Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Ajattelin sitä ensimmäistä kertaa. Tai ties monettako...


Ajattelit sitä ensimmäistä kertaa vuosiin. Miten se tapahtuisi. Mitä jättäisit jälkeesi. Et kirjettä, et rahaa, et kuolematonta taidetta. Et viimeistä sanaa. Jättäisit kuvan kovasta ihmisestä, joka pelasi rakkaudesta…

Eräänä konservatiivisena keskiviikkoaamuna kellon repiessä silmäluomia auki vasta moottoritiellä kotipihan sijaan, ilahdutti Toyotariepuni (ei mainos) autoradio minua tällä Scandinavian Music Groupin kipaleella. Jäin miettimään miten se todella tapahtuisi.
Minusta täytyy tietää tämä. Olen niitä ihmispoloja, jotka pelkäävät koko elämänsä kuolevansa ja jotka sitten todennäköisesti aikansa syvässä ehtoossa poistuvat näyttämöltä syvän vitutuksen vallassa, koska elämä meni pelätessä sen ennenaikaista päättymistä. En pelkää itse tapahtumaa tai mitä sen jälkeen on. Pelkään kaikkea, mitä ei ollut ennen.


Että en rakastanut tarpeeksi.
Ollut rohkea.
Uskonut. Luottanut. Toivonut. Mitään näistä.
En kysynyt, kun oli vielä joku jolta kysyä.
Ja jos kysyin, en kuunnellut vastausta.
En arvostanut viileää kevätiltaa omenankukkia odottavassa huumassa.
En aina ollut minä.
En kertonut, en aikanaan tarpeeksi.


Riitänkö? Niin kysyy jokainen äiti. Syntymäsyyllinen, aina vähän vääränlainen kylkiluu kuitenkin. Sanoisin, että riitän. Se on ainoa tapa elää musertavan taakan alla, joka koostuu erinäisistä asioista, kuten ydinperheunelmasta riistetyt lapset ja loputon taistelu aikaa ja kaikkien yhtäaikaisia tarpeita vastaan.
Olen usein toivonut aikakonetta. Halaisin enemmän, pitäisi sylissä vaikka tiskit kaatuisivat lattialle ja imurista ryömisi pölykolonisaatio. Etenkin esikoinen sai toimia ihmiskokeena. Kilpaili tilasta ei oleellisen kanssa vähän raakileen äitinsä keskittyessä kaikkeen turhaan kolinaan. Seuraavat taistelivat yksinoikeudesta sylipaikkaan. Eipä niitä aikakoneita anneta, jos olisikaan. Voin vain odottaa, että vielä joskus saan nuuhkia kaksivuotiaan niskavillaa ja kuiskata siihen, ihan olet kuin isäs.

Riitänkö? Kysyy jokainen nainen. Tai ei. Ehkä liioittelin. Jokainen tuntemani. Riitänkö töissä, jossa nuoremmat jaksavat ylityöt ja loputtomat palaverit. Innostua ja uudistua, vaikka minä enää en. Käydä illanvietot ja yhteisölliset, kun juoksen räntäsateessa kauppakassit autosta nälkää kiljuvien kitojen täytteeksi. Riitänkö parisuhteessa, jossa kumpikin on toisensa nukkavieru villasukka, tottumuksesta ja tavasta, kunnes tulee jotain tai toinen löytää tuoreemman. Tai tässä uudessa, jossa rakkauteni murut ovat pahimmillaan minuuteista laskettavissa. Riitänkö tyttäreksi, joka jaksaa kuunnella samat vanhat, antaa anteeksi jo moneen kertaan unohdetut, huolehtia lääkärit ja lopulta hellan sulakkeen pois päältä? Riitänkö ystäväksi, joka ei tänäänkään soittanut ja siirsi jo kolmannen kahvilakäynnin? Entä ihmiseksi, joka jaksaa vielä liikuttua, tuntea, pakahtua halkeamatta kaiken myötätunnon ja murheen loputtomassa ristivedossa, kyynistymättä ja tulematta henkisesti ontoksi?

Olisi hienoa ajatella aloittavansa tänään, nyt ja ihan heti. Tekosyittä. Elää kuin viimeistä päivää. Olla vähän holtitonkin, nyt kun on vielä mahdollisuus. Mutta ei se mene niin. Ei ihmismieli osaa elää jokainen hetki loputtomassa kiitollisuudessa siitä, että on ylipäätään elossa. Aivot pyrkivät aina niiden luontaiseen tehtävään, pitämään ruumista hengissä, varoittamaan vaaroista ja tavoittelemaan jokapäiväistä tasapainon tilaa. Siksi huikaisevat onnenhetket ovat lopulta vain hetkiä nekin. Jostain syystä suru jää päälle helpommin.

Mitä minä jättäisin jälkeeni? Ehkä on hyvä pohtia sitäkin toisinaan, vaikka oletusarvona keikun täällä vielä toisen mokoman. Jos en muuten, niin kiusallanikin. 
Rakkautta. Toivon, että sitä jättäisin eniten. Ja naurua.

Enkä ainakaan kuvaa kovasta ihmisestä. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti