Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Liikuntasuorittajan pakko ja pari muuta totuutta


Tunnustan. En lähtökohtaisesti pidä urheilusta, joka on sekin varsin lievästi muotoiltu. En katsottuna, enkä itse osallistuttuna. Voisin syyttää koululiikuntaa, joka kilvoitteluhengellään tappoi haluni kaikenlaiseen ryhmähikoiluun. Ala-asteella oli hull...köh...ankara opettaja ja muutama vuosi myöhemmin koulun taakse pinkaistu salatupakka kiinnosti enemmän, kuin iänikuinen Cooperin testi. Silti tumppasin jo vuosia sitten ja pakotan itseni salille tai lenkkipolulle. Seuraavassa kerron miksi.


Olen saanut kyseenalaisen kunnian seurata sivusta, miten nopeaa on lihaskato urheilullisen nuoren tilapäisesti käyttökelvottomaksi tuomitussa raajassa. Jo muutamassa viikossa oli kinttu kuihtunut silminnähden pariinsa verrattuna, joten jouluun mennessä lapsi roikottanee housunpuntista lähinnä pulkannarua.

Tällähän meitä on peloteltu. Vikkelästi katoavaa lajia ovat lihakset, jos niitä ei käytä. Jokainen neljänkymmenen likapyykkirajan (vai oliko se rajapyykki?) ylittänyt on vähintään kerran kuulut, miten tärkeää on omata lihakset. Määrä kun alkaa hupenemaan väkisinkin mentäessä kohti kronologista poistumiskautta. Papua on paitsi tärkeää ylläpitää, myös hyvä hankkia jo etukäteen. Kerran menetettyä on vaikea saada takaisin pätee tähänkin.


Pitää siis urheilla. Jotta käsite ei olisi liian helppo, maailman luonnollisin asia ei mitenkään ole yksi homogeninen tapahtuma. Legendaarinen liikuntapiirakka hahmottaa urheilutapahtuman seuraavasti. Joka viikko työikäisen tulisi liikkua 2,5 h reippaasti ja tämän lisäksi kohentaa lihaskuntoa kahdesti viikossa tapahtuvalla treenillä. Käytännössä lihaskuntoa kohennetaan parhaiten kasvattamalla lihasta, eikä se valitettavasti tapahdu tuulipukua päälle vetämällä. Lihas kasvaa vain tarpeeksi suurella vastuksella, esimerkiksi pumppaamalla kyllin painavaa rautaa.

Eli. Viikossa pitäisi käydä kaksi kertaa salilla, mielellään kolme. Tämän lisäksi tulisi liikkua reippaasti keskimäärin 30 min päivässä (x 5), koska salilla käyminen ei ole aerobista liikuntaa. Ei kuulosta pahalta, eihän? Älä kuitenkaan erehdy ajattelemaan, että perus kävelylenkki riittäisi. Puolituntisensa pitäisi kerätä vaikkapa pyöräilyn, hölkän, uinnin tai reippaan sauvakävelyn tiimoilta. Puolituntinen venyy erinäisten lähtöön, siirtymiseen ja paluuseen liittyvien asioiden vuoksi tunniksi tai enemmän. Omalla kohdalla päälle pitäisi vielä lenkittää koira, ellei ottanut eläintä mukaan hölkälle. Sauvakävely ei ihan onnistu koiraa keihästämättä, eikä tuollainen seuraeläin hirveän pitkälle arvosta edes sitä hölkkää, saati pyörän perässä vedettyä puolituntista. Se kun haluaa lajiominaisesti pysähdellä puskiin ja nuuhkia

Arvaat mihin tämä kirjoitus on menossa. Aivan. Jos ylipäätään ehtii, niin kuka jaksaa
Olen sitä lajia, joka periaatteessa kyllä kokee tyytyväisyyttä liikunnasta, mutta yleensä jälkikäteen ja silloinkin lähinnä vastahankitun puhtaan omantunnon vuoksi. En ole koskaan saanut itse liikunnasta hyvää oloa, ja tiedän tämän vuoksi kuuluvani vähemmistöön. Liikun yksinkertaisesta vain, koska ymmärrän että on pakko – muutamaa harvaa kesälajia lukuun ottamatta.

Pidän toki minäkin riuskaa hyötyliikuntaa ensisijaisena ja luonnollisimpana ihmisruumiin toimintakyvyn ylläpitäjänä, mutta käsi sydämelle, kuinka moni kaltaiseni toimistorotta kantaa vedet kaivosta ja haravoi takapihaa joka ilta puoli tuntia? Lumitöitä saa nykyajassa tehdä kaksi kertaa koko talven aikana ja pikkutilkku nurmikkoa tulee kesällä ajettua kymmenessä minuutissa. Koska tavaroiden noukkiminen ja imurin kuljettaminen huoneesta toiseen eivät ole näiden vuosien aikana kerryttäneet rankani tueksi mittavaa lihaksistoa, en usko niin käyvän vastaisuudessakaan.


Toiset pystyvät yhdistämään huvin (?) ja hyödyn. Tämän vuoksi työmatkapyöräily olisi erikiva. Väittävät vaan, ettei moottoriteillä niin kovin laillista. Tosin fillarilla kahdenkymmenen minuutin automatkan sijaan kiertoteitä saisin kätevästi koko viikon liikuntapiirakan yhden suunnan rykäisyllä täyteen. Ikävä kyllä herätyskellossani ei ole sellaista asetusta, jolla saisi minut nousemaan kello neljä nolla nolla. Todella harmillista.

Työmatkat eivät siis onnistu. Entä jokin harrastus? Vihaan kaikkia joukkuelajeja ja alle 37 asteista vettä. Heti putosi pari potentiaalista pois. Jäljelle jää se iänikuinen sali ja rivakka koiran puskista kiskominen, joista kumpaakaan en rehellisesti ja aikataulullisin syin ehdi harjoittaa silti tarpeeksi.
Seuraavassa esimerkki saliohjelmastani. Tarpeeksi painoja ja kaksi – tai viisitoista toistoa jalkaprässiin;  yksi…kaksi…koska…kolme…täältä…neljä…pääsee…viisi…pois… Esimerkkiä koiralenkistä en laita. Siinä ei ole mitään erikseen mainittavaa.
Ai niin, pitää muistaa venytellä iltaisin, jota itse erityisesti jaksan inhota syntymäjäykkänä olentona. Ja pyöritellä hartioita. Nousta välillä ylös, jos on edes alas saakka ehtinyt. Töissä on onneksi sähköpöytä ja sitä myöten jalkojen laskimoläpät kovilla. Seison aina kun voin, ja kävelen portaat. Hyvä tyttö.


Olen tähän mennessä tavannut vain kaksi kohtalotoveria, jotka hampaat yhtä irvessä jaksavat huolehtia tomumajansa kurinpitotoimenpiteistä jokseenkin säntillisesti. Uskon, että meitä liikuntasuorittajia on kuitenkin paljon. Yleensähän ihminen, joka ei halua harrastaa jotain ei sitä myöskään tee. Logiikkani mukaisesti en pidä erityisesti kaupassa käynnistä tai vaatehuollosta, mutta koska pakko. Aikuisuuteen nyt vain kuuluu koko joukko asioita, joita ei ihan aina tee mielellään. Liikkumalla saavutetaan niin mittava joukko terveyshyötyjä, että kaltaiseni kuolemanpelkoinen terveysinto taivuttelee kyllä itsensä joka päivä uudelleen. Joskus ihan kirjaimellisesti. 

Liikunta on myös yksi tapa karttaa napaläskiä, joka on seurausta siitä, ettei ruokahalu katoa, mutta alituinen pikkulasten perässä säntäily käy vuosi vuodelta vähemmäksi pikkulasten kasvaessa ja muuttaessa yksi kerrallaan omatoimiseen elämään aika pian ajokortin saamisen jälkeen. Ei minunkaan tarvinnut ennen neljänkympin rajoitusta miettiä mitä suuhuni tungin. Nyt yksi ylimääräinen annos väärään aikaan nautittua porkkanaraastetta kiipeäisi kernaasti kiloiksi, joita ei enää koskaan saa karistettua. Jos nuorena joululäski oli yhtä kuin kerran vähän isommalla hädällä käyty vessareissu, nykyään ennen ja jälkeen paasto, jonka pituus lisääntyy vuosi vuodelta. Paitsi. Jos hankkii lisää lihasta. Lihas kuluttaa energiaa ja enemmän energiaa tietää käsi suklaarasiassa vietettyjä joulunpyhiä. Tässä olisi vajaa kuukausi vielä aikaa. Ei taida riittää.

Taidan mennä haravoimaan. Kaivo jäätyi jo. 


maanantai 27. marraskuuta 2017

Erojuttuja ja erinäisiä juttuja eroista


Erostani on rapeat seitsemän ja puoli vuotta. Tuona aikana olen muuttanut kaksi kertaa, opiskellut uuden ammatin, kasvattanut kaksi katraastani aikuisiksi, rakastunut, eronnut, rakastunut taas uudelleen; sanonut me ei olla enää me ja vika ei ole sinussa, vaikka olikin.
Olen saanut uusia ystäviä ja menettänyt vanhoja. Olen elänyt toista nuoruuttani, tai oikeastaan sitä ainoaa, kun ensimmäinen meni liian varhain vakavaksi. Tiedän miltä tuntuu tanssia pilkkuun saakka ja jalat rakoille, kuunnella aamulintuja kotimatkalla paljain jaloin sandaalit roikkuen kädessä ja sydän ilosta mykkyrällä. Menokenkäni tosin riisuin löydettyäni sydämeni puolikkaan kohta kaksi vuotta sitten.
Olen nauranut paljon ja itkenyt ihan liian vähän. Poraan ne loput sitten joskus elämäni ehtoossa, jos enää muistan syitä. 
Olen kiroillut, huutanut, kysynyt miksi ja kasvanut tyyneksi. Annoin anteeksi rikkovat osapuolet jo aikoja sitten. Ihmisenä olen varmasti valmiimpi, vaikka edelleen kovin kesken.

Seitsemän vuotta on samaan aikaan lyhyt henkäys ja loputon jono hyvien ja huonojen aikojen vuorottelua. Mutta ennen kaikkea kyllin pitkä matka parantua siitä, mitä oli ennen. Ero ei enää määrittele minua ihmisenä, jos on joskus oikeasti määritellytkään, paitsi pienen omiin ihmisiini lukeutumattoman joukon mielestä. Joillekin olen se kammoksuttu yyhoo, miehetön reppana, joka kasvattaa potentiaalisia isää itkeviä sosiopaatteja moraalisen rappeuman, eli avioeron seurauksena. Paras vastaisku ymmärtämättömyyteen on pärjätä, eikä edes pärjätä vaan kukoistaa. Yksin voi onnistua paremmin siinä, missä ennen epäonnistui kaksin.

Ero on epäilemättä ollut elämäni paras kokemus. Kipein, rankin, kasvattavin. Entisestä elämästäni kaipaan vain lasteni lapsuutta ja itse rakennettua taloa. Jälkimmäiseen voisinkin vielä palata jonkin satumaisen munkin seurauksena, ensimmäiseen en enää koskaan. Harva on äitien luku, joka voi aina väittää olleensa läsnä. Etenkään murheen alta. Elän sen asian kanssa. Joskus vuosien kuluttua lellin lastenlapset pilalle.

Joskus mietin, mitä jos olisin jäänyt? Olisin paitsi niin paljosta, en ymmärtäisi mistä. Ehkä elämä olisi ollut jollain tapaa tasaisempaa. Ilman näitä notkoja ja huippuja en kuitenkaan tietäisi miltä tuntuu kiivetä, enkä etenkään millaista on ymmärtää kiivenneensä ihan itse siihen, missä juuri nyt seisoo. Jos olisin jäänyt, en olisi koskaan kohdannut minulle annettuja ihmisiä tai elänyt osakseni tarkoitettuja kokemuksia. Lähtö oli ihan hirvittävän vaikea, ja se vaikea kesti vielä kauan lähdön jälkeen. Mutta kaikki kipuilu kannatti.

Eronneesta tulee helposti ympäristön riskianalyysimittari. Paria seurataan sivusta ja tehdään kannattavuuslaskemia miten niiden käy. Jos eronneella parille menee niin sanotusti persiilleen, tulee taloushuolia ja huoltajuuskiistoja ja mielenterveysongelmia, ero ei näyttäydy kovinkaan kannattavana. Mutta jos osapuolet, tai edes toinen, puhkeaa loistoon ja löytää paikkansa valossa, alkaa helposti katsella sitä omaa vakavaa todellisuuttaan aivan toisin silmin. Ei ole täysin stetsonista vedetty arvio, että ero saattaa tarttua tuttavapiirissä. Niin, ainakin sen yleensä enemmän asioista keskustelevan ja jakavan sukupuolen kesken. Rohkenen väittää, että ero tarttuu, jos on ylipäätään tarttuakseen, korkeintaan vain niihin jo muutenkin asiaa pohtiviin.

Minulta on monta kertaa kysytty kannattaako meidän erota. Mistä minä sen tietäisin, mitä kunkin elämässään kannattaa tehdä. Tiedän vain, että omalla kohdallani ero oli ainoa oikea vaihtoehto. 
Oli aikoja, jolloin epäilin. En ikinä itseni, vaan lasten takia. Sitten tuli enemmän aikoja, jolloin en. Onneksi. Ja vaikka taimitarhani työ on vielä kesken, jo aikuisuuteen ehtineistä kasvoi ihan hienoja ihmisiä. Minun ansioistani ja minusta huolimatta. Molempia yhtä paljon.

Kirjoitin aikanaan paljon erosta. Kokemus oli juuri niin valtavan suuri osa minua ja silloista todellisuuttani, kuin vaikkapa äidiksi tulo ensikertalaiselle. Ero oli yhtä kuin minä, identiteettini. Seitsemässä vuodessa olen potkinut kelkkani jo kauas kyseisen avannon reunalta, tulleiden ja menneiden talvien lumet ovat viimeistään peittäneet jälkeni ja hyvä niin. En ole enää Eronnut Nainen, olen nainen joka on joskus eronnut. Myös sitä. Silti jaksan yhä innostua aiheesta. Ja vastata kysymykseen kannattaako meidän erota. Vastaus on muuten hyvin yksinkertainen. Ei. Niin kauan kuin vielä miettii kannattaako, on jokin vaihtoehtoinen todellisuus johon verrata. Pohdinta loppuu tasan siihen kohtaan, missä mikä tahansa ahdistusta lievittävä ajaa kannattavuuslaskemien ohi sataakuuttakymppiä. 

Jokaista eroavaa osapuolta kohden on myös se toinen. Se, joka jää ymmärtämään mitä juuri tapahtui. Joillekin ero ei ehdi olla edes valinta. Päätös vain tulee päättämättä itse mitään. Jos oli lähteminen vaikeaa, voin vain kuvitella mitä on olla jäävä osapuoli. Joillekin sekin on tosin helppoa. Omalla kohdallani tein uuden rouvan kanssa läpyt ovella. 

Entä jos olisinkin jäänyt? En olisi minä. Olisin joku muu, jonkin toisen identiteetin kautta kasvanut. En saa koskaan tietää. 

Seikka josta olen yksinomaan onnellinen. 



lauantai 25. marraskuuta 2017

Ajattelin sitä ensimmäistä kertaa. Tai ties monettako...


Ajattelit sitä ensimmäistä kertaa vuosiin. Miten se tapahtuisi. Mitä jättäisit jälkeesi. Et kirjettä, et rahaa, et kuolematonta taidetta. Et viimeistä sanaa. Jättäisit kuvan kovasta ihmisestä, joka pelasi rakkaudesta…

Eräänä konservatiivisena keskiviikkoaamuna kellon repiessä silmäluomia auki vasta moottoritiellä kotipihan sijaan, ilahdutti Toyotariepuni (ei mainos) autoradio minua tällä Scandinavian Music Groupin kipaleella. Jäin miettimään miten se todella tapahtuisi.
Minusta täytyy tietää tämä. Olen niitä ihmispoloja, jotka pelkäävät koko elämänsä kuolevansa ja jotka sitten todennäköisesti aikansa syvässä ehtoossa poistuvat näyttämöltä syvän vitutuksen vallassa, koska elämä meni pelätessä sen ennenaikaista päättymistä. En pelkää itse tapahtumaa tai mitä sen jälkeen on. Pelkään kaikkea, mitä ei ollut ennen.


Että en rakastanut tarpeeksi.
Ollut rohkea.
Uskonut. Luottanut. Toivonut. Mitään näistä.
En kysynyt, kun oli vielä joku jolta kysyä.
Ja jos kysyin, en kuunnellut vastausta.
En arvostanut viileää kevätiltaa omenankukkia odottavassa huumassa.
En aina ollut minä.
En kertonut, en aikanaan tarpeeksi.


Riitänkö? Niin kysyy jokainen äiti. Syntymäsyyllinen, aina vähän vääränlainen kylkiluu kuitenkin. Sanoisin, että riitän. Se on ainoa tapa elää musertavan taakan alla, joka koostuu erinäisistä asioista, kuten ydinperheunelmasta riistetyt lapset ja loputon taistelu aikaa ja kaikkien yhtäaikaisia tarpeita vastaan.
Olen usein toivonut aikakonetta. Halaisin enemmän, pitäisi sylissä vaikka tiskit kaatuisivat lattialle ja imurista ryömisi pölykolonisaatio. Etenkin esikoinen sai toimia ihmiskokeena. Kilpaili tilasta ei oleellisen kanssa vähän raakileen äitinsä keskittyessä kaikkeen turhaan kolinaan. Seuraavat taistelivat yksinoikeudesta sylipaikkaan. Eipä niitä aikakoneita anneta, jos olisikaan. Voin vain odottaa, että vielä joskus saan nuuhkia kaksivuotiaan niskavillaa ja kuiskata siihen, ihan olet kuin isäs.

Riitänkö? Kysyy jokainen nainen. Tai ei. Ehkä liioittelin. Jokainen tuntemani. Riitänkö töissä, jossa nuoremmat jaksavat ylityöt ja loputtomat palaverit. Innostua ja uudistua, vaikka minä enää en. Käydä illanvietot ja yhteisölliset, kun juoksen räntäsateessa kauppakassit autosta nälkää kiljuvien kitojen täytteeksi. Riitänkö parisuhteessa, jossa kumpikin on toisensa nukkavieru villasukka, tottumuksesta ja tavasta, kunnes tulee jotain tai toinen löytää tuoreemman. Tai tässä uudessa, jossa rakkauteni murut ovat pahimmillaan minuuteista laskettavissa. Riitänkö tyttäreksi, joka jaksaa kuunnella samat vanhat, antaa anteeksi jo moneen kertaan unohdetut, huolehtia lääkärit ja lopulta hellan sulakkeen pois päältä? Riitänkö ystäväksi, joka ei tänäänkään soittanut ja siirsi jo kolmannen kahvilakäynnin? Entä ihmiseksi, joka jaksaa vielä liikuttua, tuntea, pakahtua halkeamatta kaiken myötätunnon ja murheen loputtomassa ristivedossa, kyynistymättä ja tulematta henkisesti ontoksi?

Olisi hienoa ajatella aloittavansa tänään, nyt ja ihan heti. Tekosyittä. Elää kuin viimeistä päivää. Olla vähän holtitonkin, nyt kun on vielä mahdollisuus. Mutta ei se mene niin. Ei ihmismieli osaa elää jokainen hetki loputtomassa kiitollisuudessa siitä, että on ylipäätään elossa. Aivot pyrkivät aina niiden luontaiseen tehtävään, pitämään ruumista hengissä, varoittamaan vaaroista ja tavoittelemaan jokapäiväistä tasapainon tilaa. Siksi huikaisevat onnenhetket ovat lopulta vain hetkiä nekin. Jostain syystä suru jää päälle helpommin.

Mitä minä jättäisin jälkeeni? Ehkä on hyvä pohtia sitäkin toisinaan, vaikka oletusarvona keikun täällä vielä toisen mokoman. Jos en muuten, niin kiusallanikin. 
Rakkautta. Toivon, että sitä jättäisin eniten. Ja naurua.

Enkä ainakaan kuvaa kovasta ihmisestä. 


keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Asioita ja joitain projekteja kasaava kaaoksentekijä


Keittiöni pöydällä on kuusi miltei täydellisen soikeaa soramontulta kerättyä kiveä. Kolme niistä olen maalannut mustiksi, kolme köllöttelee naturellin rusehtavina näyttäen jokseenkin alastomilta virkavaatteisten veljiensä rinnalla. Kivet ovat suhteellisen pieniä, eivätkä siksi mitenkään tiellä. Paitsi että tavallaan ovat. Mielessä. Ne kun sattumat olemaan kaikkien keskeneräisten projektieni ruumiillistuma.
Kivien tarina juontaa alkunsa erääseen askartelupaskartelublogiin, jossa Touhuihminen oli maalannut mustiin kiviin valkoisella kivoja pieniä yksityiskohtia, kuten kukkasia ja sydämiä ja muuta naismieleen vetoavaa esteettistä koukeroa. Minäkin, päätin ja pinkaisin eräänä harmaana tihkusadepäivänä keräämään kiviä. Pakkasin sitä edeltävästi koirat ja Miespoikakaverin jälkimmäisen autoon ja istuin kartturina soramontulle, jonka tiesin täydellisten kivien synnyttämöksi. Pahaksi – tai miten sen nyt ottaa – onneksi unohdin ottaa kantovälinettä mukaani, joten kiviä kertyi juuri sen verran kun sai mukavasti koiranremmisirkuksen ohessa kuljetettua taskuissa autolle. Unohdus saattoi pelastaa pöytäni peittymästä noin kymmenkertaiseen kiviröykkiöön.
No mutta. Keräsin siis kivet. Jatkoin elämääni. Noin viikkoa ennen viimetippa -nimistä hetkeä maalasin kivistä kolme täydellisintä siskon nelikymppislahja-astelemaa varten. Sitten huomasin, että päällyslakka jäi ostamatta. Siskon juhlat tulivat ja menivät, kivet möllöttävät pöydällä.

Kivet ovat yksi esimerkki loputtomista projekteista, joita talouteni seinät salaisesti kätkevät. Ensinnäkin, asiat tapaavat jäädä kesken, jos ne eivät kohdistu suoraan henkeä ja terveyttä ylläpitävään toimitaan. Kukaan ei kuole nälkään, vaikka en saa ommeltua joululahjajuttuja kaikista keräämistäni kirppisfarkuista - ja pitsipaidoista. Pyykkinarulle eivät itsekseen siirry puhtaat vaatteet koneesta, eikä huomista liikuntaretkipäivää varten ostamatta unohdetut eväät ilmesty kaappiin, vaikka maalaisin mosaiikkitulppaanihahmotelmani kerralla loppuun. Joten. Kaikki muuhun kuin akuutisti talouteen ja lapsiin kohdentuva puuhastelu jää helposti kesken. Aina. Tulee. Jotain. Jokainen yhden vanhemman perhe tietää miten paljon tunteja asioiden ja puuhakkeiden yksinäisvastuu nielee. Loput voivat vain arvata.
Ei, en tietenkään valita. Kerron sinulle kivistä ja luonneviasta nimeltä taipumus kasata asioita.

Myönnän. En ole erityisen järjestelmällinen olento. Itseasiassa olen varsinainen sottaaja. Jätän tavaroita jälkeeni ja kuljen sitten marmattamassa itselleni, miten kukaan voi elää näin. Olen vuosia syyttänyt kodin kaaoksesta lähes yksinomaan lapsiani, mutta kieltämättä alkanut nykyisin jarruttaa eteisessä siinä kohtaa missä peili sattuu sijaitsemaan. Suurin sotkija taitaa olla samalla suurin sotkun siivoaja. En viittaa niinkään kokoon.
En ole huolissani asioideni tolasta, lähinnä ärsyttää huomata jatkuvasti miten hankalaa on sietää itseaiheutettua sekä sotkua, että kaikkea keskeneräisyyttä. Autuas on se nainen, jonka rakkaimmat harrastukset ovat järjestyksenpito ja järkevä kokkaus.

Teen päivät palkkani eteen jokseenkin ennalta-arvattavaa ajatuspainotteista toisintotyötä. Illat puolestaan puskevat kuin VR:n veturi suotuisalla kelillä. Jotta mielenterveyteni pysyisi edes havaittavasti sektorilla vakaa, täytän pääni visioilla ja liikenevät työtasoni erinäisillä visioihin oleellisesti kytkeytyvillä liitännäisilmiöillä. Kuten rautalangalla, piirustuspaperilla, höyhenillä, kankaalla, puulla, paperimassalla, taulupohjilla, sekä edellä mainittuihin tarvittavilla työkaluilla. Aivotyöni vastapainoksi tarvitsen myös fyysistä pahoinpitelyä, jota nokkelat keksivät kutsua liikunnaksi. Jotta näillä vuosirenkailla kykenee liikkumaan postilaatikkoa pidemmälle, tulee ruumista rääkkäämisen ohessa myös huoltaa. Tämän vuoksi olohuoneeni sisustuselementtinä lojuu saatavilla erilaisia rullaukseen tarkoitettuja kapineita, jumppapallo, selätin ja valtava puolipallo, jonka idea on kasvattaa tasapainoa tai kotivakuutuksen kannattavuusprosenttia. Ei ole kerta eikä kaksikaan kun olen ollut laskeutua vaappuvan tasapainovälineeni päältä suoraan television lempisarjani syleilyyn. Kirjaimellisesti.
Pienessä asunnossa tämä kaikki on hyvin saatavilla. Ja silmissä alati.

Olisi ollut ihan mahtavaa saada syntymälahjana kaiken väsäilyyn tähtäävän mielen kylkiäisenä kyky ummistaa silmänsä sellaisilta maallisilta seikoilta kuten lehtipinot, vaatepinot, pinot ja erinäinen kerros maaperää eteisessä. Tai vaihtoehtoisesti voittaa lotossa ison talon verran tämän nykyisen hukkaneliövitsin sijaan, jotta olisi ihan erillinen siipi kaikelle ei suorasti taloudenpitoon liittyvälle toiminnalle. Sen verran häiritsee jollain tasolla keskeneräinen ja etenkin itseaiheutettu. Projekti kuin projekti, aina se mielenpohjalla välkkyy, kuin matalaan veteen pudonnut viehe.

Mitä tekisi Viisas Nainen? Lakkaisi haaveksimasta. Kahmisi pyykit lattialta. Vetäisi haravalla tavarakeon keskelle olohuoneen mattoa ja matolta jätesäkkiin. Tekisi viikoksi ruokaa pakkaseen ja veisi kesävaatteet varastoon. Minäpä lisään pykälää silmään ja ilmoitan suurieleisesti vastedes kello kahdeksantoista alkavan Äidin Oman Tunnin jolloin kaikenlainen häirintä on mitä ankarimmin tuomittavaa. Eli väsäilen entistä suunnitelmallisemmin ja mikä pahinta, miltei joka päivä. Aivan. Väitinkin olevani taipuvainen kasaamaan asioita, en kovin viisas.

Koska elämä on oivaltamista, olen tullut lopputulemaan, jonka mukaisesti kaikki se mikä tuottaa minulle eniten iloa, tuottaa myös eniten sotkua. On siis opittava joko sietämään kaaosta, tai lakattava tekemästä iloa tuottavia asioita.
Täytyy myöntää, että ihan hirveän kauan ei tarvinnut tätä valintaa miettiä.


Yksi asia on ihan varma. Vielä joku päivä maalaan nuo kivet. 



maanantai 20. marraskuuta 2017

Valkoisia valheita ja pari tekosyytäkin


Piti kirjoittaa painavaa parisuhdeasiaa mykkäkoulun syistä, muodoista ja lopettamisen tavoista kahvihuonekeskustelun inspiroimana. Ei pysty. 
Maanantaina ei vaan jaksa olla ihan hirvittävän syvällinen. Sen sijaan käytän arvokkaan bloggaushetkeni jokseenkin turhanpäiviäiseen korinaan. Valehteluun. 

Ihminen valehtelee keskiverrosti noin kaksi kertaa päivässä, lähteestä ja tutkimuksesta riippuen. Patologiset paskapäät toki jopa satakertaistavat lukeman, mutta jätettäköön heidät tämän kirjoituksen ulkopuolelle. Kiltit yksilöt saattavat nähdä valkoiset valheet keskimääräistä oikeutetumpina osana sosiaalista kanssakäyntiä, kuin suorasanaisemmat kanssakulkijat. Toisaalta ihminen valehtelee yleensä juuri silloin, kun siitä on hänelle itselleen jotain hyötyä.

Mikä on valkoinen valhe? Kaukana kaveristaan hätävalheesta. Hätävalhe on rumaa housut kintuissa kiinnijäämistä. Tai ainakin ne kaikki kyseisen valheen lajit, jotka tunnen, ja joita olen matkani varrella kuunnellut. En tietenkään, me ollaan pelkkiä työkavereita...
Valkoinen valhe säästelee yleensä sen kohdetta enemmän, kuin itse sanojaa. Joskus ei vaan pysty sanomaan suoraan. Olisi ihanaa elää täysin rehellisessä maailmassa...vai...olisiko sittenkään? Tätä voi kysyä siltä rehelliseltä reppanalta, joka keksi vastata totuudenmukaisesti kysymykseen näyttääks mun perse isolta näissä farkuissa… Tarina kertoo, että hän pääsee ihan kohta sairaalasta.

Yksi valheen vaikeammin tunnistettava laji on tekosyy. Tekosyy voi olla hätävalheen kaltainen äkkinäisyyteen perustuva yllättäjä tai huolellisen harkinnan tuotos. Perinteisten ei ehdi / jaksa / pysty lisäksi ihmismieli kykenee suoltamaan mitä mielikuvituksekkaampia keinoja välttellä epämieluisia tilanteita. Puuttumatta syihin tai suotavuuteen, tässä pieni tekosyypankki yleiseen käyttöön. Mikäli siis et halua kokeilla niinkin eksoottista vaihtoehtoa kuin totuutta. 
  • Klassikkotekosyy; sairaus. Angiina, mielikuvitukseton, mutta toimii. Jokin eksoottinen, sangen helposti tarttuva tauti tai parasiitti. Silmäluomiin levinnyt kynsivallintulehdus, joka peittää näkökyvyn, julkisilla kulkuneuvoilla kulkemisen, sekä autolla ajamisen. Pinaattirokko. Lepra. Kuudenen varpaan amputaation konsultointikäynti.
  • Koira söi kengän/talvitakin/rahapussin/kuljettajan puoleisen penkin autosta. Tylsää tavanomaisuudessaan, mutta harvemmin kyseenalaistatettu. Edellyttää yleensä koiran omistamista. Eksoottisempi versio; marsu tippui viemäriin ja odotat putkimiestä. Käärmeelläsi on masennus ja nahanluonti samaan aikaan, tilanteen vakavuutta voit tehostaa muutamalla valikoidulla kirosanalla tai kyyneleellä tapojesi mukaisesti. Akvaariokaloille pitää akuutisti vaihtaa vesi ja kotiloilla on tunnin kuluttua ruokinta-aika.
  • Et ole nukkunut neljääntoista vuorokauteen, mutta ei hätää, psykoosilääkitys alkaa ihan kohta varmaan vaikuttaa ja nämä siniset kirahvit jotka jahtaavat balettiasuun pukeutuneita pysäköinninvalvojia asunnossasi, poistuvat.
  • Hormonit. Vituttaa. Itkettää. Nälättää. Paleltaa ja on hiki ja läski ja Saimaan kokoinen finni leuassa. Ei toimi yleensä miesmerkkisillä.
  • Kontrollifriikki äiti tulee kylään viikoksi. Vaihtoehtoisesti sohvamajoituksella on läheisriippuvainen kaveri/serkku/veli, joka pääsi juuri linnasta lusittuaan sitä ennen pitkääkakkua taposta, mutta ei se ole äkkipikainen kuin kännissä ja silloinkin yleensä vain laskuhumalassa. Lapsella on krooninen hikka ja läksyjenkuulustelu ja hiihtokilpailut ja miehellä saunailta. Voi miten harmi.
  • Jokin päällekkäinen tärkeämpi tapahtuma, kuten saukkovalokuvauskerhon myyjäiset, feministisalibandy-yhdistyksen kirjanpitoristeily, rautatieläismusikaalinystävien pikkujoulut tai nukensukkamessut. Vain (tekosyy)taivas on rajana.
  • Sipaisit juurikasvua tainnuttaessa epähuomiossa tummaa hiusväriä nenän alle, jonka seurauksena sinulla on kyseenalaiset viikset muutaman päivän.
  • Palokunta teki moottorisahalla vahingossa väärään asuntoon miehen mentävä reiän oveen ja odottelet isännöitsijää (toimii huonosti ja yleensä vain kerran).
  • Lottovoittokahvit veikkauksella (yltiöoptimistisuudessaan sisältää suuren kiinnijäämisriskin).
  • Ruohonleikkurille on sovittu öljynvaihto
  • Kakku uunissa. Ja ehkä myös broileri.

Tietenkään en yllytä ketään valehtelemaan. Itse käytän hyväksi havaittua tapaa vastata jokseenkin suoraan ja totuudenmukaisesti, että koska ei vaan huvita. Tämä vastausmalli ei ihan aina ole sellaisenaan siirrettävissä erinäisiin tilanteisiin, kuten vaikkapa pomon tiedusteluihin ylitöihin jäämisestä. Tosin olen hänellekin vastannut jokseenkin rehellisesti kysymykseen "kiinnostaisiko sinua ottaa ylimääräinen asiakas perjantaina päivän päätteeksi". Että älä kysy, jos et kerran kestä kuulla vastausta....

Valkoisilla valheilla ja tekosyillä on roolinsa sosiaalisessa kanssakäymisessä, kunhan totuudessa pysyminen ja ennen kaikkea siinä eläminen, on se pääasiallisin toimintatapa kuitenkin. Halusi tai ei, kaikki tekevät sitä joskus. Lapsi oppii valehtelemaan jo niinkin varhain, kuin 2-3 -vuotiaana alkaessaan ymmärtää muiden erilaisia ajatuksia ja tunteita. Valkoisia valheita on jopa pidetty leikki-ikäisellä osoituksena älykkyydestä. Tiedä sitten.

Mutta nyt minun täytyy lopettaa, koska…lähden kauppaan.


Ja tämä on muuten tosi.   


keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Teknisesti ottaen tekniikka on vain hyvästä


En ole sattunut sijaitsemaan sellaisten tähtien alla, joiden suotuisan vaikutuksen myötä saisi erehtymättömän tekniikantajun syntymälahjana helpottamaan jokapäiväistä elämää. Inhoan yli kaiken uuden opettelemista. Etenkin, jos siihen liittyy valikoitu määrä nappuloita, ohjaimia tai sovelluksia. En voi syyttää edes ikääni, sillä tämä ominaisuus on ollut minussa aina.
Jos ostan uuden puhelimen, yritän pysyä merkissä ihan vaan siitä vaivannäön muistosta, jonka erään suomalaisen lippulaivan vaihtaminen tunnettuun androidiin aiheutti. Voit siis uskoa, että en koskaan tullut hankkineeksi edes tallentavaa digiboxia, vaan lukeuduin siihen harvaan jästipäiseen joukkoon, joka avasi television yhä harvemmin jos mielenkiintoista ohjelmaa ei sattunut tulemaan parahiksi omaan primetimeen. 
Uraudun helposti. Pesukoneesta käytän yleensä sitä yhtä hyväksi havaittua ohjelmaa niiden kahdenkymmenen muun sijaan, sillä kärsivällisyyteni ei riitä mihinkään niin hienomotoriseen, kuten ohjekirjojen lukemiseen. Siksi merkillisenä pidän sitä, että opettelin taannoin lasten X-boxin ohjaimen käytön jäätyäni suoratoistopalvelukoukkuun. Tarvittiin vain tarpeeksi suuri houkutin ja opin käyttämään neljää eriväristä nappia, sekä pyöreää vipumaisesti liikkuvaa ohjainta. Minun ja rajattoman dokumentti – ja eläväkuvatarjonnan välissä oli vain yksi seitsenvuotias mutta. Tv, joka muistutti tekniikan omaavan myös elinkaaren henkäilemällä ilta illalta yhä äänekkäämmin. 

Osittain tekniikkainhoni, osittain sen väistämättömän syy-seurausymmärryksen vuoksi, jota loputon kuluttaminen tälle tellukselle aiheuttaa, ajattelin katsovani olohuoneeni mustaa aukkoa sen viimeiseen pihahdukseen saakka. Kunnes eräänä työorjuuden uuvuttavana torstaipäivänä kävelin ovesta lapsilaumani hihitellessä sohvalla huomaakse ollenkaa.... Miespoikaystävä oli saanut tarpeekseen lottoarvonnan lailla satunnaisotantaan perustuvan toimintavarmuuden omaavasta töllöttimestä. Olohuoneessani koketeerasi nyt ihka uusi katseenvangitsija, ja mikä parasta, siinä oli sisäänrakennettu netf… siis … suoratoistopalvelu. Voi riemua! Vanhin kotolapsi sai X-boxin takaisin sen alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa. Räiskimispeleihin.

Miten arjalaiskristilliseen kärsimysperustaiseen työmoraaliin valettu keski-ikää uhkaavasti kolkutteleva nainen voi jäädä kiinni suoratoistopalveluihin? Helposti. Ne antavat miltei rajattoman valinnan mahdollisuuden; mitä, milloin ja miten. Ja koska suoratoistopalvelun sai valittua suoraan yhdellä kaukosäätimen painalluksella sen entisen toimii-ei toimi X-box sähellyksen sijaan, valinnasta tuli vieläpä naurettavan vaivatonta. 
Viikonloppuna kuorin ja pilkoin pari kiloa punajuuria minikeittiöolohuoneessani ja kuuntelin siinä ajassa kaksi jaksoa erästä kotimaista sarjaa. Kyllä. Kuuntelin. Television katseleminen on passiivista ajantuhlaa, joka saisi maanisen mummivainaani kierimään viimeisessä leposijassaan, mikäli se olisi tuhkatulle ylipäätään mahdollista. Meidän suvussa (isän puoli, ei se sohvalle kirjan kanssa oikaiseva puoli) kun on perinteisesti nukahdettu seisaaltaan tiskiharja toisessa ja parsinneula toisessa kädessä. Siitä on sitten aamulla tavattu jatkaa mihin illalla on jääty. Mutta jos televisio vain kuuluu taustalla, sehän ei voi olla syntiä eihän?
Enkä minä oikeasti ajattele niin. Että syntiä. Yhden aikuisen talous nyt vain sattuu pyörimään parhaiten, kun sen ylisisäkkö tuijottaa ennemmin ruuanlaittovälineistöä, kuin lempisarjojaan. Aikaa säästyy ja sinänsä tylsät askareet sujuvat huomattavasti mukavammin, kun voi samalla keskittyä ihan muuhun.

Tekniikka on tullut helpottamaan ihmispolon elämää ja säästämään kallisarvoisia tunteja johonkin tärkeämpään. Ei ole kaukana ajat, kun esiäitimme pesivät pyykit avannossa ja hoitivat viikkosiivouksen kätevästi varpuluudalla. Eineksiä ei ollut, joten kaikki mitä tunki ääntä kohti tuli ensin hartaudella valmistaa, eikä kipaista snakarilta ja ahtaa suuhunsa autossa lasten harrastuskuskausten välissä. Jos halusi juustoa leivän päälle, piti lypsää lehmä, erottaa maidosta hera, laittaa juustomassa muotteihin ja odottaa viikkoja tai vuosi. Yhteen juustokiloon meni kymmenen litraa kyhmyisillä sormilla lehmästä riistettyä poikasravintoa. Aika homma. Puhumattakaan siitä, että maakellarin täyttö vuodeksi vaati hieman enemmän suunnittelua, kekseliäisyyttä ja vaivannäköä, kuin automarketin ostoskärryihin kerätyt ruokatarpeet viikoksi. Joka sekin on aina yhtä yltiöpositiivisesti ajateltu.

Tekniikka on ihmistä varten ja aikaa siis säästyy. Mihin? Aivan.
Samaan aikaan kun aikaa säästyy välttämättömyyksiltä, sitä tuhlaantuu ei niin välttämättömään. Kuten nyt kännykkään, jota keskivertokäyttäjät vilkuilevat 150 kertaa päivässä, käyttäen tähän ihan nopeasti vaan vilkuiluun 2-4 tuntia hereilläoloaikaansa. Kaksi viiva oikeesti neljä! 
Lähes poikkeuksetta ihmiset arvioivat someaikansa alakanttiin. Nopeaa tarkistusta ei lasketa, ja toisaalta mistä se aika on muka pois, jos laittaa luurista soittolistaa tai äänikirjaa. En tiedä. Minulla ei ole tähän ratkaisua. Onnekseni sitä ei edes kysytty. Aikaa kuitenkin säästyy, kun ei tarvitse lähteä hevoskyydillä piiskaavassa vesisateessa tai umpihangessa tekemään yhteiskunnallisesti tuottavaa työtä, jonka palkalla ruokkii taas hyvän matkaa perhettään. Juokseva vesi tai pakkasella päälle napsahtavat lämpöpatterit eivät ole vieläkään itsestäänselvyys ihan joka maailmankolkassa, seikka joka kaltaiseltani kännykkäkyömyniskaiselta kermaperseeltä unohtuu vallan kätevästi, kunnes syysmyrsky nakkaa pari puuta sähkölinjoille ja pirtti pimenee ennalta määräämättömäksi ajaksi. Siinä ehtii akku loppua ja pakastin sulaa sadatellessa.

Työni on tuijottaa näyttöä. Toki myös ihmisiä, mutta eniten sitä litteää orjuuttajaa noin puolen metrin päästä lukulaseistani. Koska kahdeksan tunnin aikana ehtii klikata hiirtä ja hakata näppäimiä ihan muutaman kerran liikaa, koen ehkä tästä johtuen yhä kasvavaa vastenmielisyyttä lähes kaikkea kohtaan, joka on "kätevä tehdä netissä". Pyrin hoitamaan laskujen maksamisen ja muuta pakolliset vaikka töissä kahvitauolla, illat pyhitän perheen, kotitöiden ja omien hössötysten pyhälle kolminaisuudelle. Joskus kaipaan (tosin valikoiden) aikaan, jolloin piti ihan oikeasti ottaa kynä käteen tai istua alas soittaakseen puhelun. Tekniikkakammoni kohdentuu eniten juuri viha-rakkaussuhteiseen kännykkään. En jaksaisi aina olla saatavilla, viriketulvassa, vastaamassa joka piippaukseen. Ärsyttää kokea hirvittävää ahdistusta, jos puhelin unohtuu päiväksi kotiin. Sitten muistan, miten juuri kännykän mukana kuljettamisen vuoksi ehdin sairaalaan ennen ambulanssia, kun kolmisen viikkoa sitten sain kesken koiralenkin puhelun, jota ei kukaan äiti halua. 

Haikailen (edelleen siis valikoiden) menneeseen tai en, asiat hoituvat nykyiseen tapaan. Voin vain päättää, miten omassa todellisuudessani vaalin rakkauttani hitaaseen elämään ja intohimoani oppia kaikesta kaiken ja mielellään heti. 
Aloitan kerran päivässä näyttävän kännykkäpaaston. Noin kolme minuuttia myöhemmin muistan, että lasten Wilmat (sähköinen reissuvihko) piti tarkistaa ja vikinglotto (ihanan epätoivoista) tehdä. Niin ja katsoa löytyisikö nettikirppikseltä käytettyä pyörätelinettä. Aamuksi pitää laittaa muistutus puhelimeen, että muistan tilata kuopukselle hammaslääkärin. Facebookissa on näköjään hauska millainen kenkä olet -testi ja whatsappissa kuusi uutta viestiä.


Mitähän sitä illalla katsoisi Netflixistä? 



sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Hyvää erityistä päivää


Kävin eilen baarissa. Asia ei millään muotoa ylitä uutiskynnystä, kuin korkeintaan käynnin teknisten tietojen osalta. Olin näet autolla ja kotona jo ennen kuin Tuhkimo astui kurpitsavaunuihin eräässä perinteikkäässä sadussa. Vielä kaksi vuotta sitten olisin nauranut räkäiset pelkälle ajatukselle vain poiketa pikaisesti (no, 1,5 tuntia) baarissa vailla tarkoitustakaan jatkaa pilkkuun saakka. Elin tuolloin kiihkeintä sinkkuaikaani ja tarvitsin takuulla kaikki aamuun saakka tanssitut tunnit usein juuri tämän samaisen ystävän kanssa, jonka eilen tapasin. Ystävä muutti sittemmin paikkakunnalta ja minä kesyynnyin vakaaseen parisuhteeseen. Aika aikaansa kutakin.

Rehellisyyden nimissä täytyy tosin todeta, että meidän kyllä piti. Mutta maailmankaikkeus tiputteli eteen erinäisiä tapahtumia, jotka johtivat erinäisiin asioihin joiden vuoksi en voinut kuvitellakaan kuin piipahtavani ennalta sovittuna aikana ennalta sovittuun paikkaan. Paikalla sinänsä ei ollut väliä. Olisin tavannut tätä ystävää vaikka aseman vessassa, mutta entinen kantapaikkamme oli kätevästi lähellä hänen hotelliaan ja tarjoaa yhä edelleen keskeisen näköalapaikan suomalaiseen juomakulttuuriin.

Selvinpäin baarissa on muuten ihan oma lajinsa. Sietokyky känniääliöihin kulkee jossain miinus seitsemänkymmenen ja sadan välillä. Hassua, että itse ei muutaman tuopposen jälkeen osaa ollenkaan huomioida, miten monta kertaa joku on läikyttää juomansa kaikkien kaatoetäisyydellä olevien päälle. Nyt väistelin pariskuntia, joiden pikkujoulufiiliksen huipentuma oli tanssia ravintolan ainoalla, ja täyteen ammutulla kulkuväylällä juomat kädessä näyttävällä kaarella valssia naftaliinista kaivetun livebändin hakatessa raivoisasti "Great Balls of Fire". Läikkyy, oli muuten kesysti ilmaistu.

Tein jo niiden puolentoista piinaavan tunnin aikana havaintoja, joista vähäisin ei ollut se, että tänään aika moni iskä herää krapulaan.
Koska on pikkujouluaika, ihmiset olivat pukeutuneet paremmin. Kaltaistani esteetikkoa hivelee silmästä pukumiehet ja mekkonaiset. Kaltaisteni varaan oli ilmeisesti laskenut eräs akateemisen pukeutumisen kirjekurssimaksulle vastetta saanut silinterihattuun ja pitkään kaulahuiviin pukeutunut ulsteritakkimies, joka yritti päättäväisesti vangita jommankumman huomion heilumalla vuoroin ystäväni, vuoroin minun välittömässä takaviistossa koittaen näin napata edes toisen katsekontaktia kutsuksi lähempään kanssakäyntiin. ”Saanko liittyä seuraanne”, olisi toiminut paremmin, kuin puuhakas tuijotus. Jos edes sekään.

Olemme viettäneet ystäväni kanssa lukuisia naurunremakkaisia hetkiä suunnitellen kirjaa ”mies, näin isket naisen” ja sille jatko-osaa ”näin myös pidät sen”. Naurunremakkaisia siksi, että kirjat tulisivat olemaan täynnä ”älä tee näin” arkielämäesimerkkejä. Niitä muuten piisaa. Eräs klassikko on heitä mulle keppi –mies.
Heitä mulle keppi on käytösmalli, jossa uros tiputtaa kuvitellun kepin naaraan jalkoihin ja läähättää ja vinkuu vieressä välittämättä siitä, mitä naaraalla sattuu olemaan meneillään juuri samaisella hetkellä. Heitä, heitä nyt, eiku oikeesti, heitä mulle keppi! Lääh, lääh. Jos naaras ei lähde mukaan tähän ei toivottuun käytösmalliin, uros saattaa hämmentyä ja alkaa maanisesti jahtaamaan häntäänsä vain purkaakseen turhautumisensa johonkin. Paras tapa olla provosoimatta heitä mulle keppi –miestä ja samalla ainoa tapa kouluttaa tätä, on olla palkitsematta ei toivotusta käytösmallista. Älä. Kiinnitä. Huomiota.
(Toim. huom. bloginpitäjä ei mitenkään vertaa miehiä koiriin. Korkeintaan käytöstä ja sitäkin harvakseltaan.)
Jotenkin naisena olisi mahdottoman hankala kuvitella tilannetta, jossa menisin kahden tiiviisti keskustelevan miehen väliin änkkäämään kaljansamein silmin jotain tyhjänpäiväistä, kuten hei, hei tyyppi, onks toi kello aito. Ehkä olen vain tavanomaista pidättyväisempi, tai jättänyt nutturan purkamatta.

Niin, niitä havaintoja sitten. Yksi surullisimmista oli huomata eräs ihmislaji, jota ei joko ole ollut, tai on, mutta poistunut jo ennen kuin itse olen ehtinyt paikalle. Nimittäin vanhukset. Saatat nyt ajatella, että missä palvelutalon kaffilassa tai lähiöjuottolassa tapaan nykyisin harvat kertani viettää. Kyseinen paikka on kuitenkin jo hinnoittelunsa puolesta kaukana kansankuppilasta. Livebändi soittaa yleensä jazzia, mutta onneksi sitäkin vain lyhyen aikaa illasta. Keskeinen paikka keskellä keskisuurta kaupunkia kerää viikonloppuisin ikäjakaumaltaan hyvinkin laajalla skaalalla kävijöitä. Ehkä noin kolmesta kymmenestä eteenpäin, hamaan iäkkyyteen asti. Siksi ei ole mitenkään ihmeellistä törmätä pantterikansalaiseen, jonka hiusten viimeinen väri on pysynyt samana jo vuosikymmeniä kahden viiva viiden vuoden välein uusittavassa ajokortissa.Ihmeellistä on se, miten vahvassa humalassa mummikansalainen voi olla! Yleensä nämä haurailta vanhuksilta vaikuttavat kansalaiset ovat tosin miehiä. Juuri samanlaisia, joita hoitajaopiskeluaikoina peittelin iltaisin nukkumaan ja aamuisin ojensin pestyt tekarit ennen puuroa ja kuoretonta vaaleaa leipää.
Näky saa minut aina yhtä surulliseksi; harittava katse, askel, joka ei ole epävakaa vain humalaansa, koppuraiset kädet hieman tärisevinä tuopin ympärillä, kasvot, joista voi lukea elämäntapahtumat kuin kantojen vuosirenkaat. Mikä ajaa vanhuksen baariin juomaan? Enkä tarkoita, että vanhusten pitäisi juoda kotona, tai ylipäätään olla juomatta. Mikä minä olen ketään moralisoimaan tai sanelemaan miten tämä ainokainen elämä kuuluu elää. Mutta jos jo nyt tässä neljänkympin tällä puolen krapulat viipyvät ilona kaksi päivää, mitä mahtavat olla kolmekymmentä tai enemmän vuotta myöhemmin?

Vanhukset juovat yhä enemmän, mutta samalla kestävät viinaa vähemmän, kuin työikäisinä. Jo muutamasta annoksesta voi tulla kova humala, ottaen vielä lisäksi huomioon yhteisvaikutukset mahdollisten lääkkeiden kanssa.  Ehkä juova vanhus on juonut aina, ehkä keksinyt eläkepäivien ratoksi tukevan humalan. Aamulla ei karju pomo, eikä pilliin puhalluttava poliisi. Omalääkäri tapaa reseptien uusimiseksi kerran vuodessa, eivätkä aikuiset lapset oikein osaa puuttua pappaikäisen dokaamiseen. Edes isänpäivänä.
Oma vaarini oli rankasti alkoholia käyttänyt ikämies, joka terveyden heiketessä saatiin vihdoin palvelutaloon ja eroon viinaa kotiin kuskaavasta ryyppyremmistä. Olosuhteisiin pakotettu raittius kesti puoli vuotta, kunnes vaari kuoli haimasyöpään miltei saman tein diagnoosin saamisen jälkeen. Ironista sinänsä, sillä haimasyöpä on lähes aina alkoholin aiheuttama. Toivottavasti sitä itse keksii eläkepäivien iloksi vaikkapa käsityöt ja lukuisat lapsenlapset, ennemmin kuin jokseenkin pysyvän humalatilan.

Käväisin eilen baarissa ja totesin, että mikään ei ole muuttunut. Joskus on kiva pyörähtää ihmisten ilmoilla, ja etenkin todeta että aamulla on erityisen mukava herätä ilman tärinää ja päänsärkyä. Ja vaikka varsinaista isänpäivää ei enää saisi kuulemma viettääkään, koska siitäkin jokin pieni vähemmistö niin kovin mielensä pahoittaa, aion omaa sunnuntaitani juhlistaa aivan erityisellä tavalla. Luojan kiitos se ei ole ainakaan krapula. 




torstai 9. marraskuuta 2017

Pidäteltäviä mielipiteitä mielipiteistä


Saako ihmisen (naisen, luettaneen ihmiseksi) ulkonäköä arvostella, edes osana omaa yleistä mielipidettä? Tätä on erään senioriväestölle suunnatun julkaisun kolumnin jälkipyykkiä pestessä ja levitellessä pohdittu päivänä parina eri näkökulmista puoleen ja toiseen. En ota kantaa kirjoitukseen – saati sen esittäjään – sinänsä, kerron vain yhden näkökulman asiaan.


Tyttö on maannut sängyssä kaksi vuorokautta. Vuoroin nukkunut lepäämättä, vuoroin levännyt nukkumatta. Kaksi vuorokautta on tosin saattanut olla kaksi viikkoakin. Kukaan ei varmaksi tiedä, edes tyttö itse. Imuroinnista on jo aikaa, tiskit pitäisi tiskata. Pyykeillä ei niin väliä, sillä tyttö on ollut samoilla vaatteilla jo päiviä. Milloin elämästä tuli vain vaivoin siedetty ajantuhla?
Se saattoi alkaa jo alakoulussa. Tyttöä ei niinkään kiusattu, jätettiin vain ottamatta mukaan, suljettiin sisäpiirin sievistelijöiltä. Hän oli erilainen olemattakin. Jokin valuvika, sinisen sävyn huomaaja, turhan mollisointuinen tarina kenenkään laulaa.

On vaikea nimetä alkua sille, mikä on ollut niin miltei aina. Tyttö tietää vain, että on päiviä, joiden tuskaisten hetkien välissä on hauras toivo paremmasta. Jos jaksaa, voi käydä pihalla ja kaupassa, kuin kuka tahansa. Tai soittaa ystävälle, sille jonka sai päiväsairaalajaksolta. Ystävä ymmärtää mitä on elää täysin ilman värejä. Musta ei ole pahinta, sillä musta on edes jotain. Totaalinen värittömyys on kaikkein musertavinta.
Tyttö ei jaksa nousta sängystä. Äiti tuo ruokaa ja avaa verhot. Lopulta aina kuitenkin.

Sitten on taas parempia aikoja. Suunnitellaan opintoihin paluuta, lääkäri puhuu kuntoutumisesta ja suosittelee pitkää terapiaa, nyt aika voisi olla suotuisa sille. Tyttö jaksaa käydä suihkussa ja kerätä likaiset astia altaaseen. Ne ovat edistysaskelia, joita suuri enemmistö tuskin näkee sellaisina. Yhtenä niistä tyttö vetää kauhtuneet trikoot jalkaansa ja uskaltautuu kauppaan. Sellainen vaatii rohkeutta häneltä, jonka elämä on kutistunut yksiön kokoiseksi.

Ei, en tiedä onko tarinan tytöllä mitään tekemistä todellisen esimerkin kanssa. Mutta sen tiedän, että nukkavierulla, hapsottavatukkaisella ripsihuoltoa vailla olevalla nuorella naisella voi olla aivan erityisen surullinen syy näyttää juuri siltä kuin näyttää.
Näen työssäni paljon masennusta, surua, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ahdistusta, joka sulkee ihmisiä vangeiksi kotiinsa. Ymmärrän, miksi räjähtäneen näköinen ihminen kassajonossa ei aina merkitse ettei ihminen välitä itsestään. Päinvastoin, se saattaa olla osoitus, että on vihdoin alkanut taas tehdä niin. Jos on päässyt ylipäätään kotiovensa kynnyksen yli, ei pahin rotko ole ainakaan juuri nyt päällä. Asiointi kaupassa on joillekin suunnattoman urheuden ruumiillistuma, ponnistus, jota meidän muiden voi olla niin kovin vaikea ymmärtää. Ja vielä pitäisi jaksaa laittautua?

Kuinkahan monta täti-ihmistä on salaa arvioinut minunkin ulkoista alennustilaa maitopuklunhajuisten äitivuosieni kiihkeimpinä aikoina? Tunnustan. Olen sortunut kävelemään postilaatikkoa pidemmällä täysin laittautumatta. Pesemättömän ja päätänuolevan tukan survoin talvella pipon alle, kesällä samaa virkaa ajoi huivi. Mustat renkaat silmien ympärillä eivät suinkaan johtuneet rajauskynän leviämisestä, vaan kaikista valvotuista öistä. Pukeutumisen saneli käytännöllisyys. Korkokengillä ei ollut juuri virkaa hiekkalaatikkovuosina, eikä pikkujouluhitti glittertopista voinut kuin haaveilla. Verkkareilla sain sentään kaivattua vaihtelua äitiysfarkuille, joihin tungin vatsani vielä kauan sen jälkeen, kun kulloinenkin piltti oli minusta ulos pullahtanut. Tärkeys – ja etenkin kiinnostusjärjestyksen kärkipäässä olivat ne pienet ihmiset, jotka meillä asuivat ja minua äidikseen kutsuivat, ulkonäkö tuli jossain sijalla viisitoista. Silloinen avioliitto kesti vauva-ajat ja vaimon, joka ei koskaan pukeutunut kellohameeseen ja uhrannut vaipparahoja kampaajalla käyntiin. Syyt lopulliseen tuhoon olivat ihan muualla.

Olen jo vakaan aikuisuuden rajapyykin saavuttanut ja tyyliltäni ilmeisen keskitylsä. Jos olisin kaksikymppinen, koristaisi kalvakkaa varttani varmasti useammin tatuointi, kuin syntymäasuksi annettu neitseellinen nahka. Ottaisin muutaman lävistyksen ja kahden sentin tekoripset. Koska jokaisella ajalla ja sukupolvella on omat käsityksensä mikä on hienoa ja tavoiteltavaa. Kahdeksankymppisen (enkä viittaa tällä itseeni, heh) voi toki olla vaikea ymmärtää, että kauneuskäsitys saattaa kääntyä päälaelleen muutamassa kymmenessä vuodessa. Salitrikoot kuuluvat kyllä minunkin mielestäni edelleen lähinnä vain salille, mutta mitäpä se minulle kuuluu, jos joku keksii käyttää niitä Casual Friday –tyyppisenä osoituksena vapaasta persoonastaan. 
Onnekseni saan seurata nuorten elämää sen tapahtumarikkaimmassa keskiössä, joten duckfaceposeeraus tai mahdollisimman muovista ulkonäköä tavoitteleva ikäluokka ei saa inhon väreitä aikaan, edes kutkuttele mielikuvitustani ryhtymään kanssaihmisiä tuunaavaan muuttumisleikkiin. Se on se juttu. Ihan yhtä paljon niiden lapset aikanaan tulevat vanhemmilleen nauramaan, kuin omani nähtyään kuvissa laitahyökkääjäolkatoppaukset ja päähän poltetun permanentin.

Äitinä väännän miltei päivittäin rakkaan tyttöpaholaiseni kanssa pukeutumisesta, seikka josta ei poikalasten kohdalla ole koskaan tarvinnut repiä pääkarvustoaan. Äidin ei on ei, ja samalla syvä ymmärrys, että tyttöjen kehitykseen usein kuuluu testata viehätysvoimaansa ja korostaa naisellisuuttaan. Joskus sitä tehtiin kellohelmoin, nyt pintaa nuolevin trikoovaattein. Jälkimmäiseen sisältyy vain paljon enemmän riskejä, joista pienin on se, että joku pahoittaa mielensä kaupan kassalla. Väärinymmärryksen riski, että saa koskea ja kommentoida, vetää johtopäätöksiä kantajansa arvoista ja asenteista yhden hätäisen hetken perusteella, sellainen on aina olemassa. Vaikka joiltakin on tuntunut juuri peili menneen hajalle, ei kellään ole silti oikeutta aiheuttaa pahaa mieltä toiselle. Jos silmiä uhkaa puhkeaminen jonkun ulkonäön perusteella, kannattaa muistaa etteivät asiat ole aina niin yksioikoista. Rähjäisen, provosoivan tai muuten vain ei niin itseä miellyttävän kuoren alla voi olla ihan oikea tunteva ihminen. Sellainen, jolle ulkonäkö on juuri nyt kaikkein viimeinen asia mielessä.

Aina voi kääntää myös päänsä pois, tai mikä villimpää, pitää mielipiteensä omanaan. Niin olisi voinut tehdä myös se tuntemattomaksi jäänyt mieskusipäisyyden ruumiillistuma, joka keksi kerran kommentoida syöpähoitojen vuoksi hiuksensa menettäneelle ja sittemmin siilitukan saavuttaneelle rakkaalle ystävälleni, että tämä näyttäisi paremmalta pitkissä hiuksissa.

Aivan.