvä
mieli. Uhrautumisen tunteessa on kuitenkin aina ripaus pakotettua
velvollisuutta, ylikäveltyjä toiveita ja mykkiä vastalauseita. Niistä pitäisi
ulospyrkiä elämässä kai kuitenkin.
Tänä vuonna en lupautunut baariin uutena
vuotena. Lupauduin kolmen pariskunnan kotibileisiin, joista en tunne ketään.
Paitsi oman mieheni toki. Lupauksella ammuin itseni niin syvälle
epämukavuusaluettani, etten usko sellaista valoa olevankaan jolla löytäisin
tieni takaisin. Yltiösosiaalisen työni vastapainoksi tarvitsen pitkän
latausajan hiljaisuutta, korkeintaan itse valitsemiani ihmisiä. Kolmen
pariskunnan kotibileet eivät varsinaisesti kuulosta sellaiselta.
Ajatus oli jälleen mielestäni oikein hyvä
aina siihen asti, kunnes aloin miettiä tarkemmin. Pitää keksiä puheenaiheita.
Olla kiinnostunut asioista, jotka eivät juuri kiinnosta. Olla itse edes
jokseenkin kiinnostava, vaikka ei jaksa puhua työstään, itsestään, mistään. Ja
sitten se pahin, jonkin järjettömän vuosituhatperinteen mukainen jako, jossa
naiset hääräävät tarjottavat ja rupattelevat keittiössä miesten viihtyessä
toisaalla. Nainen joka inhoaa ruuanlaittoa ja kaikenlaista liitännäistoimintaa,
ja luotaa kuin torso lepakko vieraassa keittiössä? Siinä se lupausten saaga
tiivistyykin, löytää itsensä kysymässä miksi ihmeessä, jälleen kerran.
Narinari.
Olen toki saattanut –
vastoin alkuodotuksia – olla lopulta hyvin tyytyväinen vastattuani kyllä,
vaikka aloinkin sittemmin katua vastausta. Kun odotukset eivät alkujaan ole
kovin korkealla, ei voi kuin yllättyä iloisesti. Pessimisti kun ei tunnetusti
pety.
Monta olen minäkin suurten odotusten iltaa
viettänyt, joista jäi käteen vain tyhjää hapuillut mieli. Ajatellut, että tästä
vuodesta tulee paras ikinä, tästä rakkaudesta kauneinta koskaan ja tästä
unelmasta totta. Ei tullut. Kunnes sitten kerran suostuin treffeille,
vaikka en olisi millään ehtinyt / jaksanut / halunnut alettuani taas asiaa
paremmin miettiä. Ainakaan yhtään vähempää en tapaamiselta olisi voinut
odottaa. Ystävänpäivänä tulee täyteen kaksi vuotta seurustelua ja tiiviitä
tulevaisuudensuunnitelmia.
Eli. Vaikka alkaisikin katua jotain
paremmin asiaa pohdittuaan, lopputulema voi hyvinkin olla näennäisen vaivan
arvoinen.
Mukavuudenhaluinen ja aikatarkka.
Sellaiseksi ihminen tulee tajutessaan maallisen vaelluksensa rajallisuuden.
Yksi päivä sinne tänne ei ole enää vain yksi vaivainen päivä. Noin kolmenkympin
korvilla ihminen (nainen, miehillä aikarajaa voi surutta hinata vuosikymmen
eteenpäin) tapaa ymmärtää, että laatu on vielä jossain kohtaa ylittävä määrän.
Pysyvä nuoruus alkaa olla ohi, aikuisuuden päätepysäkki saattaa joskus vielä
tapahtuakin. Liian huokoisin perustein luvatut asiat alkavat siksi närästää.
Kyse ei ole niinkään mihin lupautuu, vaan asian eteen nähdyn
vaivan kannattavuuslaskelmasta suhteessa käytössä olevaan aikaan, jonka voisi
käyttää mukavamminkin.
Miksi sitten on niin helppo luvata
asioita? Ilmeisesti toiset meistä tarvitsevat enemmän aikaa punnita
vaihtoehtoja, eräänlaisen ”varattu” valon otsaansa. ”Pyydän hiljaisuutta,
harkinta käynnissä”. Toisaalta liika punnitseminen voi karsia elämästä turhaan
hienoja tilaisuuksia. Olen saattanut tietämättäni sanoa ei, kun olisi
kannattanut sanoa kyllä. Onneksi en voi tietää mikä kaikki meni ohi.
Pitkän kuorinnan jälkeen uskon löytäneeni
ongelman tiiviiseen ytimeen. Ehkä jokaisen kadutun lupauksen takana onkin
selitys. Tunne, että on elämänsä aikana joutunut myöntymään aivan liikaa
asioihin, joihin ei olisi halunnut; kompromisseihin vallitsevan todellisuuden
ja oman tahdon välillä. Ihmisten, olosuhteiden, minkä ikinä vuoksi. Sen tunteen
vastenmielisyys kummittelee jälkipolttona jokaisen tarkemmin punnitun ja sittemmin
kadutun lupauksen takana.
Ehkä mitä minä oikeasti haluan
– on vielä uudenkankea ajattelumalli, toiminto, jonka automaatio ei tapahdu
ennen kuin toistoja on tarpeeksi. On eri asia lupautua johonkin sillä
hetkellä vielä tietämättä mitä ”kyllä” todella tarkoittaa. Sen sijaan
lupautuminen asioihin, joita ei oikeastaan alkujaankaan haluaisi on väärää
velvollisuutta, toisten odotusten täyttämistä, joka puolestaan on kuin kantaisi vettä vuotavalla ämpärillä. Elämässä joutuu toki tekemään asioita, joita
ei aina niin kovin haluaisi. Sitä kutsutaan aikuisuudeksi. Ehkä viisaus onkin
oppia erottamaan mitä voi valita ja mistä lähtökohdista.
Sääli, myötätunto, velvollisuus, pakko, kiitollisuudenvelka, vai ihan aito tahto tehdä niin?
Seuraavalla kerralla ennen kuin vastaan
kyllä tai ei, sanon odota hetki, ja sytytän ”varattu” - valon otsaan.
Toisaalta, ehkä uuden vuoden bileissäkin on lopulta ihan kivaa. Yksi asia
on kuitenkin varma. Tämä torso lepakko istuu tasan olohuoneessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti