Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Ne kadutut lupaukset


Kun nyt alkuun päästiin, niin perään vielä toinen päätöksiin liittyvä postaus. 

* * *

Ei. Tuo pieni napakka rajanveto sen välillä, mitä minä haluan ja mitä minun odotetaan haluavan. Ei, en halua, en ota, en jaksa, en, ei…ei…ehkä…joo, totta kai mä voin…
Kuulostaako tutulta?


Alkuun pieni korjaus. Minun ei ole mitenkään vaikea sanoa ei. Kunhan kahta kirjainta edeltää päätös tahtoa, ja etenkin tarkoittaa niin. Ongelma onkin siinä, että sanoessani kyllä erinäisille asioille en ole vielä ehtinyt täysin sisäistää kokonaisuutta. 
On naurettavan helppo kieltäytyä pullavadin edessä. En koskaan osta mitään puhelinsoiton perusteella. Mutta lupaudun mukaan asioihin, joihin minulla ei oikeastaan olisi kiinnostusta tai edes aikaa, koska sillä hetkellä ajattelen ja tarkoitan kyllä. Jotain siis tapahtuu lupauksen ja toteutuksen välissä. Ja se jokin on asian tarkempi tarkastelu.

Myönnän, olen auttamaton aikaoptimisti. Minulla on rajattomasti tunteja osallistua, suostua, tehdä ja tulla mukaan, sitten myöhemmin. Tietenkin autan muutossa, lähden kaveriksi Lappiin, piirrän valokuvasta sukupotretin, otan koiran hoitoon ja mitä näitä nyt on. Jokainen kuulostaa juuri sillä hetkellä täysin mahdolliselta. Muutto osuu seminaariviikonloppuun, Lappiin ei yksinkertaisesti ehdi, valokuva on liian suttuinen tarvittaviin yksityiskohtiin näköisyydestä ja kaksi toisiaan vihaavaa koiraa pieneen asuntoon ajaa sen omistajan hulluuden partaalle. Ikäväkseni olen syntynyt sellaisen ominaisuuden kanssa, kuten mitä lupaa, sitä pitää. Ja sitä kaikkea pitää sitten vain sietää.

Toisten auttamisesta tulee hyvä mieli. Pyyteetön apu lisää omaa henkistä tyytyväisyyttä, jo ihan tutkimustenkin mukaan hyväntekeväisyystyötä tekevät ovat keskivertoa onnellisimpia. Miksi sitten lupautumista seuraa juhlimaton krapula?

Olen niin monta kertaa lupautunut johonkin ja alkanut toteutuksen lähennyttyä katua, että tässä täytyy olla jokin kaava. Sanonko kyllä miellyttääkseni toista? En. Jos lupaudun tulemaan näyttelyn avajaisiin, lupaudun niin koska haluan nähdä näyttelyn. Loogista, eikö. Mutta lupauksen hetkellä en tiedä, että näyttely on sitovan ilmoittautumisen pukukoodattu avec, jossa pitää pönöttää ilta korkokengillä tuntemattomien pitäessä pitkästyttäviä puheita viikosta väsyneenä perjantaina kello telkkarista tulisi hyvä leffa. Aivoni ymmärtävät vain sanan ”näyttely”, eivät liitännäisiä. Niinpä ajaudun loputtomasti tilanteisiin, joissa en ehkä sittenkään haluaisi olla. 

On vaikea sanoa ei, jos on jo kerran sanonut kyllä, sillä kohdattuaan kylliksi kusipäisyyttä elämänsä aikana, ei halua itse sortua sellaiseen. Joten jos menen lupaamaan uuden vuoden baari-illan vastaeronneen ystävän kanssa, vaikka tiedänkin taksin saamisen puolenyön jälleen täysin mahdottomaksi ainakin kahden tunnin jonojen vuoksi, menen uuden vuoden baari-iltaan kiroillakseni myöhemmin asiaa kahden tunnin taksijonossa ohut mekko liian ohuen takin alla hytisten, kun sen aika koittaa. Miksi? Koska tälläkin kertaa lupauksen hetkellä näen vain baarin, hyvää seuraa, tanssittavaa musiikkia, hilpeää tunnelmaa. Taksijono tulee vasta viiveellä, kun pää on jo nyökännyt innokkaan kyllä. Sitä paitsi, näen myös vastaeronneen ystävän, jollainen minäkin joskus olin. Näen kaikki minua kantaneet ja eteenpäin työntäneet. Myötätunto, siitä olen luvannut kai eniten. Mutta onko myötätunto kuitenkin sukua velvollisuudelle, tai jopa miellyttämisenhalulle? Jos lupautuu tekemään jotain myötätunnosta, lupauksesta tulee yleensä vain hyvä mieli. Uhrautumisen tunteessa on kuitenkin aina ripaus pakotettua velvollisuutta, ylikäveltyjä toiveita ja mykkiä vastalauseita. Niistä pitäisi ulospyrkiä elämässä kai kuitenkin.

Tänä vuonna en lupautunut baariin uutena vuotena. Lupauduin kolmen pariskunnan kotibileisiin, joista en tunne ketään. Paitsi oman mieheni toki. Lupauksella ammuin itseni niin syvälle epämukavuusaluettani, etten usko sellaista valoa olevankaan jolla löytäisin tieni takaisin. Yltiösosiaalisen työni vastapainoksi tarvitsen pitkän latausajan hiljaisuutta, korkeintaan itse valitsemiani ihmisiä. Kolmen pariskunnan kotibileet eivät varsinaisesti kuulosta sellaiselta.
Ajatus oli jälleen mielestäni oikein hyvä aina siihen asti, kunnes aloin miettiä tarkemmin. Pitää keksiä puheenaiheita. Olla kiinnostunut asioista, jotka eivät juuri kiinnosta. Olla itse edes jokseenkin kiinnostava, vaikka ei jaksa puhua työstään, itsestään, mistään. Ja sitten se pahin, jonkin järjettömän vuosituhatperinteen mukainen jako, jossa naiset hääräävät tarjottavat ja rupattelevat keittiössä miesten viihtyessä toisaalla. Nainen joka inhoaa ruuanlaittoa ja kaikenlaista liitännäistoimintaa, ja luotaa kuin torso lepakko vieraassa keittiössä? Siinä se lupausten saaga tiivistyykin, löytää itsensä kysymässä miksi ihmeessä, jälleen kerran. Narinari.

Olen toki saattanut – vastoin alkuodotuksia – olla lopulta hyvin tyytyväinen vastattuani kyllä, vaikka aloinkin sittemmin katua vastausta. Kun odotukset eivät alkujaan ole kovin korkealla, ei voi kuin yllättyä iloisesti. Pessimisti kun ei tunnetusti pety.
Monta olen minäkin suurten odotusten iltaa viettänyt, joista jäi käteen vain tyhjää hapuillut mieli. Ajatellut, että tästä vuodesta tulee paras ikinä, tästä rakkaudesta kauneinta koskaan ja tästä unelmasta totta. Ei tullut. Kunnes sitten kerran suostuin treffeille, vaikka en olisi millään ehtinyt / jaksanut / halunnut alettuani taas asiaa paremmin miettiä. Ainakaan yhtään vähempää en tapaamiselta olisi voinut odottaa. Ystävänpäivänä tulee täyteen kaksi vuotta seurustelua ja tiiviitä tulevaisuudensuunnitelmia.
Eli. Vaikka alkaisikin katua jotain paremmin asiaa pohdittuaan, lopputulema voi hyvinkin olla näennäisen vaivan arvoinen.

Mukavuudenhaluinen ja aikatarkka. Sellaiseksi ihminen tulee tajutessaan maallisen vaelluksensa rajallisuuden. Yksi päivä sinne tänne ei ole enää vain yksi vaivainen päivä. Noin kolmenkympin korvilla ihminen (nainen, miehillä aikarajaa voi surutta hinata vuosikymmen eteenpäin) tapaa ymmärtää, että laatu on vielä jossain kohtaa ylittävä määrän. Pysyvä nuoruus alkaa olla ohi, aikuisuuden päätepysäkki saattaa joskus vielä tapahtuakin. Liian huokoisin perustein luvatut asiat alkavat siksi närästää. Kyse ei ole niinkään mihin lupautuu, vaan asian eteen nähdyn vaivan kannattavuuslaskelmasta suhteessa käytössä olevaan aikaan, jonka voisi käyttää mukavamminkin.

Miksi sitten on niin helppo luvata asioita? Ilmeisesti toiset meistä tarvitsevat enemmän aikaa punnita vaihtoehtoja, eräänlaisen ”varattu” valon otsaansa. ”Pyydän hiljaisuutta, harkinta käynnissä”. Toisaalta liika punnitseminen voi karsia elämästä turhaan hienoja tilaisuuksia. Olen saattanut tietämättäni sanoa ei, kun olisi kannattanut sanoa kyllä. Onneksi en voi tietää mikä kaikki meni ohi.

Pitkän kuorinnan jälkeen uskon löytäneeni ongelman tiiviiseen ytimeen. Ehkä jokaisen kadutun lupauksen takana onkin selitys. Tunne, että on elämänsä aikana joutunut myöntymään aivan liikaa asioihin, joihin ei olisi halunnut; kompromisseihin vallitsevan todellisuuden ja oman tahdon välillä. Ihmisten, olosuhteiden, minkä ikinä vuoksi. Sen tunteen vastenmielisyys kummittelee jälkipolttona jokaisen tarkemmin punnitun ja sittemmin kadutun lupauksen takana. 
Ehkä mitä minä oikeasti haluan – on vielä uudenkankea ajattelumalli, toiminto, jonka automaatio ei tapahdu ennen kuin toistoja on tarpeeksi. On eri asia lupautua johonkin sillä hetkellä vielä tietämättä mitä ”kyllä” todella tarkoittaa. Sen sijaan lupautuminen asioihin, joita ei oikeastaan alkujaankaan haluaisi on väärää velvollisuutta, toisten odotusten täyttämistä, joka puolestaan on kuin kantaisi vettä vuotavalla ämpärillä. Elämässä joutuu toki tekemään asioita, joita ei aina niin kovin haluaisi. Sitä kutsutaan aikuisuudeksi. Ehkä viisaus onkin oppia erottamaan mitä voi valita ja mistä lähtökohdista. Sääli, myötätunto, velvollisuus, pakko, kiitollisuudenvelka, vai ihan aito tahto tehdä niin?

Seuraavalla kerralla ennen kuin vastaan kyllä tai ei, sanon odota hetki, ja sytytän ”varattu” - valon otsaan. Toisaalta, ehkä uuden vuoden bileissäkin on lopulta ihan kivaa. Yksi asia on kuitenkin varma. Tämä torso lepakko istuu tasan olohuoneessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti