Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Teknisesti ottaen tekniikka on vain hyvästä


En ole sattunut sijaitsemaan sellaisten tähtien alla, joiden suotuisan vaikutuksen myötä saisi erehtymättömän tekniikantajun syntymälahjana helpottamaan jokapäiväistä elämää. Inhoan yli kaiken uuden opettelemista. Etenkin, jos siihen liittyy valikoitu määrä nappuloita, ohjaimia tai sovelluksia. En voi syyttää edes ikääni, sillä tämä ominaisuus on ollut minussa aina.
Jos ostan uuden puhelimen, yritän pysyä merkissä ihan vaan siitä vaivannäön muistosta, jonka erään suomalaisen lippulaivan vaihtaminen tunnettuun androidiin aiheutti. Voit siis uskoa, että en koskaan tullut hankkineeksi edes tallentavaa digiboxia, vaan lukeuduin siihen harvaan jästipäiseen joukkoon, joka avasi television yhä harvemmin jos mielenkiintoista ohjelmaa ei sattunut tulemaan parahiksi omaan primetimeen. 
Uraudun helposti. Pesukoneesta käytän yleensä sitä yhtä hyväksi havaittua ohjelmaa niiden kahdenkymmenen muun sijaan, sillä kärsivällisyyteni ei riitä mihinkään niin hienomotoriseen, kuten ohjekirjojen lukemiseen. Siksi merkillisenä pidän sitä, että opettelin taannoin lasten X-boxin ohjaimen käytön jäätyäni suoratoistopalvelukoukkuun. Tarvittiin vain tarpeeksi suuri houkutin ja opin käyttämään neljää eriväristä nappia, sekä pyöreää vipumaisesti liikkuvaa ohjainta. Minun ja rajattoman dokumentti – ja eläväkuvatarjonnan välissä oli vain yksi seitsenvuotias mutta. Tv, joka muistutti tekniikan omaavan myös elinkaaren henkäilemällä ilta illalta yhä äänekkäämmin. 

Osittain tekniikkainhoni, osittain sen väistämättömän syy-seurausymmärryksen vuoksi, jota loputon kuluttaminen tälle tellukselle aiheuttaa, ajattelin katsovani olohuoneeni mustaa aukkoa sen viimeiseen pihahdukseen saakka. Kunnes eräänä työorjuuden uuvuttavana torstaipäivänä kävelin ovesta lapsilaumani hihitellessä sohvalla huomaakse ollenkaa.... Miespoikaystävä oli saanut tarpeekseen lottoarvonnan lailla satunnaisotantaan perustuvan toimintavarmuuden omaavasta töllöttimestä. Olohuoneessani koketeerasi nyt ihka uusi katseenvangitsija, ja mikä parasta, siinä oli sisäänrakennettu netf… siis … suoratoistopalvelu. Voi riemua! Vanhin kotolapsi sai X-boxin takaisin sen alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa. Räiskimispeleihin.

Miten arjalaiskristilliseen kärsimysperustaiseen työmoraaliin valettu keski-ikää uhkaavasti kolkutteleva nainen voi jäädä kiinni suoratoistopalveluihin? Helposti. Ne antavat miltei rajattoman valinnan mahdollisuuden; mitä, milloin ja miten. Ja koska suoratoistopalvelun sai valittua suoraan yhdellä kaukosäätimen painalluksella sen entisen toimii-ei toimi X-box sähellyksen sijaan, valinnasta tuli vieläpä naurettavan vaivatonta. 
Viikonloppuna kuorin ja pilkoin pari kiloa punajuuria minikeittiöolohuoneessani ja kuuntelin siinä ajassa kaksi jaksoa erästä kotimaista sarjaa. Kyllä. Kuuntelin. Television katseleminen on passiivista ajantuhlaa, joka saisi maanisen mummivainaani kierimään viimeisessä leposijassaan, mikäli se olisi tuhkatulle ylipäätään mahdollista. Meidän suvussa (isän puoli, ei se sohvalle kirjan kanssa oikaiseva puoli) kun on perinteisesti nukahdettu seisaaltaan tiskiharja toisessa ja parsinneula toisessa kädessä. Siitä on sitten aamulla tavattu jatkaa mihin illalla on jääty. Mutta jos televisio vain kuuluu taustalla, sehän ei voi olla syntiä eihän?
Enkä minä oikeasti ajattele niin. Että syntiä. Yhden aikuisen talous nyt vain sattuu pyörimään parhaiten, kun sen ylisisäkkö tuijottaa ennemmin ruuanlaittovälineistöä, kuin lempisarjojaan. Aikaa säästyy ja sinänsä tylsät askareet sujuvat huomattavasti mukavammin, kun voi samalla keskittyä ihan muuhun.

Tekniikka on tullut helpottamaan ihmispolon elämää ja säästämään kallisarvoisia tunteja johonkin tärkeämpään. Ei ole kaukana ajat, kun esiäitimme pesivät pyykit avannossa ja hoitivat viikkosiivouksen kätevästi varpuluudalla. Eineksiä ei ollut, joten kaikki mitä tunki ääntä kohti tuli ensin hartaudella valmistaa, eikä kipaista snakarilta ja ahtaa suuhunsa autossa lasten harrastuskuskausten välissä. Jos halusi juustoa leivän päälle, piti lypsää lehmä, erottaa maidosta hera, laittaa juustomassa muotteihin ja odottaa viikkoja tai vuosi. Yhteen juustokiloon meni kymmenen litraa kyhmyisillä sormilla lehmästä riistettyä poikasravintoa. Aika homma. Puhumattakaan siitä, että maakellarin täyttö vuodeksi vaati hieman enemmän suunnittelua, kekseliäisyyttä ja vaivannäköä, kuin automarketin ostoskärryihin kerätyt ruokatarpeet viikoksi. Joka sekin on aina yhtä yltiöpositiivisesti ajateltu.

Tekniikka on ihmistä varten ja aikaa siis säästyy. Mihin? Aivan.
Samaan aikaan kun aikaa säästyy välttämättömyyksiltä, sitä tuhlaantuu ei niin välttämättömään. Kuten nyt kännykkään, jota keskivertokäyttäjät vilkuilevat 150 kertaa päivässä, käyttäen tähän ihan nopeasti vaan vilkuiluun 2-4 tuntia hereilläoloaikaansa. Kaksi viiva oikeesti neljä! 
Lähes poikkeuksetta ihmiset arvioivat someaikansa alakanttiin. Nopeaa tarkistusta ei lasketa, ja toisaalta mistä se aika on muka pois, jos laittaa luurista soittolistaa tai äänikirjaa. En tiedä. Minulla ei ole tähän ratkaisua. Onnekseni sitä ei edes kysytty. Aikaa kuitenkin säästyy, kun ei tarvitse lähteä hevoskyydillä piiskaavassa vesisateessa tai umpihangessa tekemään yhteiskunnallisesti tuottavaa työtä, jonka palkalla ruokkii taas hyvän matkaa perhettään. Juokseva vesi tai pakkasella päälle napsahtavat lämpöpatterit eivät ole vieläkään itsestäänselvyys ihan joka maailmankolkassa, seikka joka kaltaiseltani kännykkäkyömyniskaiselta kermaperseeltä unohtuu vallan kätevästi, kunnes syysmyrsky nakkaa pari puuta sähkölinjoille ja pirtti pimenee ennalta määräämättömäksi ajaksi. Siinä ehtii akku loppua ja pakastin sulaa sadatellessa.

Työni on tuijottaa näyttöä. Toki myös ihmisiä, mutta eniten sitä litteää orjuuttajaa noin puolen metrin päästä lukulaseistani. Koska kahdeksan tunnin aikana ehtii klikata hiirtä ja hakata näppäimiä ihan muutaman kerran liikaa, koen ehkä tästä johtuen yhä kasvavaa vastenmielisyyttä lähes kaikkea kohtaan, joka on "kätevä tehdä netissä". Pyrin hoitamaan laskujen maksamisen ja muuta pakolliset vaikka töissä kahvitauolla, illat pyhitän perheen, kotitöiden ja omien hössötysten pyhälle kolminaisuudelle. Joskus kaipaan (tosin valikoiden) aikaan, jolloin piti ihan oikeasti ottaa kynä käteen tai istua alas soittaakseen puhelun. Tekniikkakammoni kohdentuu eniten juuri viha-rakkaussuhteiseen kännykkään. En jaksaisi aina olla saatavilla, viriketulvassa, vastaamassa joka piippaukseen. Ärsyttää kokea hirvittävää ahdistusta, jos puhelin unohtuu päiväksi kotiin. Sitten muistan, miten juuri kännykän mukana kuljettamisen vuoksi ehdin sairaalaan ennen ambulanssia, kun kolmisen viikkoa sitten sain kesken koiralenkin puhelun, jota ei kukaan äiti halua. 

Haikailen (edelleen siis valikoiden) menneeseen tai en, asiat hoituvat nykyiseen tapaan. Voin vain päättää, miten omassa todellisuudessani vaalin rakkauttani hitaaseen elämään ja intohimoani oppia kaikesta kaiken ja mielellään heti. 
Aloitan kerran päivässä näyttävän kännykkäpaaston. Noin kolme minuuttia myöhemmin muistan, että lasten Wilmat (sähköinen reissuvihko) piti tarkistaa ja vikinglotto (ihanan epätoivoista) tehdä. Niin ja katsoa löytyisikö nettikirppikseltä käytettyä pyörätelinettä. Aamuksi pitää laittaa muistutus puhelimeen, että muistan tilata kuopukselle hammaslääkärin. Facebookissa on näköjään hauska millainen kenkä olet -testi ja whatsappissa kuusi uutta viestiä.


Mitähän sitä illalla katsoisi Netflixistä? 



2 kommenttia:

  1. Kuten edellisessä kommentissani sanoin, niin minähän en lue käyttöohjeita. Koska olen miehinen mies.
    Niinpä talouteeni ei tule laitteita joissa käyttöohjetta tarvittaisiin.
    Telkkari on telkkari, puhelin on puhelin, tietokone on tietokone ja radio on radio.
    Taloyhtiö on hyvin poikamiesäijäystävällinen koska pyykkituvassa on ammattiluokan pesukone jossa ei ole ainuttakaan turhaa kytkintä. Hanat auki, lämpötilan valinta ja start. No on siinä esipesunappi ja vissiin villapesuohjelma.
    Suhtaudun asiaan siten, että jos minulla on vaatekappale joka tarvitsee superhyperextrasoft-ohjelmaa niin en tarvitse sellaista vaatetta. Mielummin käytän yksinkertaista pesukonetta kuin ostan monimutkaisia vaatteita.

    Ugh! Olen dinosaurus!

    Sukulaispoika on toista maata. Kotonaan on kaikki viimeistä huutoa kaikilla mahdollisilla herkuilla.
    Milloin olen ollut siellä hoitamassa koiraa joudun soittamaan perään, että kuinkas tästä television näköisestä saa television päälle? Televisiossa kun on netti jolla en tee mitään koska siinä ei ole hiirtä eikä näppäimistöä.
    Pesukoneessaan on parisataa ohjelmaa ja symboleita jotka eivät mielestäni liity pyykinpesuun mitenkään, kuten lumihiutale tai pähkinä?

    Sukulaispoika on Homo Sapiens Modernus.

    Tänä iltana katson tavallisesta telkkaristani Arskan leffan.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Dinosauruksella on vaihtoehtoinenkin termi. Toimen ihminen. Sellainen, joka tekee (mielellään mahdollisimman mutkattomasti ja turhaa ajatuskapasiteettia uhraamatta), kuin nauttii tekemisen suunnittelun suunnitteluvaiheesta, johon kuuluu erinäisten vaikeastihallittavien toimintojen hallinta.

      Minullakin on muuten pesukoneessani toiminto, jonka symbolina on lumihiutale. Tähän asti olen ihan tietoisesti välttynyt ostamasta vaatteita, joiden pesumerkinnässä lukee sana "avanto". Hyvin olen pärjännyt.

      Poista