Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Hyvää uuttavuotta!

En ole kai koskaan antanut uudenvuodenlupauksia. Tänä vuonna ajattelin tehdä poikkeuksen.

Lopetin tupakanpolton vuosia sitten. Lopettaminen ei odottanut juhlallista lupausta rakettien täyttämän taivaan alla, suurieleistä viimeisen röökin tumppaamista ja loppuaskin teatraalista rutistamista roskiin. Lopetin, kuten lopettaa kuuluukin, kun mitta tuli täyteen. Tupakanpolton lopettamista lukuun ottamatta en ole mitenkään tietoisesti tehnyt päätöstä elää terveellisemmin, enkä ainakaan lupausten kulta-aikana. Liikun, syön järkevästi, vältän kaikkea syöpää ja yleistä ruumiin kärsimystä aiheuttavaa. Muistan sanoa rakkailleni, että rakastan, sopia riidat, pyytää anteeksi. Koska yksinkertaisesti tahdon tehdä niin, en koska olisin luvannut. Tahto ei aina riitä. Joskus hyvätkin aikeet jäävät tapahtumatta, sitä kai inhimillisyydeksi kutsutaan. Vastustan sitä paitsi kaikkea sokeroitua ja kiiltävää, mikä ihminen se sellainen on, josta kaikki roso on vuoltu. 
Vuoden ainoa lupaus itselleni tapahtui sekin jo loppusyksystä, kun tein päätöksen kello kahdeksantoista alkavasta omatunnista arki-iltaisin. Olisi tosin ollut fiksua säästää se The Lupaukseksi, näyttäisi aika juhlavalta naamakirjassa 1.1.

Mitä voi luvata hän, jolla ei mielestään ole juuri nyt oikein luvattavaa? Paljonkin. Olla ihmisenä isompi ja mieleltään arkisten murheiden yläpuolella. Olla ainakin vähemmän kusipäinen kusipäisyyspäivinä. Kehittää itseään ja ajatteluaan ja loputonta pinnaa. Tai opetella joku uusi kieli ja liittyä kaveri vanhukselle –toimintaan. Kun tarkemmin alkaa ajatella, voisin keksiä helposti heti ainakin kaksikymmentä uutta kehitettävää/opittavaa/muutettavaa asiaa. En halua ajatella kuin yhtä.

Vuonna 2018 lupaan olla enemmän läsnä. Noin. Nyt se on wirallisesti sanottu. Kun joku (yleensä minua nuorempi meillä asuva ihminen) tulee seuraavan kerran kertomaan mielestäni jotain melko yhdentekevää ja odottamaan joutavaa, lasken puhelimen tai suljen läppärin kannen, käännän rintamalinjan kohti ja todellakin, kuuntelen. Sillä yleensä se, mikä minulla on meneillään, on yhdentekevää ja odottamaan joutuvaa. Kaveri laittoi juuri messengerissä hauskan meemin. Toinen päivitti lomakuvat Fuerteventurasta. Iltapäiväjulkaisun verkkosivulla käydään mielenkiintoista keskustelua subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta – asia, joka ei minua edes millään muotoa koske.

Loputtoman tiedonhaluiselle ihmisotukselle on yksinomaan mahtavaa, että voi etsiä vastauksen jonkin mieleen juolahtaneen kysymykseen ja saada sen muutamassa sekunnissa. Ennen käveltiin kirjastoon tai kysyttiin joltain. Ikäluokkani nolot kysymykset kirjoitettiin nuoruuden epävarmuudella lähetettäväksi etanapostilla Suosikin Bees & Honey –palstalle, jonka vastaus tuli – jos edes tuli – lehden tiputtua joskus postilaatikkoon. Nyt omani kirjoittavat hakusanan Googleen. Ja niin teen muuten minäkin. Kirjatieto vanhenee, perimänä kulkenut on saattanut sekin sittemmin osoittautua jopa vääräksi. Ajantasainen ja päivitetty löytyy kämmeneen mahtuvasta. Jos siis haluan tarkistaa Eiffel tornin korkeuden (300 m) tai mitä mustajalkahillerit syövät (pääasiassa pelkästään preeriakoiria), saan vastauksen muutamalla vaivaisella sormen liikkeellä. Varjopuolena on sulkeutuminen unenomaiseen tilaan, jossa kyllä näkee, että puhujan huulet liikkuvat, mutta sanat eivät saavuta aivoja.
Vuonna 2018 en lupaa olla vähemmän loputtoman tiedon lähteellä. Kirjoitan juttujani, päivitän somea ja seuraan minulle mielenkiintoisia juttuja ihan takuulla yhtä paljon, mutta en kenenkään läheiseni ohi. Ja tämä on se lupaus.

Ihan kohta piirretään päivämäärään perään 2018. Aika mahtavaa.
Vaikka ei lupaisikaan mitään, vuoden vaihtuminen on perinteisesti eräänlainen välitilinpäätös. Punnitaan mennyttä ja tähyillään jo vakaasti tulevaan näiden kahden hakiessa jonkinlaista merkitystä mielessä; mistä olen kiitollinen, mitä haluan jatkaa, mihin muutosta. Jos nyt kokonaisuutena miettii, niin 2017 oli ihan keskivertokiva, eikä ainakaan yhtä sysipaska kuin edeltäjänsä, jolloin sana ”pohjanoteeraus” sai aivan uuden merkityksen. Kaikesta oppii, jos ei kerralla, niin kahdella. En tosin tiedä mitä opittavaa kaksnollakuudestatoista jäi. Takaiskut kun nyt eivät varsinaisesti aina omasta toiminnastani johtuneet. Elämään mahtuu, aikoja ja aikoja. Mutta jos nyt toivoa saa, niin sellainen superkiva, tapahtumarikas ja onnekas vuosi olisi tilauksessa. Yksi kappale sellaista, kiitos.

Oikein ihanaa vuotta 2018 kaikille! Rakkautta, terveyttä ja upeita yllätyksiä. 






lauantai 30. joulukuuta 2017

Ne kadutut lupaukset


Kun nyt alkuun päästiin, niin perään vielä toinen päätöksiin liittyvä postaus. 

* * *

Ei. Tuo pieni napakka rajanveto sen välillä, mitä minä haluan ja mitä minun odotetaan haluavan. Ei, en halua, en ota, en jaksa, en, ei…ei…ehkä…joo, totta kai mä voin…
Kuulostaako tutulta?


Alkuun pieni korjaus. Minun ei ole mitenkään vaikea sanoa ei. Kunhan kahta kirjainta edeltää päätös tahtoa, ja etenkin tarkoittaa niin. Ongelma onkin siinä, että sanoessani kyllä erinäisille asioille en ole vielä ehtinyt täysin sisäistää kokonaisuutta. 
On naurettavan helppo kieltäytyä pullavadin edessä. En koskaan osta mitään puhelinsoiton perusteella. Mutta lupaudun mukaan asioihin, joihin minulla ei oikeastaan olisi kiinnostusta tai edes aikaa, koska sillä hetkellä ajattelen ja tarkoitan kyllä. Jotain siis tapahtuu lupauksen ja toteutuksen välissä. Ja se jokin on asian tarkempi tarkastelu.

Myönnän, olen auttamaton aikaoptimisti. Minulla on rajattomasti tunteja osallistua, suostua, tehdä ja tulla mukaan, sitten myöhemmin. Tietenkin autan muutossa, lähden kaveriksi Lappiin, piirrän valokuvasta sukupotretin, otan koiran hoitoon ja mitä näitä nyt on. Jokainen kuulostaa juuri sillä hetkellä täysin mahdolliselta. Muutto osuu seminaariviikonloppuun, Lappiin ei yksinkertaisesti ehdi, valokuva on liian suttuinen tarvittaviin yksityiskohtiin näköisyydestä ja kaksi toisiaan vihaavaa koiraa pieneen asuntoon ajaa sen omistajan hulluuden partaalle. Ikäväkseni olen syntynyt sellaisen ominaisuuden kanssa, kuten mitä lupaa, sitä pitää. Ja sitä kaikkea pitää sitten vain sietää.

Toisten auttamisesta tulee hyvä mieli. Pyyteetön apu lisää omaa henkistä tyytyväisyyttä, jo ihan tutkimustenkin mukaan hyväntekeväisyystyötä tekevät ovat keskivertoa onnellisimpia. Miksi sitten lupautumista seuraa juhlimaton krapula?

Olen niin monta kertaa lupautunut johonkin ja alkanut toteutuksen lähennyttyä katua, että tässä täytyy olla jokin kaava. Sanonko kyllä miellyttääkseni toista? En. Jos lupaudun tulemaan näyttelyn avajaisiin, lupaudun niin koska haluan nähdä näyttelyn. Loogista, eikö. Mutta lupauksen hetkellä en tiedä, että näyttely on sitovan ilmoittautumisen pukukoodattu avec, jossa pitää pönöttää ilta korkokengillä tuntemattomien pitäessä pitkästyttäviä puheita viikosta väsyneenä perjantaina kello telkkarista tulisi hyvä leffa. Aivoni ymmärtävät vain sanan ”näyttely”, eivät liitännäisiä. Niinpä ajaudun loputtomasti tilanteisiin, joissa en ehkä sittenkään haluaisi olla. 

On vaikea sanoa ei, jos on jo kerran sanonut kyllä, sillä kohdattuaan kylliksi kusipäisyyttä elämänsä aikana, ei halua itse sortua sellaiseen. Joten jos menen lupaamaan uuden vuoden baari-illan vastaeronneen ystävän kanssa, vaikka tiedänkin taksin saamisen puolenyön jälleen täysin mahdottomaksi ainakin kahden tunnin jonojen vuoksi, menen uuden vuoden baari-iltaan kiroillakseni myöhemmin asiaa kahden tunnin taksijonossa ohut mekko liian ohuen takin alla hytisten, kun sen aika koittaa. Miksi? Koska tälläkin kertaa lupauksen hetkellä näen vain baarin, hyvää seuraa, tanssittavaa musiikkia, hilpeää tunnelmaa. Taksijono tulee vasta viiveellä, kun pää on jo nyökännyt innokkaan kyllä. Sitä paitsi, näen myös vastaeronneen ystävän, jollainen minäkin joskus olin. Näen kaikki minua kantaneet ja eteenpäin työntäneet. Myötätunto, siitä olen luvannut kai eniten. Mutta onko myötätunto kuitenkin sukua velvollisuudelle, tai jopa miellyttämisenhalulle? Jos lupautuu tekemään jotain myötätunnosta, lupauksesta tulee yleensä vain hyvä mieli. Uhrautumisen tunteessa on kuitenkin aina ripaus pakotettua velvollisuutta, ylikäveltyjä toiveita ja mykkiä vastalauseita. Niistä pitäisi ulospyrkiä elämässä kai kuitenkin.

Tänä vuonna en lupautunut baariin uutena vuotena. Lupauduin kolmen pariskunnan kotibileisiin, joista en tunne ketään. Paitsi oman mieheni toki. Lupauksella ammuin itseni niin syvälle epämukavuusaluettani, etten usko sellaista valoa olevankaan jolla löytäisin tieni takaisin. Yltiösosiaalisen työni vastapainoksi tarvitsen pitkän latausajan hiljaisuutta, korkeintaan itse valitsemiani ihmisiä. Kolmen pariskunnan kotibileet eivät varsinaisesti kuulosta sellaiselta.
Ajatus oli jälleen mielestäni oikein hyvä aina siihen asti, kunnes aloin miettiä tarkemmin. Pitää keksiä puheenaiheita. Olla kiinnostunut asioista, jotka eivät juuri kiinnosta. Olla itse edes jokseenkin kiinnostava, vaikka ei jaksa puhua työstään, itsestään, mistään. Ja sitten se pahin, jonkin järjettömän vuosituhatperinteen mukainen jako, jossa naiset hääräävät tarjottavat ja rupattelevat keittiössä miesten viihtyessä toisaalla. Nainen joka inhoaa ruuanlaittoa ja kaikenlaista liitännäistoimintaa, ja luotaa kuin torso lepakko vieraassa keittiössä? Siinä se lupausten saaga tiivistyykin, löytää itsensä kysymässä miksi ihmeessä, jälleen kerran. Narinari.

Olen toki saattanut – vastoin alkuodotuksia – olla lopulta hyvin tyytyväinen vastattuani kyllä, vaikka aloinkin sittemmin katua vastausta. Kun odotukset eivät alkujaan ole kovin korkealla, ei voi kuin yllättyä iloisesti. Pessimisti kun ei tunnetusti pety.
Monta olen minäkin suurten odotusten iltaa viettänyt, joista jäi käteen vain tyhjää hapuillut mieli. Ajatellut, että tästä vuodesta tulee paras ikinä, tästä rakkaudesta kauneinta koskaan ja tästä unelmasta totta. Ei tullut. Kunnes sitten kerran suostuin treffeille, vaikka en olisi millään ehtinyt / jaksanut / halunnut alettuani taas asiaa paremmin miettiä. Ainakaan yhtään vähempää en tapaamiselta olisi voinut odottaa. Ystävänpäivänä tulee täyteen kaksi vuotta seurustelua ja tiiviitä tulevaisuudensuunnitelmia.
Eli. Vaikka alkaisikin katua jotain paremmin asiaa pohdittuaan, lopputulema voi hyvinkin olla näennäisen vaivan arvoinen.

Mukavuudenhaluinen ja aikatarkka. Sellaiseksi ihminen tulee tajutessaan maallisen vaelluksensa rajallisuuden. Yksi päivä sinne tänne ei ole enää vain yksi vaivainen päivä. Noin kolmenkympin korvilla ihminen (nainen, miehillä aikarajaa voi surutta hinata vuosikymmen eteenpäin) tapaa ymmärtää, että laatu on vielä jossain kohtaa ylittävä määrän. Pysyvä nuoruus alkaa olla ohi, aikuisuuden päätepysäkki saattaa joskus vielä tapahtuakin. Liian huokoisin perustein luvatut asiat alkavat siksi närästää. Kyse ei ole niinkään mihin lupautuu, vaan asian eteen nähdyn vaivan kannattavuuslaskelmasta suhteessa käytössä olevaan aikaan, jonka voisi käyttää mukavamminkin.

Miksi sitten on niin helppo luvata asioita? Ilmeisesti toiset meistä tarvitsevat enemmän aikaa punnita vaihtoehtoja, eräänlaisen ”varattu” valon otsaansa. ”Pyydän hiljaisuutta, harkinta käynnissä”. Toisaalta liika punnitseminen voi karsia elämästä turhaan hienoja tilaisuuksia. Olen saattanut tietämättäni sanoa ei, kun olisi kannattanut sanoa kyllä. Onneksi en voi tietää mikä kaikki meni ohi.

Pitkän kuorinnan jälkeen uskon löytäneeni ongelman tiiviiseen ytimeen. Ehkä jokaisen kadutun lupauksen takana onkin selitys. Tunne, että on elämänsä aikana joutunut myöntymään aivan liikaa asioihin, joihin ei olisi halunnut; kompromisseihin vallitsevan todellisuuden ja oman tahdon välillä. Ihmisten, olosuhteiden, minkä ikinä vuoksi. Sen tunteen vastenmielisyys kummittelee jälkipolttona jokaisen tarkemmin punnitun ja sittemmin kadutun lupauksen takana. 
Ehkä mitä minä oikeasti haluan – on vielä uudenkankea ajattelumalli, toiminto, jonka automaatio ei tapahdu ennen kuin toistoja on tarpeeksi. On eri asia lupautua johonkin sillä hetkellä vielä tietämättä mitä ”kyllä” todella tarkoittaa. Sen sijaan lupautuminen asioihin, joita ei oikeastaan alkujaankaan haluaisi on väärää velvollisuutta, toisten odotusten täyttämistä, joka puolestaan on kuin kantaisi vettä vuotavalla ämpärillä. Elämässä joutuu toki tekemään asioita, joita ei aina niin kovin haluaisi. Sitä kutsutaan aikuisuudeksi. Ehkä viisaus onkin oppia erottamaan mitä voi valita ja mistä lähtökohdista. Sääli, myötätunto, velvollisuus, pakko, kiitollisuudenvelka, vai ihan aito tahto tehdä niin?

Seuraavalla kerralla ennen kuin vastaan kyllä tai ei, sanon odota hetki, ja sytytän ”varattu” - valon otsaan. Toisaalta, ehkä uuden vuoden bileissäkin on lopulta ihan kivaa. Yksi asia on kuitenkin varma. Tämä torso lepakko istuu tasan olohuoneessa.

torstai 28. joulukuuta 2017

Päätösten tekemisen vaikeus


Katsoin kerran dokumentin, jossa nainen aivovaurion saatuaan ei kyennyt enää minkäänlaisiin päätöksiin. Jopa aivan arkinen markettikäynti oli hänelle mahdoton. Valinta kahden eri tavaran välillä kun tuotti vain loputonta ahdistusta, eikä ainuttakaan ostosta korin pohjalle. Dokumentin jälkeen jäin pohtimaan minkähän laatuisen tällin olen itse mahtanut saada etuotsa -ja päälakilohkon välille, sillä näiden kahden välisen tiedonkulun heikkouden ajatellaan olevan syypää vaikeuksiin tehdä päätöksiä.

Ihmisissä on kahdenlaisia mitä tulee päätösten tekemiseen; säilyttäjiä ja uudistajia. Historian alkuhämäristä asti lajin säilymiseksi on ollut tärkeää, että kulloinenkin heimo on sisältänyt molempia; heitä, jotka rohkeasti tutkivat uusia paikkoja ja asioita, ja heitä, jotka säilyttävät rakenteet, luovat pysyvyyttä ja turvaa. Näidenkin ominaisuuksien ajatellaan olevan synnynnäisiä, sillä jo lapsissa on nähtävissä selviä eroja päätöksentekijöinä.

Uudistajalle kokeilemisen onnistuminen on yhtä kuin täysin mahdollinen palkinto. Säilyttäjä puolestaan näkee asian hieman toisessa valossa epäonnistumisen mahdollisuuden ollessa onnistumista suurempi ärsyke. Olisi helppo oikaista ajattelupolkua vetämällä yhtenäisyysviivat rohkean uudistajan ja myönteisten luonteenpiirteiden välille säilyttäjän ollessa lähinnä pessimistinen pelkuri, mutta näin ei kuitenkaan ole. Säilyttäjäkin kokeilee uutta, yleensä hitaammin ja turvallisuushakuisemmin, mutta eipähän lyö koko omaisuuttaan punaiselle elämän ruletissa. Elo kävisi sangen vaaralliseksi, jos meillä kaikilla olisi yhtä vallaton riskinottokyky.

Minun on helppo tehdä päivittäisiä päätöksiä. En jahkaa ruokalistan kanssa, valitsen aivan varmasti ulkonäön perusteella kumpi mekko on nätimpi, tiedän mieleni ja mistä pidän, ja teen niiden perusteella päivittäiset valinnat. Pakolliset kauppakäynnitkin lähinnä juoksen kärryjen kanssa marketin läpi punnitsematta lähes lainkaan eri vaihtoehtoja. Olen itse valinnut puolisoni, ammattini (kaikki ne), asuntoni, lasteni lukumäärän, jopa avioeroni, joka ei ihan kaikkein helpoin päätös ihmispololle olekaan. Olisi helppo ajatella olevani uudistaja. Mitä en millään mittarilla ole.

Päätösten tekeminen on helppoa, kunhan ovat konkreettisia ja nähtävillä. Valinnat asiakokonaisuuksien kanssa ovatkin sitten jo täyttä kidutusta.
Ajattelen vaihtoehtoja aivan liian pitkälle, mikä on tehnyt minusta varmaan luotettavan ja turvallisen äidin, mutta ihmisenä toisinaan melko turhautuneen.

Esimerkki.
Olen vakituisessa työsuhteessa, mikä tekee lähtemisestäni jokseenkin mahdottoman. Pohdin mm. sellaisia asioita, kuten mistä saisin enää nelkytplus pysyvän viran eläkkeelle saakka, vaikka en edes tiedä ovatko päiväni luetut jo ennen. Tiedän miten hankala on työttömänä saada töitä, joten alalleni tyypillisiin projektiluontoisiin pätkiin en voi mitenkään lähteä. Entä jos rahoitus ei jatku enää luvatun kahden vuoden kuluttua? Millä minä sitten nämä minusta riippuvaiset elätän? Näen loputtomat hakemukset, työttömien aktiivimallin, laskukasat, itseni asiakkaana siellä, mihin minut on työntekijäksi aikanaan koulutettu. Näen ne niin paljon selvemmin, kuin kuulen kaikkien järjellisten olentojen ympärilläni äänet sanomassa; ota nyt hyvä ihminen jalat alle ja lähde, sinä menet ihan hukkaan siellä.
Niin menen. Mutta ku…

Parisuhteessani edustamme näistä kahta ääripäätä. Mies on täydellinen uudistaja, rohkea ja täydellisen optimistinen kokeilija, joka odottaa aina parasta ja luottaa hyvään. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö olisi kokenut takaiskuja ja tappioita ihan yhden ihmisen tarpeiksi. Hän ei vain näe niitä sellaisina. Minä puolestani olen pess…realistinen tuumailija, joka seisoo jarrupolkimella ja heittelee sellaisia lauseita, kuten oletko ottanut huomioon ja entä jos. Parisuhde näiden kahden ihmistyypin välillä on yllättävän toimiva. En tiedä tuleeko meistä vuosien hiomana jonkinlainen keskijakautunut kompromissi, vai säilyttävätkö molemmat synnynnäisen tapansa tutkailla maailmaa ja sen tarjoamia mahdollisuuksia / uhkia. Sen vain tiedän, että haluan tästä jahkaamisesta pois.

Sigmund Freudin mukaan elämän tärkeät päätökset tulisi tehdä intuitiivisesti ja tiedostamatta. Toisin sanoen, meidän pitää suodattaa järkipuhe ja pelko ja luottaa sisäiseen ääneen. Intuitiivisesti tiedän, että puhkeaisin kauniimpaan kukkaan jossakin muualla aikaisempaa työesimerkkiä käyttääkseni. Riskit nyt vain sattuvat olemaan estävinä rationaalisessa mielessäni suuremmat. Aikoinaan tiesin avioliiton karmeaksi virheeksi jo pohtiessani ensimmäistä kertaa vakavissani eroa seitsemän vuotta ennen sen todellista tapahtumista. Noiden seitsemän vuoden aikana ehti kuitenkin tulla vielä kaksi lasta lisää ja itse rakennettu omakotitalo. Miksi? Koska yritin kynsin hampain tunkea intuitioni sinne, mihin päivä harvemmin pääsee paistamaan ja tarvittaessa ihan konkreettisesti istua ajatusteni päälle. Riskianalyysin mukaisesti en olisi mitenkään pärjännyt yksin kahden lapsen kanssa. Mikä todennäköisesti olikin totta, tuolloin. Erikoista onkin, että vuosia myöhemmin pärjäsin aivan loistavasti yksin neljän lapsen kanssa. Tämä tekeekin päätöksenteon prosessista mielenkiintoista.

Voiko jokin päätös olla väärin nyt, mutta oikein myöhemmin? Ihan varmasti voi. Ongelma onkin miten erottaa oikea-aikaisuus puhtaasti väärästä vaihtoehdosta. Pitkäkään pohtiminen ei aina takaa oikeaa lopputulemaa. Toisaalta, valinnan vaikeutta seuraa aina tietämättömyyden onni; kun päätös on tehty, meni se syteen taikka yhä syvemmälle saveen, en voi tietää mitä olisi tapahtunut toisessa vaihtoehdossa. Saatan vain kuvitella, ja vallassani onkin lähinnä vain, mitä.
Voin päättää valita tulevaisuuskuvitelmien vaihtoehdon kahdesta eri kanavasta. Toinen näyttää onnellisia elokuvia, toinen silkkaa kärsimystä ja sotadokumentteja. Jos siis ajattelee vaikkapa avioeroa ja sen jälkeistä loputonta vatkaamista teinkö sittenkään oikein, mieli pyörittää katastrofidokumentteja onnellisten elokuvien sijaan. Oletusarvona tuolloin on, että hirvittävän virheen vuoksi tulevaisuus on yhtä surua ja murhetta, kun taas puolestaan mennyt olisi voinut muuttua paremmaksi. Seikka, jota kukaan ei voi oikeaksi todistaa. Minulla itselläni on kaukosäädin, joten lopulta ainoa järkevä valinta on vaihtaa kanavaa ja alkaa ajatella miltä kaikelta sittenkin ehkä säästyin. Tämä saattaakin olla ainoa seikka, joka kaltaistani vatvojaa lohduttaa. Jos teen päätöksen, vääränkin, en voi ihan varmaksi tietää mihin toinen ratkaisu olisi johtanut. Voin vain vaihtaa kanavaa päässä.

Pitääkö päätöksiä ohjata järki vai tunne? Meitä on opetettu nukkumaan yön yli. Punnitsemaan ja tarkoin miettimään eri vaihtoehtoja. Päätösten avuksi on ehdotettu milloin listaamaan plussat ja miinukset, milloin käymällä syväluotaavia keskusteluja ulkopuolisen tahon kanssa jokaisesta kuviteltavasta vaihtoehdosta. En millään muotoa arvostele yhtäkään metodia kohti parhaita mahdollisia ratkaisuja, mutta jokainen näistä hautaa intuition yhä syvemmälle ahteriin. Ihminen toimii, miten kulloinkin parhaaksi näkee ja sopeutuu kulloiseenkin todellisuuteen lopulta. Tutkittuani aihepiiriä internetin ihmemaasta alan kallistua intuition puolelle, vaikka kuinka käyttäisin lähdekriittisiä lähteitä pohdinnoilleni. Järki on hyvä ratkaisuperuste nopeille, päivittäisille päätöksille, mutta isoja suuntia miettiessä tunne tulisi valjastaa ajurinpenkille. Tässä yksi hyvä pohdinta aiheesta kiinnostuneille.

Lopetan kirjoituksen tähän, päätös jonka teen puhtaasti järjellä (kaikki oleellinen on jo sanottu) tai syvästi tunteella (minusta tuntuu, että jatkaminen olisi vain vanhan toistoa). Kumpikin näyttäisi osuvan yhtä paljon oikeaan.

tiistai 26. joulukuuta 2017

Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen


Rytmisenä otuksena rustasin aikanaan minäkin nimeni kellojen siirtelyn lopettamista ajavaan kansalaisaloitteeseen. Yksi vaivainen tunti kun saa sisäisen kelloni pyörimään vimmatusti seuraavat kaksi viikkoa ja pätkimään yöunet pahimmillaan lohduttomiin minuuteissa laskettaviin pätkiin. Ei ole merkitystä, aloitanko ajansiirtoon valmistautumisen hyvän matkaa jo ennen varsinaista viisaritapahtumaa, kroppa kyllä kestää muutaman vähän väärään aikaan nukutun yön, mutta sekoaa täysin ymmärtäessään järjestelyn pysyväksi. Kellojen siirtäminen on saatanasta. Jos minulta kysyttäisiin, koko maa pysähtyisi yhteen vakiintuneeseen käytäntöön. Jouluaikaan.

Aikuisena ei saa enää haaveilla ainaisista jouluista. Pitää olla järkevä ja ymmärtää, etteihän yhteiskunta nyt niin pyöri, että suurin osa tuottavista kansalaisista vain kuusen ympärillä tanssii ja hamuaa suklaata ja kinkkua lahjapakettien avaamiselta vapaalla kädellä. Paitsi jos paketeissa on narut, silloin tarvitaan kyllä kaksi kättä. Uhmaan kuitenkin yhtä aikuisuuden perusprinsiippiä, järkevyyden odotetta, ja kerron miksi haluan elää ainaista joulua.

Loma. Oikeastaan perustelut voisivat jo olla tässä. Kolme joulupyhää tuntuu kolmelta viikolta, koska päivää eivät riko sellaiset arkiset välttämättömyydet, kuten pyykinpesu, kaupassakäynti tai mikä pahinta, työt. Lomalla koko perhe on lomamoodissa. Perheen teinit nukkuvat pitkään, eikä yläkerrasta kömmi arkiaamuista tuttu ärsykeherkkä mörkö, jonka herätyskelloon kohdistetun vihan energialla lämmittäisi keskivertoa omakotitaloa koko pakkaskauden. Tunnelma on leppoisa, tai sitä ainakin suurimmalta osin. Perhettään myös näkee joulun aikana enemmän. Mikä saattaa toki sisältää riskikäyttäytymistä.

Jouluna sohvafilosofin pää täyttyy kaikista ihanista luovista ideoista, tai vain ideoista. Muutto Thaimaahan tuntuu ihan mahdolliselta, eikä toisaalta luomutila Lahnalahdella ole lainkaan suutarina taivaalle ammuttu raketti. Periaatteessa olisi aikaa ommella, kierrättää, kirjoittaa mestariteos ja opetella saksankieli uudelleen. Jos siis jaksaisi. Koska pakko -etuliite on ainaisen joulun vuoksi liftannut tiensä ulos elämästä, tuumailu ja erinäisten kivojen juttujen suunnitteleminen välittömässä vaakatasossa sohvalta käsin saattaa prosessina ajaa itse tekemisen ohi. Toisaalta ainainen joulu on yhtä kuin kerrankin aikaa harrastaa liikuntaa rajattomasti. Kunnes tulehtuneet lihaskalvot ja vasemman pohkeen sivussa itsepintaisesti kiukutteleva lihasrevähtymä palauttavat rääkätyn ruumiin sen arkieloisaan tasapainoon, miltei liikkumattomaan tilaan.

Ainaisessa joulussa olisi siis rajattomasti aikaa läheisille ja kaikelle kivalle. Niin ja aina jouluvalot. Harras hämäränhyssy aamusta ehtooseen ja yölläkin levollinen rauha tuijotella tähtikoristeita ikkunoissa, milloin uni ei tule. Jouluna ei ole niin väliä ehtiikö nukkua arkiaivojen edellyttämät kahdeksan tuntia laatuluokitukset täyttävää unta ennen kellonparkaisua. Kello ei paru, ei pirise.
Ainainen joulu mahdollistaisi rajattoman herkuttelun. Joulukilot kun eivät tunnetusti vielä aattona jämähdä kahvoiksi vyötärölle, eikä päivän neljäs konvehtirasia ehdi puskea naamaa uhitteleville finnikraatereille. Molemmat tapahtuvat mystisesti yleensä jossain aaton ja uudenvuoden väliin sijoittuvan jakson aikana. Punaviinilasillinen illalla kera juustolautasen ja hyvän leffan ei näkyisi kesään mennessä työterveyshoitajan saarnana maksa-arvoista tai ankarana pöhötyksenä. Kuka edes tarvitsee työterveyttä joulunaikaan, what evö.

Jouluna on lupa olla vähän haikeamielinen ja soida pienesti mollissa, kuten kauneimmiksi rankatut suomalaiset joululaulut tapaavat tehdä. Riehakkaatkin rallit sisältävät sentään sellaisia realistisia toteamuksia, kuten hetken kestää elämää, sekin synkkää ja ikävää... Jouluna ei tarvitse olla tehokas ja pirteä. Voi vaan ­– olla.

Että voi kyllä, haluan rustata nimeni kansalaisaloitteeseen, jossa vaaditaan ainaista joulua kahdesti vuodessa tapahtuvat kellopelleilyn sijaan.


* * *

Tapaninpäivän ilta. Graavilohi loppui ja lanttulaatikko tökkii ensimmäisen kerran. Kuusen alle jääneet lahjasukat, epämääräinen pahvilaatikko ja kuopuksen tussipaketti alkavat jo osua silmään. Niskat ovat kipeät kirjanpitelystä, kolmas leffa putkeen ei enää jaksa innostaa. Jos joku vielä mainitsee sanat Kimble tai Afrikan tähti, alan varmasti kirkua ääneen. Eikö noi lapset vois välillä mennä pulkkamäkeen tai pihalle tai kavereille tai jotain? Huomenna pitää muistaa varata aika hammaslääkäriin. Suklaa vihloo kumman tutusti viisaudenhampaan ja seuraavan väliin. Toisaalta kaikki suklaat on jo syöty. Vaa'alla ei kannata käydä ennen kesää, tai ainakaan uutta vuotta. Pitäiskö tänä vuonna keksiä jotain muuta kuin nakkeja ja perunasalaattia ennen raketteja? Niin, ja alennusmyynneissä voisi huomenna poiketa.

On se Luojan lykky, että joulu kestää vain kolme päivää. 


sunnuntai 24. joulukuuta 2017

24.12.2017


Joulu, tuo juhlista jaloin. Joka vuosi pieni ja innokas tyttö herää sisälläni, sen aikuisen ja aikaansaamattoman kuoren alla. Kortit jäivät lähettämättä. Ikkunat ja kaapit pesemättä. Suussa on tennispallon kokoisia aftoja vaatimattomasti kolme, jotka kieltämättä vievät terävimmän ilon suklaan mussuttamiselta. Mutta se on täällä taas!

Vietä tunnelmallinen, rento, rauhaisa ja itsesi näköinen joulu. Lämmin halaus Sinulle ihana. Ja hyvää joulua!






lauantai 23. joulukuuta 2017

Trilogia nettideittalusta, osa 3


Nettideittailun trilogia on edennyt vaiheeseen, johon kaikki vaiva lopulta tähtää. Treffailuun. 

Suositeltavan tapaamispaikan suhteen on ainoastaan yksi ehdoton sääntö. Paikan tulee olla edes jollain tapaa julkinen. Treffailun tarkoitus kun on päätyä parisuhteeseen, ei iltapäivälehden kanteen.
Istuttuani kerran kolme tuntia elämäni kiusallisimmilla illallistreffeillä en suosittele etukäteen suunniteltuna kovin pitkää tapaamista ensimmäisiksi. Jos kahvit ostoskeskusvilinässä venyvät kolmetuntiseksi kuin olisin tuntenut sinut aina – treffeiksi, hyvä. Mutta kolmetuntista pitkän kaavan illallista on äärimmäisen hankala kutistaa kymmeneksi kidutuksi minuutiksi.

Eli. Tapaaminen on sovittu.  Tässä vielä muutama viime hetken vinkki ennen treffejä.

(Anteeksi, niitä ei ole)


Treffeillä

Jos et vielä tiennyt miltä tuntuu saavuttaa epämukavuusalueesi ehdoton lakipiste, nyt tiedät. Treffailu voi olla ihan kivaa ja avartavaa ja alku vaikkapa ystävyydelle, mutta ei ihan kaikille meistä. Vaikka olisit nähnyt vastapuolesta seitsemänkymmentä kuvaa eri kulmista, vuodenaikoina ja vaatetuksin, kohtaat ensimmäisen ongelman. Mistä tunnistaa hänet? Fiksuimmat sopivat tapaamisen tarkasti yksilöityyn paikkaan, tarkoin tuntomerkein. Neilikka rintaan on ehkä aikansa elänyt, mutta jos nyt edes muutaman poimitun yksityiskohtaisen tiedon vaihdatte etukäteen, olette vahvoilla. Asetu siis odottamaan rauhassa. Ota kiintopiste, jota tuijottelet muka-ajatuksissasi. Älä räplää kännykkää. Älä voi pahoin. Mitä tahansa tapahtuukin, älä oksenna. Sinulla on ehkä epämiellyttävä tunne, että joku tarkkailee. Todennäköisesti olet oikeassa. Hän ja hänen kaksi parasta kaveriaan sopivat juuri turvasanasta ja pakosoitosta paikasta, josta melkein näkee sinut kokoaan. Kai muistit itse tehdä niin? Ai et. No, rohkeasti vaan. Olethan iso tyttö jo (toim. huom. ei viittaus ulkonäköön).

Joku lähenee. Hän? Pitääkö moikata rennosti, kätellä vai halata? Kämmenesi ovat hiestä tahmeat. Hampaat, muistitko pestä hampaat? Mitä jos huulipuna on tarttunut niihin? Enää ei ehdi kaivaa peiliä. Hankaat kielellä yläkalustoasi ja työnnät kädet taskuun. Ajattelet näyttäväsi idiootilta ja todennäköisesti myös olet sitä. Älä huoli, kiusallisiin tilanteisiin tottuu ja seuraavat treffit sujuvat jo paljon paremmin.

Mitä tahansa odotatkin, älä odota. Suurin osa treffeistä on yhtä hukkaan heitettyä aikaa, kuin ikkunoiden peseminen hiilikaivoksen naapurissa. Treffipettymys on katala tila, eikä harjaantunutkaan silmä voi poimia kaikkia vinkkejä viestittelyn aikana. Ihminen on aina muuta, kuin pysähtynyt otos kuvassa tai muutama valikoitu rivi puhelimen näytöllä.

* * *

Seuraavaksi siirrymme jo perinteeksi muodostuneeseen (mies)ihmiskategoriointiin. Tässä muutamia treffihahmoja.


Ujo
Kädenpuristus on pehmeä kuin pilalle puristeltu kahvipaketti. Katse käväisee kyllä silmissä, mutta putoaa sitten kenkiin. Voit aivan rauhassa valita paikan kahvilassa ja maksaa vain oman kupposesi, sillä Ujo ei ehdi ehdottaa muuta. Ei ehdi, halua tai uskalla. Keskustelua johdat sinä, Ujo ynähtelee vastaukset seinille. Puhut kurkkusi kuivaksi päivästäsi, työstäsi, harrastuksistasi ja samalla huomaat miettiväsi kissanhiekan kilohintaa ja mikä viikonloppu se äitienpäivä nyt olikaan. Ujoa ei tunnu haittaavaan pitkät hiljaisuudet, kiusallisetkaan. Ajankulu saa avain uuden ulottuvuuden kymmenen minuutin venyessä ikuisuudeksi. Vaikka onhan siinä jotain imartelevaa, että mies pitää sinua jumalattarena. Onhan?
Ethän kuitenkaan kaiva kännykkää ja ala pelata ajankuluksi Sanapalaa. Ujollakin on näet tunteet.
Vinkki; älä sekoita sääliä aitoon kiinnostukseen tämän uroon kohdalla.


Omanapa
Puhuu lakkaamatta. Antaa mielellään ohjeita, etenkin pyytämättä. Omanavan työ on haastavinta ikinä, sairaudet harvinaisia ja kyky aitoon dialogiin surkeinta koskaan. Omanapa leuhkii saavutuksillaan. Leuhkii lastensa saavutuksilla. Leuhkii koiransa saavutuksilla. Leuhkii äitinsä… no, ymmärsit.
Omanavan kanssa kaikki muu on kiusallista, paitsi hiljaisuus. Se on hyvin rauhoittavaa, joskin harvinaista. Toisaalta sinun ei tarvitse ylläpitää keskustelua. Et edes pystyisi. Mikäli yrität johdattaa aihetta johonkin itseäsi kiinnostavaan – peräti itseesi – Omanapa joko keskeyttää, haukottelee, alkaa vilkuilla muihin pöytiin tai räplää kännykkää. Mahdollisesti kaikkia näitä.
Omanapa haluaa ehdottomasti nähdä sinut uudelleen, koska olit niin miellyttävää seuraa / ei halua nähdä sinua enää, koska olit tylsä etkä puhunut mitään.
Vinkki; voit huolettaa käyttää tekosyytä treffien keskeyttämiseen. Omanavan itsekeskeiseen mieleenkään ei tule, ettet oikeasti haluaisi olla paikalla.


Hidas
Hidas on kuin sulaan sementtiin upotettu kilpirauhasen vajaatoiminta aikana ennen tyroksiinin keksimistä. Tällä miehellä meinaan kestää. Mikäli valitsit treffinäyttämöksi idyllisen illallispaikan, tulet huomaamaan että ruoka-annoksen valintaan menee kauemmin, kuin Titanicin uppoamiseen. Eikä sellaista pelastuslauttaa olekaan, jolle voisit sormet kohmeessa ryömiä.
Hitaan kanssa opit tuntemaan mitä todellinen nälkä on. Ja miten jotkut saattavat ihan oikeasti pureskella 20-30 kertaa jokaista suupalaa ennen sen päätymistä vatsahapposirkukseen. Joka. Ikistä. Suupalaa.  Tiedät illallistreffit virheeksi viimeistään siinä vaiheessa, kun tarjoilija on käynyt kaksi kertaa kolmen tunnin aikana kysymässä joko saa viedä lautaset pois, siitä huolimatta, että Hidas on laskenut haarukat ja veitset oikeaoppisesti kaksikymmentä yli kahdeksan asentoon merkkinä hitailun jatkumisesta. Se todella jatkuu. Loputtomiin. Hidas mutustaa ranskanperunoitaan yksi kerrallaan, imee yhtä ainutta väljähtynyttä olutta ja pitkästyttää sinut jutuillaan siihen pisteeseen, että alat pitää väkivaltaa ihan toimivana ratkaisuna ulos tilanteesta.
Vinkki; Älä lyö, väitä että sinulla on kiire johonkin. Siitä Hitaalla ei ole kokemusta.


Casanova
Odotat ensitreffeille Casanovaa kauppakeskuksen ihmisvilinässä ja äkkiä näet hyvin pukeutuneen, hyvännäköisen, itsevarmasti hymyilevän miehen. Hiljaa mielessäsi rukoilet; anna sen olla hän. Ja hän on. Ihan mieletön tyyppi! Siis mieletön! Jos oli jo kirjoitellessa sähköä ja muita luonnonilmiöitä, niin tapaaminen kamppaa jalat alta. Mutta älä huoli niin käydessä, Casanova kannattelee sinua kyllä. Hän halaa kevyesti ja suutelee sinua poskelle. Mikä ei tunnu lainkaan tungettelevalta, homolta tai kornilta tilanteeseen nähden. Katsot miehen lämpimiin silmiin, joista heijastuu häivähdys teistä häämatkalla. Turkoosia vettä, valkeaa hiekkaa ja hänen paahtunut ihonsa lämpö sinua vasten. Toki vaikutuit jo kuvastaan, mutta että noin upea! Muutaman miljardin hudin jälkeen Jumala siis loi miehen, jollaiseksi oli miehen tarkoittanutkin. Pitkä, komea, kohtelias ja maksaa laskun. Teillä on ihana ilta. Hän ottaa sinua kädestä ja katsoo silmiin ja kertoo, ettei oikeastaan halua suhdetta, mutta olisi kiva viedä mukava ilta päätökseen jommankumman luona.
Vinkki; Vie mukava ilta päätökseen mukavalla bussimatkalla kotiin – yksin. Mikään ei murenna Casanovan suuruuskuvitelmia tehokkaammin. Sillä sitä tämä miesjumala lopulta kuitenkin kaipaa.


Juntti
Tulee paikalle päällä nukutuissa verkkareissa, joiden polvipusseihin voisi piilottaa kolmannen maailman nälänhädän. Juntti puristaa kättäsi ja nivelrikkoasi aivan uudelle tasolle. Juntti tuhahtaa ja pyörittää silmiään jäälatellesi, maksaa tasan oman pullansa, kävelee ensin pöytään, kiroilee, töksäyttelee, nauraa hörönaurua, kun kuulee sinun harrastavan suomalais-ugrilaista paikannimitutkimusta. Kuuntelet Juntin vuolasta jorinaa siitä, miten nainen olisi kätevä omistaa, mielellään sellainen jolla on isot tissit ja kyky pysyä keittiössä. Juntti haukkuu exät, pomot, naapurit ja ulkomaalaiset aivan yhtä suurella antaumuksella. Juntti tuijottaa kaikkien naisten perään, ihan kirjaimellisesti. Sinä tuijotat lähinnä pullanmuruja tarjottimella, kuin niistä olisi luettavissa pelastavat vuorosanat. Lähtiessään Juntti jättää tarjottimen pöytään, koska se on niitten homma kerätä, eikä avaa sinulle ovea. Ulkona Juntti räkäisee keltakirjavan klöntin hankeen.
Vinkki; älä tapaa junttia.


Krapula
Poikamainen pörröpää, tyynynpainauma poskella. Tulee myöhässä, koska on juuri herännyt Rampen, Mixun tai jonkun muun 90-luvun lempinimen luota. Meni vähän pitkäksi sitten vissiin. Hehheh. Krapula saapuu paikalle ainoastaan, koska eilen ei käynyt flaksi. Kahden kaljan, puolikkaan pizzan ja vartin vessassa istumisen jälkeen Krapula alkaa etäisesti muistuttaa elollista olentoa. Sen sijaan jotain sinussa alkaa uhkaavasti kuolla.
Puolen tunnin kuluttua punaiset silmät, epämääräiset kännireissujutut, vanhan ja uuden viinan - ja valkosipulin katku alkaa täyttää kiintiötä, jonka päällä lukee ”nähty”. Sinä lähdet kotiin, hän jatkaa tasoittelua. Krapulasta ei kuulu enää koskaan. Hän hukkasi puhelimen ja sen mukana kaikki numerot.
Vinkki; pahoittelut, ei ole.


Etäinen
Treffien kasaaminen sisältää erinäisiä haasteita. Juuri kun olet luovuttamassa tämän miehen suhteen, Etäinen yllättää sinut ja ehdottaa itse aikaa ja paikkaa ja myös saapuu sinne. Tässä olikin sitten koko lailla kaikki. Etäinen ei tule puoleen väliin vastaan. Ei mihinkään väliin. Kertoo sen mitä kysytään, katselee ohitsesi, nauraa viiveellä vitsillesi. Kiusallinen hiljaisuus käsitteenä saa hänen kanssaan aivan uuden tason. Etäinen ei kysele sinulta mitään, eikä näytä kiinnostuneelta, jos kerrot. Vaikka heittelisit alasti palavia keiloja -68 vuoden Ford Mustangin täydellisen vahatulla konepellillä yhdellä jalalla hyppien, et saa tästä miehestä reaktiota irti. Vastaa kysymykseen ”joko mennään” että ei tässä mitään kiirettä ole. Illalla Etäinen laittaa viestin; en oikein tiedä mitä haluan ja sykähdyttääkö kukaan enää koskaan.
Vinkki; älä ota itseesi. Etäinen ei tiedä mitä haluaa edes sen kohdalla, mitä ei halua.


Narsisti
Ehta Narsu tykkää puhua itsestään. Jopa narsismistaan. Narsisti vaikuttaa taitavalta ja sangen hurmaavalta keskustelijalta, mutta todellisuudessa ärsyyntyy sillä sekunnilla, kun lausut ”minä”. Mikä on sikäli hassua, kyseessä on kuitenkin hänen lempisanansa. Minä, minulle, minun, minua, perään valikoitu määrä attribuutteja. Narsisti haluaa ja saa tahtomansa, sekä kaikki ihmiset puolelleen. Narsun suhteet ovat kaikki päättyneet, koska kaikissa suhteissa on ollut jotain perustavaa laatua olevaa vikaa suhteen toisessa puolessa. Narsun ex on epävakaa. Mustasukkainen. Henkisesti sairas. Ja vaikka Narsu yritti saada exän hoitoon, jopa niin kauan, että Narsun omat voimat olivat ehtyä kokonaan, lopulta Narsu ymmärsi luopua. Huomaat nyökkäileväsi tämän kiehtovan miehen tarinoille ja mietit miten ihana elämä Narsulla tulee olemaan kanssasi sen kamalan ja henkisesti häiriintyneen exän jälkeen.
Narsu on määrätietoinen mukaälykkö, joka loukkaantuu ja mököttää jos tapaaminen peruuntuu tai päättyy sinun aloitteestasi. Treffien jälkeen usein omituinen olo, mutta Narsun valovoima saattaa sokaista sinut järjen tuolle puolen. Vaikea tunnistaa, vielä vaikeampi päästä eroon. Narsussa ei ole koskaan mitään vikaa. Ikinä.
Vinkki; Jos se on liian hyvää ollakseen totta, se yleensä myös on liian hyvää ollakseen totta. 


Innokas
Yksi tapaaminen ja se on siinä. Innokas vaihtaa asuntoa, kaupunkia, maata, lopettaa työnsä, lääkkeensä ja tupakanpolton vuoksesi. Innokas haluaa sinut, eikä seikka jää mitenkään epäselväksi. Innokas on suunnitellut koko tulevaisuutenne hengästyttävällä nopeudella ja tehokkuudella jo ensimmäisen tapaamisen perusteella. Innokas ei voi olla hetkeäkään erossa sinusta. Ja jos on, viestit täyttävät puhelimesi. Ikävä. IKÄVÄ! KUOLEN IKÄVÄÄN!!!  Ihmisenä innokas on kuin ärsykeyliherkkä koira, jolle yrität makupalalla opettaa antamaan tassua, ja joka istuu, kierii, haukkuu, leikkii kuollutta ja hyppii takajaloillaan sattumanvaraisessa järjestyksessä saadakseen namin (sinut).
Helppo tunnistaa, vaikea päästä eroon.
Vinkki; Innokas saattaa parantua läheisriippuvuudestaan terapialla.


Ongelma
Tämä mies ei kaihda keinoja saadakseen ilmaista terapiaa. Naiset ovat tunnetusti hyviä kuuntelemaan, empaattisia, tai ainakin yleisesti kohteliaita mitä tulee vieraiden ihmisten purkauksiin. Ongelma kantaa valtavan, kiehuvan kuuman teekuppinsa pöytään, istuu vastapäätä ja huokaa. Ota hyvä asento, sillä nyt mennään ja suoraan ytimeen. Ongelman veli käyttää huumeita. Exällä on paha mielenterveyshäiriö. Teini-ikäinen lapsi ei halua olla missään tekemisissä. Ongelman lapsuudessa isä joi ja oli väkivaltainen. Äiti jäi jotenkin etäiseksi. Ongelmalla on ongelmia niin paljon, ettei teen jäähtyminen juomakelpoiseksi riitä kuin alkuriimeihin. Ongelma ei kuitenkaan halua tavata enää uudelleen, koska hänellä on niin paljon ongelmia, ettei halua enää sinustakin uutta sellaista. Sitä paitsi Ongelma sai jo sen, mitä halusi.
Vinkki; mikäli mietit alanvaihtoa terapeutiksi, tässä hyvä alkukoe.


Epätoivoinen
Nelkytplus lapseton mies, jonka pisimmät suhteet ovat laskettavissa kuukausissa ja yhden käden sormin. Haluaa perheen, lapsia tai ainakin muuttaa vanhempiensa luota pois, jossa asuu edelleen tilapäisesti. Epätoivoinen on sarjadeittaaja, joka unohtaa toistuvasti nimesi, peittelee työttömyyttään, kaljuaan, mutta ei perimmäistä ja ainoaa tarkoitusperäänsä. Epätoivoinen on näet valmis luopumaan kaikesta saadakseen sen, mitä toiset jo kaksikymmentä vuotta sitten. Perheen. 
Epätoivoinen saattaa käydä useita kertoja päivässä kaupassa tai kirjastossa vain ”törmätäkseen” tulevien lastensa äitiin. Epätoivoinen ostaa koiran päivystääkseen tunteja koirapuistossa allergiastaan huolimatta. Hän harrastaa kansalaisopistossa kiinaa,  Nurmolaista perinneruokaa ja syvävenyttelyä. Kertoo olevansa liikkeellä rennolla asenteella, mutta mittailee lantiotasi, ikääsi ja mahdollisuutta taivuttaa sinut häävalssin jälkeen iltatähden tekoon. Tai häävalssista viis, ehtii sitä naimisiin myöhemminkin, lapsella tässä alkaa olla kiire. Niin koska teidän suvun naisilla alkoivatkaan vaihdevuodet?
Vinkki; kysy, mielellään jo ennen treffejä. Epätoivoinen ei halua hukata aikaa ja kertoo siksi mielellään todellisen tarkoituksensa löytää nainen.

* * *

Siinä muutama mahdollinen mieshahmo treffattavaksi. Jaa mistä tiedän? Olen tavannut heidät kaikki. Olen istunut niin monta turhaa kahvilatreffiä, käynyt syömässä, kävelyllä, puhunut suotta puhelimessa, että saavutin riittävän kyynistymisen tason ja poistin profiilin nettideiteistä, sekä Tinderin puhelimesta. Vähän myöhemmin keksin ottaa asiaan täysin uuden näkökulman, ja niin vain kävi, että Universumin Rakkausvastaava päätti vihdoin haluta nähdä hyvin hämmästyneen ilmeeni. 
Kävipä niin, että avasin uudelleen kyseiset sovellukset, koska päätin alkaa raportoida kokemuksistani. En siis treffailisi enää parisuhdemielessä, vaan tutkivan journalismin vuoksi. En odottanut yhtään mitään, en edes niiltä vastahakoisilta treffeiltä, joille suostuin saadakseni jotain mistä kirjoittaa. Tapasin Tinderin avulla miehen, joka asui miltei naapurissa, kävi samassa kaupassa, huoltoasemalla, salilla, ja joka oli tehnyt niin kaikki eroni jälkeiset seitsemän vuotta meidän koskaan kohtaamatta. Ystävänpäivänä, lähimmällä aakkosasemalla mummojen pelatessa hedelmäpelejä ja lasten kiljuessa leikkipaikan liukumäessä jokin minussa sanoi vihdoin klik.


Että ehkä olin väärässä. Ehkä järjestetyn avioliiton kaltaisella kaupankäynnillä siitä, mitä haluan / siedän / haen kumppanilta, voi sittenkin jäädä tarinoita kerrottavaksi romantiikannälkäisille. Joskus rakkaus ei ole jotain, joka lankeaa lahjana eteen. Joskus rakkauden eteen joutuu näkemään vähän vaivaa.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Trilogia nettideittailusta, osa 2


Varoitus! Seuraava teksti sisältää hirvittävää (mies)ihmiskategoriointia, sekä lapsellista yleistämistä. Lukemalla pidemmälle sitoudut käyttöehtoihin, joiden mukaan kirjoittaja ei ole korvausvelvollinen mahdollisista henkisistä vaurioista.


Minusta olisi varmaan tullut hyvä tutkija, mikäli muut tarvittavat edellytykset olisivat täyttyneet. Kuten vaikkapa älykkyys. Tutkijaluonteestani kielii kuitenkin tapani rakastaa erilaisten havaintojen ja niistä johdettujen päätelmien tekemistä. Nettideittailu tarjosi kaikkineen tähän varsin huimat näköalat.
Mikäli blogia lukee akuutisti sinkkumarkkinoille vapautunut kanssasisar, jonka seuraava pykälä on herraseura internetin ihmemaasta, haluan trilogian toisessa osassa aikaa ja vaivaa säästääkseen avata hieman erinäisiä termejä ja miestyyppejä.

Ensimmäiseksi neittideittien urosprofiileista poimitut muutamat avainsanat ja niiden todellinen merkitys.  


Mitä tarkoittaa miehen profiilissa

sinkku=                                                    asuu jätkäkommuunissa pizzalaatikkojen keskellä
eronnut =                                                 vaimo lähti
asumuserossa =                                      vaimo ei tiedä että olen täällä
ei lapsia =                                                valkoiset nahkasohvat loft-asunnossa
haluaa lapsia =                                        hakee ensisijaisesti synnyttäjää
ei eläimiä =                                              kts. kohta ei lapsia
pitää ruuanlaitosta =                                etsii naista siivoamaan keittiön
alkoholia vain hyvässä seurassa =          kaikki seura on hyvää
lenkkeilee =                                             omistaa lenkkarit
juoksee =                                                 käyttää kireitä miessukkahousuja
käy salilla =                                              asuu salilla
harrastaa golfia =                                     ei jaksa urheilla
käy keikoilla =                                          näki Nykäsen Masan lähipubissa
harrastaa vanhoja autoja =                      ei taaskaan katsastuksesta läpi
harrastaa moottoripyöräilyä =                  nuoruus meni, pyörä tuli
käyttää vain julkisia kulkuneuvoja =         juonut korttinsa
tasapainoinen =                                        mikään ei kiinnosta
yhteishuoltajuus =                                    ex-vaimo häärää edelleen
lapset eivät asu kanssani =                      lähestymiskielto
uskollinen =                                              käyttää kumia
ruumiinrakenne normaali =                      BMI 32
ruumiinrakenne sporttinen =                    BMI 32
ruumiinrakenne pyöreä =                         BMI 32
huumorintajuinen =                                  ymmärtää sarkasmin huolellisesti selitettynä
ikimuistoisin matkakohde Thaimaa =      seksituristi
ikimuistoisin matkakohde Viro =              sandaalit sukilla ja punakka känni
elämää nähnyt =                                      istunut linnassa
vähän renttu =                                          koevapaudessa
kuva kuvasta =                                         ylikorostunut ego
AMK/yliopisto-opintoja =                          2 opintoviikkoa ajalta ennen opintopisteitä
tulot 60 000 vuodessa =                           toimeentulotuen perusosan ja 60 000 väliltä 
                                                                  mitä tahansa
kokopäivätyössä =                                    kuntouttava työtoiminta
kolmekymppinen =                                   nelkytkytplus
nuorekas nelkytplus =                              yli kuuskymppinen
rekisteröitynyt palveluun 11/2016 =          nirso tai limasika
rekisteröitynyt palveluun 6/2014 =            hei ihan oikeesti…



Osa miehistä on varsinaisia kynäniekkoja. Toisille profiilitekstin on selvästi laatinut joku muu, työkaveri, ex-vaimo, äiti... Mikäli miehen kirjallinen ulosanti on ylipäätään kovin niukkaa, syynä voi olla jokin seuraavista. Mies ei

a)   jaksa kirjoittaa enempää            
b)   osaa kirjoittaa enempää
c)   kirjoita enempää


Deittisivustoilla on lukematon määrä kuvattomia profiileja, joiden syyksi ilmoitetaan milloin ammatti, milloin omien kuvien olemattomuus. Kännykkäaikana jälkimmäistä on syytä vahvasti epäillä. Kuvattomissa profiileissa sanat ovat ainoa informaation muoto. Joskus tietoa joutuu kaivamaan myös rivien välistä.
Tinderissä on aina kuvia, mutta esittelytekstin ei ole tarkoitustaan olla pitkä. Tykkäämisestä päätetään muutaman lyhyen sekunnin perusteella. Sovellus toimii lähtökohtaisesti Facebook-profiililla, jonka käyttäjä on luonut omalla etunimellä ja naamakuvalla. Huhujen mukaan tekaistut yhden kaverin profiilit eivät kelpaa. Nokkelimmat osannevat ohittaa tämänkin.  
Selattuani muutaman maanisen viikon aikana miltei koko tarjonnan puhelimella läpi, kykenin nopeaan yhteenvetoon tarjonnasta. Seuraavaksi läpileikkaus erilaisista ja yleisesti toistuvista Tinder-hahmoista.


Kissamies.
Etenkin nuoremmat miehet asettuvat kuvaan kissanpennun, hamsterin tai vaikkapa lankakerän kanssa kunhan se on a) pörröinen b) suloinen. Varttuneemmat sen sijaan eivät suosi niinkään kissoja. Oletettavaa onkin, että siinä missä 25-vuotiaan kreikkalaisen veistoksen paljas ylävartalo ja pumpatut käsivarret pitelemässä pientä ja pehmeää nisäkkäänpoikasta vetoaa johonkin kohtaa naismieltä, puolta vanhempi samassa yrityksessään on lähinnä naurettava. Toisaalta setämies pörröinen marsu karvaista rintakehäänsä vasten saattaisi toimia sarkasminlukutaitoisille jopa yllättävän hyvin.

Koiramies.
Kuka karttaisi miestä, jolla on koira? Säännöllistä hoitoa ja seuraa vaativa eläin kertoo omistajastaan paljon. Tai ainakin sen toivotaan tekevän niin. Koiramies vie uskollista ystäväänsä lenkille sateessa ja tuulessa, leikkaa kynnet ja sukii karvat. Nainen hakee parisuhteessaan alitajuisesti huolenpitoa, koiramies paijaa varmasti. Joskus jopa myötäkarvaan. 
Koiramiehellä on koirakuva. Koiramies etsii koikanaista. Koiramies on Tinderissä, koska ei ole törmännyt sopivaan koiranaiseen koirapuistossa. Vielä.
Ota varoituksena, mikäli koiramiehellä on kuva vain koirastaan. Todennäköiset syyt; susiruma, varattu, tai sosiaalisesti heikkolahjainen myöntäessään, että ainoa mikä hänessä voi vedota, on kanssaan asuva eläin, eikä sekään omasta vapaasta tahdostaan.

Kalamies.
Profiilikuvassa hauki, taimen tai saimaannorpan kokoinen mötkäle sushia. Kuvassa hymyilee Suuri Saalistaja takanaan vesistö, josta tämä luontokappale on juuri riistetty. Kalamies haluaa kalakuvallaan viestiä, että pystyy pitämään naaraansa ravittuna, vaikka halla veisi viljan ja naapurin pahalla silmällä katsottu kirous kuivattaisi lehmän. Et tule kokemaan profiilitekstin ”harrastan kalastusta” kohdalla mitenkään henkeäsalpaavaa yllätystä.

Matkamies.
Kaikki kuvat reissusta. ”Oon mä juonut viinii viinissä…”, kuten Samuli Edelman (ah, niin Samuli) sata vuotta sitten rallatti. Matkamiehellä on aina kivaa. Paitsi kotona, mutta sieltä ei kuvia olekaan. Matkamies nauttii elämästään ja tarttuu hetkeen. Tai ainakin äkkilähtöön. Hänet tapaa ruskeaksi paahtuneena noloissa speedoissa imemässä vääränmerkkistä kaljaa hotellin uima-altaan reunalla, toisinaan jopa kiusallisen humalassa.
Matkamies on valaistunut tehtyään reppumatkan Intiaan ja turistiripulista ja siitä jostain eksoottisesta loisesta selvittyään melkeinmeditoi joka päivä. Hän on kiivennyt jollekin kalliolle takanaan joku vuori. Hän on jonkun vesiputouksen edessä. Jollain riippusillalla. Jossain näkötornissa. Metrossa. Hotellin edessä. Lentokentällä. Laivalla. Lapissa. Norjan Lapissa. Hän kartuttaa säästöjen sijaan kokemusten tiliä. On mitä muistella lonkkaproteesileikkauksen ja Alzheimerin väliin sijoittuvien vuosien aikana.

Vartaloselfiemies.
Tyypillinen ikähaarukassa 19 – 25, saattaa löytyä vanhemmastakin saapumiserästä. Vartaloselfiemiehissä on ainakin kaksi alalajia.
Vessaselfiemies ei ota kuvaa itsestään arkisissa saniteettitoiminnossa, kuten harjaamassa hampaitaan tai kampaamassa hiuksiaan. Ehkä talouden ainoa peili nyt vain sattuu sijaitsemaan vessassa. Vaimonhakkaajanpaita – hihaton ja mielellään kireä – on Vessaselfiemiehellä varsin yleinen, mikäli on ylipäätään vartaloaan verhonnut.
Vessaselfiemiehen sukulaissielu on saliselfiemies. Yhteistä peilin kautta napattu otos, joka saattaa olla kokonaan rajattu kasvojen alapuolelle. Kaulan yllä ei ole näillä miehellä mitään mainittavaa, enkä viittaa nyt ulkonäköön. Rohkea vartaloselfiemies madaltaa ihan vähän pyyhettä tai Calvin Clinen pikkareitaan miesseireenin nolona lauluna. Mikäli pidät tätä naurettavana, erehdyit. Lähikuva uhittelevasta nakista tanassa Calvin Clinen pöksyissä oli totaalinen pohjat.

Lapsikuvamies.
Mies jolla on lapsi / lapsia, tai on joskus ollut pieniä sellaisia. Kuva näet saattaa olla vuodelta -96, sillä harvempi amisviiksinen sukkamehu enää asettuu iskän kanssa hellyttävään painimatsiin, ajaa autoa sylissä tai ihmettelee polun muurahaisia. Mies voi olla lapsikuvamies useasta syystä. Näistä yleisimmät ovat tietynlaisen mielikuvan luominen, heti faktat tiskiin –tyyppinen karsinta tai sitten yksinkertaisesti siksi, että kaikki kuvat hänestä ylipäätään ovat vain lapsen kanssa. Ainakin sellaiset, joita voisi julkisesti esitellä. Lapsikuvamiehessä on jotain piirimyyjämäistä pakkomyyntiä, tunteisiin vetoavaa ja liian suoraviivaista. Iskä ja vauva nukkuvat sohvalla, miten suloista! Sen kuvan on napannut vauvan äiti, iskän ja vauvan äidin kotona, aikana, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Kuka haluaa esitellä onnellisia perhetakaumia?

Automies.
Ehta punaniska työautonsa ratin – eli tuttavallisemmin konttorin – takana. Rekkamies, bussikuski, jakeluauton kuljettaja. Rehellinen suomalainen äijä, työläisten työläinen, usein letkeällä nimikkeellä ”Orja yrityksessä Riisto”.
Automiehen toinen ilmentymä on jatkeensa edessä poseeraava uros. Mitä kalliimpi auto, sitä varmemmin siitä on kuva. Mies rakastaa autoaan, joten varaudu jakamaan huomio lakkaamattoman hevosvoimapuheen ja säännöllisen vahauksen kanssa. Ymmärrä myös kehua jatketta säännöllisesti ja olla erityisen innostunut päästessäsi ajelulle sillä. Asuntoesittelyistä tutut siniset muovipussit jaloissa, toki.
Varoitus; jakaus voi palaa aurinkoisella säällä avoautossa.

Venemies.
Hei, mulla on tällainen vene! Asuu koko kesän veneessä, korjaa venettä, puhuu veneestä, laittaa kaikki rahansa veneeseen. Saattaa olla myös kalamies. 

Prätkämies.
Hei, mulla on tällainen pyörä! Ajaa koko kesän prätkää, korjaa prätkää, puhuu prätkästä, laittaa kaikki rahansa prätkään. Saattaa olla samaan aikaan myös mikä tahansa mies.

Kaljasieppomies.
Helppo sekoittaa lomakuvamieheen. Kaljasieppomies tuijottaa joka kuvassa tuopin läpi sillä erotuksella, että taustalla eivät häämötä Andien huiput.

Ihanvitunsamamies.
Rocn’n roll baby! Live fast, die young, vaikka se young meni jo. Sätkä huuleen ja uutta aamua kohti. Mukaboheemi vanha käyrä, jonka ohenevan poninhännän ympäri kiedotaan vuosi vuodelta hiuslenkkiä yhä useamman kerran. Vetää 2 x vuodessa Zithromaxia estolääkityksenä, yleensä klamydiaan. Soittanut joskus bassoa jossain neverheardin kokoonpanossa jonain vuonna ennen syntymääsi, jaksaa jauhaa siitä edelleen. Harrastuksina kaikki, mikä ei tuota lihaksia tai kohenna kuntoa. Vanha(n liiton) renttu. Sovinisti. Vaatii paljon, antaa vähän.

Noin. Ihan hirvittävää yleistämistä ja ihmislokerointia, kuten lupasin. Mielensäpahoittajille lämmin (jaxu)halaus.

* * * 

Oikaistaanpa yksi oletus. En halua yllyttää ketään juuri Tinderiin vain siksi, että olen löytänyt sieltä miehen ja vieläpä melkein naapurista. Yllytän, koska aika moni lähipiirissänikin on. Kaikki osapuolet eivät tosin halua pitää meteliä asiasta. Ehkä tapakristittyyn luterilaiseen maailmankuvaan kuuluu oletus rakkauden luonnollisesta löytymisestä, joka alkaa olla keräilyharvinaisuus näillä vuosilla. Pitäisi törmätä kassajonossa tai kahviautomaatilla oman auton öljynvaihtoa odotellessa, eikä ainakaan etusormen hipaisulla puhelimen näytöltä. Romantiikannälkäisille kun ei paljon tarinoita heru järjestetyn avioliiton kaltaisella kaupankäynnillä siitä, mitä haluan / siedän / haen kumppanilta. Voi sentään.
Kaikki on toki mahdollista. Eräs tuttu ( > 40 v.) törmäsi muutama vuosi takaperin hauskan läpän heittäneeseen mieheen kaupan kassajonossa. He vaihtoivat puhelinnumeroita ja ovat nyt naimisissa. Meidän muiden on tarvinnut nähdä vähän enemmän vaivaa asioiden eteen.

Lopuksi yksi vinkki. Jos olet uusiosinkku, jaksoit lukea näin pitkälle ja mietit mitä tehdä tyhjäksi jääneellä sohvallasi, anna palaa. Ja jos näistä pitää valita, ota kalamies. 
Treffit hänen kanssaan ovatkin sitten ihan oma lukunsa. Siitä lisää seuraavassa osassa.