Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

torstai 9. marraskuuta 2017

Pidäteltäviä mielipiteitä mielipiteistä


Saako ihmisen (naisen, luettaneen ihmiseksi) ulkonäköä arvostella, edes osana omaa yleistä mielipidettä? Tätä on erään senioriväestölle suunnatun julkaisun kolumnin jälkipyykkiä pestessä ja levitellessä pohdittu päivänä parina eri näkökulmista puoleen ja toiseen. En ota kantaa kirjoitukseen – saati sen esittäjään – sinänsä, kerron vain yhden näkökulman asiaan.


Tyttö on maannut sängyssä kaksi vuorokautta. Vuoroin nukkunut lepäämättä, vuoroin levännyt nukkumatta. Kaksi vuorokautta on tosin saattanut olla kaksi viikkoakin. Kukaan ei varmaksi tiedä, edes tyttö itse. Imuroinnista on jo aikaa, tiskit pitäisi tiskata. Pyykeillä ei niin väliä, sillä tyttö on ollut samoilla vaatteilla jo päiviä. Milloin elämästä tuli vain vaivoin siedetty ajantuhla?
Se saattoi alkaa jo alakoulussa. Tyttöä ei niinkään kiusattu, jätettiin vain ottamatta mukaan, suljettiin sisäpiirin sievistelijöiltä. Hän oli erilainen olemattakin. Jokin valuvika, sinisen sävyn huomaaja, turhan mollisointuinen tarina kenenkään laulaa.

On vaikea nimetä alkua sille, mikä on ollut niin miltei aina. Tyttö tietää vain, että on päiviä, joiden tuskaisten hetkien välissä on hauras toivo paremmasta. Jos jaksaa, voi käydä pihalla ja kaupassa, kuin kuka tahansa. Tai soittaa ystävälle, sille jonka sai päiväsairaalajaksolta. Ystävä ymmärtää mitä on elää täysin ilman värejä. Musta ei ole pahinta, sillä musta on edes jotain. Totaalinen värittömyys on kaikkein musertavinta.
Tyttö ei jaksa nousta sängystä. Äiti tuo ruokaa ja avaa verhot. Lopulta aina kuitenkin.

Sitten on taas parempia aikoja. Suunnitellaan opintoihin paluuta, lääkäri puhuu kuntoutumisesta ja suosittelee pitkää terapiaa, nyt aika voisi olla suotuisa sille. Tyttö jaksaa käydä suihkussa ja kerätä likaiset astia altaaseen. Ne ovat edistysaskelia, joita suuri enemmistö tuskin näkee sellaisina. Yhtenä niistä tyttö vetää kauhtuneet trikoot jalkaansa ja uskaltautuu kauppaan. Sellainen vaatii rohkeutta häneltä, jonka elämä on kutistunut yksiön kokoiseksi.

Ei, en tiedä onko tarinan tytöllä mitään tekemistä todellisen esimerkin kanssa. Mutta sen tiedän, että nukkavierulla, hapsottavatukkaisella ripsihuoltoa vailla olevalla nuorella naisella voi olla aivan erityisen surullinen syy näyttää juuri siltä kuin näyttää.
Näen työssäni paljon masennusta, surua, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ahdistusta, joka sulkee ihmisiä vangeiksi kotiinsa. Ymmärrän, miksi räjähtäneen näköinen ihminen kassajonossa ei aina merkitse ettei ihminen välitä itsestään. Päinvastoin, se saattaa olla osoitus, että on vihdoin alkanut taas tehdä niin. Jos on päässyt ylipäätään kotiovensa kynnyksen yli, ei pahin rotko ole ainakaan juuri nyt päällä. Asiointi kaupassa on joillekin suunnattoman urheuden ruumiillistuma, ponnistus, jota meidän muiden voi olla niin kovin vaikea ymmärtää. Ja vielä pitäisi jaksaa laittautua?

Kuinkahan monta täti-ihmistä on salaa arvioinut minunkin ulkoista alennustilaa maitopuklunhajuisten äitivuosieni kiihkeimpinä aikoina? Tunnustan. Olen sortunut kävelemään postilaatikkoa pidemmällä täysin laittautumatta. Pesemättömän ja päätänuolevan tukan survoin talvella pipon alle, kesällä samaa virkaa ajoi huivi. Mustat renkaat silmien ympärillä eivät suinkaan johtuneet rajauskynän leviämisestä, vaan kaikista valvotuista öistä. Pukeutumisen saneli käytännöllisyys. Korkokengillä ei ollut juuri virkaa hiekkalaatikkovuosina, eikä pikkujouluhitti glittertopista voinut kuin haaveilla. Verkkareilla sain sentään kaivattua vaihtelua äitiysfarkuille, joihin tungin vatsani vielä kauan sen jälkeen, kun kulloinenkin piltti oli minusta ulos pullahtanut. Tärkeys – ja etenkin kiinnostusjärjestyksen kärkipäässä olivat ne pienet ihmiset, jotka meillä asuivat ja minua äidikseen kutsuivat, ulkonäkö tuli jossain sijalla viisitoista. Silloinen avioliitto kesti vauva-ajat ja vaimon, joka ei koskaan pukeutunut kellohameeseen ja uhrannut vaipparahoja kampaajalla käyntiin. Syyt lopulliseen tuhoon olivat ihan muualla.

Olen jo vakaan aikuisuuden rajapyykin saavuttanut ja tyyliltäni ilmeisen keskitylsä. Jos olisin kaksikymppinen, koristaisi kalvakkaa varttani varmasti useammin tatuointi, kuin syntymäasuksi annettu neitseellinen nahka. Ottaisin muutaman lävistyksen ja kahden sentin tekoripset. Koska jokaisella ajalla ja sukupolvella on omat käsityksensä mikä on hienoa ja tavoiteltavaa. Kahdeksankymppisen (enkä viittaa tällä itseeni, heh) voi toki olla vaikea ymmärtää, että kauneuskäsitys saattaa kääntyä päälaelleen muutamassa kymmenessä vuodessa. Salitrikoot kuuluvat kyllä minunkin mielestäni edelleen lähinnä vain salille, mutta mitäpä se minulle kuuluu, jos joku keksii käyttää niitä Casual Friday –tyyppisenä osoituksena vapaasta persoonastaan. 
Onnekseni saan seurata nuorten elämää sen tapahtumarikkaimmassa keskiössä, joten duckfaceposeeraus tai mahdollisimman muovista ulkonäköä tavoitteleva ikäluokka ei saa inhon väreitä aikaan, edes kutkuttele mielikuvitustani ryhtymään kanssaihmisiä tuunaavaan muuttumisleikkiin. Se on se juttu. Ihan yhtä paljon niiden lapset aikanaan tulevat vanhemmilleen nauramaan, kuin omani nähtyään kuvissa laitahyökkääjäolkatoppaukset ja päähän poltetun permanentin.

Äitinä väännän miltei päivittäin rakkaan tyttöpaholaiseni kanssa pukeutumisesta, seikka josta ei poikalasten kohdalla ole koskaan tarvinnut repiä pääkarvustoaan. Äidin ei on ei, ja samalla syvä ymmärrys, että tyttöjen kehitykseen usein kuuluu testata viehätysvoimaansa ja korostaa naisellisuuttaan. Joskus sitä tehtiin kellohelmoin, nyt pintaa nuolevin trikoovaattein. Jälkimmäiseen sisältyy vain paljon enemmän riskejä, joista pienin on se, että joku pahoittaa mielensä kaupan kassalla. Väärinymmärryksen riski, että saa koskea ja kommentoida, vetää johtopäätöksiä kantajansa arvoista ja asenteista yhden hätäisen hetken perusteella, sellainen on aina olemassa. Vaikka joiltakin on tuntunut juuri peili menneen hajalle, ei kellään ole silti oikeutta aiheuttaa pahaa mieltä toiselle. Jos silmiä uhkaa puhkeaminen jonkun ulkonäön perusteella, kannattaa muistaa etteivät asiat ole aina niin yksioikoista. Rähjäisen, provosoivan tai muuten vain ei niin itseä miellyttävän kuoren alla voi olla ihan oikea tunteva ihminen. Sellainen, jolle ulkonäkö on juuri nyt kaikkein viimeinen asia mielessä.

Aina voi kääntää myös päänsä pois, tai mikä villimpää, pitää mielipiteensä omanaan. Niin olisi voinut tehdä myös se tuntemattomaksi jäänyt mieskusipäisyyden ruumiillistuma, joka keksi kerran kommentoida syöpähoitojen vuoksi hiuksensa menettäneelle ja sittemmin siilitukan saavuttaneelle rakkaalle ystävälleni, että tämä näyttäisi paremmalta pitkissä hiuksissa.

Aivan.



2 kommenttia:

  1. Tervetuloa takaisin <3
    Huippua lukea taas sun kirjoituksia!
    T.päkkänä

    VastaaPoista