Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Hyvää erityistä päivää


Kävin eilen baarissa. Asia ei millään muotoa ylitä uutiskynnystä, kuin korkeintaan käynnin teknisten tietojen osalta. Olin näet autolla ja kotona jo ennen kuin Tuhkimo astui kurpitsavaunuihin eräässä perinteikkäässä sadussa. Vielä kaksi vuotta sitten olisin nauranut räkäiset pelkälle ajatukselle vain poiketa pikaisesti (no, 1,5 tuntia) baarissa vailla tarkoitustakaan jatkaa pilkkuun saakka. Elin tuolloin kiihkeintä sinkkuaikaani ja tarvitsin takuulla kaikki aamuun saakka tanssitut tunnit usein juuri tämän samaisen ystävän kanssa, jonka eilen tapasin. Ystävä muutti sittemmin paikkakunnalta ja minä kesyynnyin vakaaseen parisuhteeseen. Aika aikaansa kutakin.

Rehellisyyden nimissä täytyy tosin todeta, että meidän kyllä piti. Mutta maailmankaikkeus tiputteli eteen erinäisiä tapahtumia, jotka johtivat erinäisiin asioihin joiden vuoksi en voinut kuvitellakaan kuin piipahtavani ennalta sovittuna aikana ennalta sovittuun paikkaan. Paikalla sinänsä ei ollut väliä. Olisin tavannut tätä ystävää vaikka aseman vessassa, mutta entinen kantapaikkamme oli kätevästi lähellä hänen hotelliaan ja tarjoaa yhä edelleen keskeisen näköalapaikan suomalaiseen juomakulttuuriin.

Selvinpäin baarissa on muuten ihan oma lajinsa. Sietokyky känniääliöihin kulkee jossain miinus seitsemänkymmenen ja sadan välillä. Hassua, että itse ei muutaman tuopposen jälkeen osaa ollenkaan huomioida, miten monta kertaa joku on läikyttää juomansa kaikkien kaatoetäisyydellä olevien päälle. Nyt väistelin pariskuntia, joiden pikkujoulufiiliksen huipentuma oli tanssia ravintolan ainoalla, ja täyteen ammutulla kulkuväylällä juomat kädessä näyttävällä kaarella valssia naftaliinista kaivetun livebändin hakatessa raivoisasti "Great Balls of Fire". Läikkyy, oli muuten kesysti ilmaistu.

Tein jo niiden puolentoista piinaavan tunnin aikana havaintoja, joista vähäisin ei ollut se, että tänään aika moni iskä herää krapulaan.
Koska on pikkujouluaika, ihmiset olivat pukeutuneet paremmin. Kaltaistani esteetikkoa hivelee silmästä pukumiehet ja mekkonaiset. Kaltaisteni varaan oli ilmeisesti laskenut eräs akateemisen pukeutumisen kirjekurssimaksulle vastetta saanut silinterihattuun ja pitkään kaulahuiviin pukeutunut ulsteritakkimies, joka yritti päättäväisesti vangita jommankumman huomion heilumalla vuoroin ystäväni, vuoroin minun välittömässä takaviistossa koittaen näin napata edes toisen katsekontaktia kutsuksi lähempään kanssakäyntiin. ”Saanko liittyä seuraanne”, olisi toiminut paremmin, kuin puuhakas tuijotus. Jos edes sekään.

Olemme viettäneet ystäväni kanssa lukuisia naurunremakkaisia hetkiä suunnitellen kirjaa ”mies, näin isket naisen” ja sille jatko-osaa ”näin myös pidät sen”. Naurunremakkaisia siksi, että kirjat tulisivat olemaan täynnä ”älä tee näin” arkielämäesimerkkejä. Niitä muuten piisaa. Eräs klassikko on heitä mulle keppi –mies.
Heitä mulle keppi on käytösmalli, jossa uros tiputtaa kuvitellun kepin naaraan jalkoihin ja läähättää ja vinkuu vieressä välittämättä siitä, mitä naaraalla sattuu olemaan meneillään juuri samaisella hetkellä. Heitä, heitä nyt, eiku oikeesti, heitä mulle keppi! Lääh, lääh. Jos naaras ei lähde mukaan tähän ei toivottuun käytösmalliin, uros saattaa hämmentyä ja alkaa maanisesti jahtaamaan häntäänsä vain purkaakseen turhautumisensa johonkin. Paras tapa olla provosoimatta heitä mulle keppi –miestä ja samalla ainoa tapa kouluttaa tätä, on olla palkitsematta ei toivotusta käytösmallista. Älä. Kiinnitä. Huomiota.
(Toim. huom. bloginpitäjä ei mitenkään vertaa miehiä koiriin. Korkeintaan käytöstä ja sitäkin harvakseltaan.)
Jotenkin naisena olisi mahdottoman hankala kuvitella tilannetta, jossa menisin kahden tiiviisti keskustelevan miehen väliin änkkäämään kaljansamein silmin jotain tyhjänpäiväistä, kuten hei, hei tyyppi, onks toi kello aito. Ehkä olen vain tavanomaista pidättyväisempi, tai jättänyt nutturan purkamatta.

Niin, niitä havaintoja sitten. Yksi surullisimmista oli huomata eräs ihmislaji, jota ei joko ole ollut, tai on, mutta poistunut jo ennen kuin itse olen ehtinyt paikalle. Nimittäin vanhukset. Saatat nyt ajatella, että missä palvelutalon kaffilassa tai lähiöjuottolassa tapaan nykyisin harvat kertani viettää. Kyseinen paikka on kuitenkin jo hinnoittelunsa puolesta kaukana kansankuppilasta. Livebändi soittaa yleensä jazzia, mutta onneksi sitäkin vain lyhyen aikaa illasta. Keskeinen paikka keskellä keskisuurta kaupunkia kerää viikonloppuisin ikäjakaumaltaan hyvinkin laajalla skaalalla kävijöitä. Ehkä noin kolmesta kymmenestä eteenpäin, hamaan iäkkyyteen asti. Siksi ei ole mitenkään ihmeellistä törmätä pantterikansalaiseen, jonka hiusten viimeinen väri on pysynyt samana jo vuosikymmeniä kahden viiva viiden vuoden välein uusittavassa ajokortissa.Ihmeellistä on se, miten vahvassa humalassa mummikansalainen voi olla! Yleensä nämä haurailta vanhuksilta vaikuttavat kansalaiset ovat tosin miehiä. Juuri samanlaisia, joita hoitajaopiskeluaikoina peittelin iltaisin nukkumaan ja aamuisin ojensin pestyt tekarit ennen puuroa ja kuoretonta vaaleaa leipää.
Näky saa minut aina yhtä surulliseksi; harittava katse, askel, joka ei ole epävakaa vain humalaansa, koppuraiset kädet hieman tärisevinä tuopin ympärillä, kasvot, joista voi lukea elämäntapahtumat kuin kantojen vuosirenkaat. Mikä ajaa vanhuksen baariin juomaan? Enkä tarkoita, että vanhusten pitäisi juoda kotona, tai ylipäätään olla juomatta. Mikä minä olen ketään moralisoimaan tai sanelemaan miten tämä ainokainen elämä kuuluu elää. Mutta jos jo nyt tässä neljänkympin tällä puolen krapulat viipyvät ilona kaksi päivää, mitä mahtavat olla kolmekymmentä tai enemmän vuotta myöhemmin?

Vanhukset juovat yhä enemmän, mutta samalla kestävät viinaa vähemmän, kuin työikäisinä. Jo muutamasta annoksesta voi tulla kova humala, ottaen vielä lisäksi huomioon yhteisvaikutukset mahdollisten lääkkeiden kanssa.  Ehkä juova vanhus on juonut aina, ehkä keksinyt eläkepäivien ratoksi tukevan humalan. Aamulla ei karju pomo, eikä pilliin puhalluttava poliisi. Omalääkäri tapaa reseptien uusimiseksi kerran vuodessa, eivätkä aikuiset lapset oikein osaa puuttua pappaikäisen dokaamiseen. Edes isänpäivänä.
Oma vaarini oli rankasti alkoholia käyttänyt ikämies, joka terveyden heiketessä saatiin vihdoin palvelutaloon ja eroon viinaa kotiin kuskaavasta ryyppyremmistä. Olosuhteisiin pakotettu raittius kesti puoli vuotta, kunnes vaari kuoli haimasyöpään miltei saman tein diagnoosin saamisen jälkeen. Ironista sinänsä, sillä haimasyöpä on lähes aina alkoholin aiheuttama. Toivottavasti sitä itse keksii eläkepäivien iloksi vaikkapa käsityöt ja lukuisat lapsenlapset, ennemmin kuin jokseenkin pysyvän humalatilan.

Käväisin eilen baarissa ja totesin, että mikään ei ole muuttunut. Joskus on kiva pyörähtää ihmisten ilmoilla, ja etenkin todeta että aamulla on erityisen mukava herätä ilman tärinää ja päänsärkyä. Ja vaikka varsinaista isänpäivää ei enää saisi kuulemma viettääkään, koska siitäkin jokin pieni vähemmistö niin kovin mielensä pahoittaa, aion omaa sunnuntaitani juhlistaa aivan erityisellä tavalla. Luojan kiitos se ei ole ainakaan krapula. 




4 kommenttia:

  1. Naisella on vihdoin taas blogi.
    Nyt on maailma taas jotenkin raiteillaan.

    Ja on aivan ihanaa, että ystäväsi kanssa ajattelette meitä miehiä niin hyvällä, että suunnittelette meitä varten naiseniskemis- ja pitämiskäyttöohjekirjaa.

    Ensin vaan jonkun pitäisi kirjoittaa ohjekirja siihen, kuinka meidät miehet saisi lukemaan käyttöohjekirjaa. Minähän en niitä lue. Enkä juo maitoa.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti. (Kirjoittaa kuumeisesti ohjekirjaa ohjekirjan lukemiseen, kohderyhmä miehet.)

      :)

      Poista