sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Kotikasvatuksesta ja sen puutteesta



Kuten muutama tuhat muutakin, kuulun kuntamme Facebook-ryhmään. Vapaana kulkevien kissojen, erilaisten tapahtumien ja varastettujen polkupyörien ylitse minua jaksaa aina turhautuneesti naurattaa ilmoitus, joka alkaa sanoilla; vanhemmat, muistakaa kertoa lapsillenne… Lauseesta on toki erilaisia variaatioita, mutta ne kuten kommentitkin, viittaavat hypoteesiin vanhemmuuden laiminlyönnistä. Jos siis mopopojat päristelevät, pyörällä suhahdetaan pusikosta tielle tai koronarajoitusten aikaan kaupan edessä notkui kymmenpäinen lapsijoukko, syynä on aina lasten valistamattomuus. Paska kotikasvatus siis.


Älä työnnä legoa nenään. Nenään ei saa laittaa mitään esineitä. Ja kun piltti tulee pihalta mustaherukka sieraimeen tungettuna, sitä miettii, että juu, eipä tullut marjat erikseen yksilöityä. Tosin, kyllä pian viisivuotiaan pitäisi jo ymmärtää sana esine? Vanhempana sitä vain yksinkertaisesti ei voi, eikä ymmärrä kieltää joka ikistä asiaa erikseen, on vain pakko yrittää luottaa oman pilttinsä kohdalla "yleisesti kiellettyjen asioiden" laajuuden syvempään ymmärtämiseen. 


Pientä voi vielä katsoa perään, mutta jossain kohtaa sekin täytyy päästää yksin maailmalle. Valitettavasti ihan missä tahansa iässä, ihan minkä tahansa kasvatuksen saanut lapsi myös tekee asioita, jotka tietää kielletyiksi. Jos siis Seppo 16 v kokee matkustavansa perin kätevästi Saleen mopoauton kontissa, koska Reijo on jo repsikka ja Pertti ajaa, Seppo tuskin tekee sitä varsinaisesti tietämättömyyttään.



Kuva: Pixabay




Myönnän, pahastun pienesti puolesta, kun Terttu (nimi muutettu) keksii aina parjata vain kotikasvatuksen syylliseksi lasten ja nuorten apinaleikkeihin. "Kunnolla piiskattuna pysyisivät kyllä herran nuhteessa". Taitaa Tertun muinaisuudesta unohtua sellainen fakta, että koltiaiset tekivät koltiaistemppuja silloinkin, kun tiesivät selkäsaunan koittavan. Uskallan väittää turpajuhlien tietämisen jopa lisäävän käytöshäiriöitä.


Tekojen todelliset seuraamukset alkaa hahmottua vasta murrosiän jälkipuolella, kun aivojen alueet, joita käytetään kokonaisuuksien, harkinnan ja syy-seuraussuhteiden ymmärtämiseen kehittyvät. Riskinarviokyky nyt vain ei yksinkertaisesti toimi kunnolla, yksilökohtaisilla eroilla toki. Uhmakkuus ja näytönhalu kuuluvat myös pakettiin nimeltä murkkuikä toisilla enemmän, toisilla korkeintaan fantasioissa. Kaikesta kotikasvatuksen syyttäminen on siis aivotutkimuksen valossa jokseenkin sama, kuin pitäisi dementiaa vain huonona käytöksenä.



Kuva: Pixabay




Tietenkin kasvatuksella on väliä. Tietenkin vanhempien pitää ohjata jälkikasvuaan, muistutella itsestäänselvyyksistä, jaksaa toistaa ja toistaa. En silti usko, että yksikään teini jää Uffin laatikkoon jumiin, koska juuri sitä asiaa ei häneltä yksilöidysti kielletty. Itse tyhjensin kymppivanhana (kusipäisen) naapurin autonrenkaan pikkukivellä venttiiliä painaen. Ihan varmasti tiesin sen kielletyksi. Niin muuten tiesi vahdissa ollut poikakin, jolle halusin pienesti päteä. Kasvoiko minusta sittemmin psykopaatti, vankilakierteinen autoradiota varasteleva narkkari? Ainakaan ihan vielä en ole moista muodonmuutosta kokenut, mutta onhan tässä toki vielä aikaa, jos ikävuosia vain piisaa…



Rakkaus suojelee lasta. Kun oma harkintakyky ei vielä toimi ja ryhmäpaine puskee kokeilemaan rajoja, tietoisuus siitä aiheutuvista huolesta ja kyynelistä saattaa estää monta kyseenalaista tempausta. Rakkauskaan ei tosin aina auta. Aikuinen tietää, mitä voi tapahtua, jos Seppo kyykkii mopoauton takakontissa jonkun rysäyttäessä liikennevaloissa perään. Itse sellaisen kokeneena (tosin kontin sijaan kuskin paikalla istuen) selvisin niskavammastani parin vuoden hermokivuilla, mutta Sepolle kävisi todennäköisesti huonommin. Seppo on teini ja teinit ovat mielestään kuolemattomia. Seppoon ei osu mikään. Kunnes yhtenä päivänä Seppokin kasvaa aikuiseksi ja osumia alkaa tulla. Täydellinen huolettomuus on nuorten etuoikeus, jota ei enää aikuisena tavoita. Väittävät tosin, että miehillä riskinottokyky on yleisesti läpi elämän korkeampi, kuin naarasgeenisillä.



Kuva: Pixabay



Jos siis olet ”Terttu” ja sormesi syyhyävät kirjoittaa Oman Painavan Mielipiteesi kotikasvatuksen puutteesta syyksi kaikissa kuviteltavissa tilanteissa, mieti vielä hetki. Ja jos olet vanhempi, joka korvat punoittaen tunnistat oman lapsesi moitteista, jaksa kertoa, inttää, välittää, valistaa ja uhkailla sanktioilla. Sitten seuraa tärkein; myös toteuttaa ne kännykkäkiellot ja kohtuulliset kotiarestit. Syy-seuraussuhteen ymmärrys ei pääse kehittymään, ellei sitä koskaan omakohtaisesti testaa. Kun asian näkee näin, toisiaan raskastakin vanhemmuutta jaksaa taas piirun verran enemmän.


Lopuksi hyväksi havaittu keino kolttostelua vähentämään. Naurakaa ja paijatkaa paljon. Myös parimetrisen sukkahien hartioita ja varpaita voi ohimennen hieroa, vaikka se ei enää varsinaisesti kainalossa viihtyisikään. Kun vanhempi on muutakin kuin mäkättävä käskytyslaitos, on nuoren ehkä vähän helpompi olla ihan niin kovasti kapinoimatta vastaan.


Voimia!






perjantai 12. kesäkuuta 2020

Se aika vuodesta



Kesäpelko on täällä taas. Hankala äidinhuoli, joka ilmenee vain vuoden kirkkaimpaan aikaan. Se vuoroin vihjailee, vuoroin suorastaan kiljuu ennustuksiaan. Mutta yhtä kaikki on läsnä miltei jokainen hetki. Kesäpelko ei ole kesän pelkäämistä, sillä pimeän joulukuun lapselle valo ja lämpö ovat suloisinta mitä vuosi voi antaa, mutta kesällä voi tapahtua se. Hukkuminen. Noin, nyt se on sanottu.










Olen ollut äiti 24 vuotta. Tulen olemaan sitä henkeni viimeiseen hitaaseen kuiskaukseen, mutta pienten lasten äiti en enää koskaan. Sellaisten, joita voi varjella kaikilta vaaroilta, vaikka tietenkään ei. Mutta näennäisesti vahtia. Ainakin uintireissuilla. Muistan, miten huikeaa oli siirtyä vesirajasta rannalle, sentään pyyhkeen päälle istumaan jokainen lihas valmiina pinkaisemaan takaisin veteen. Muistan, miten pyyhe vaihtui vilttiin ja lihasvalmius lopulta kahvitermariin ja naistenlehtiin. Aina tuli tosin uusi vesirajavahdittava, yhteensä neljä. Vuodet kuitenkin tekivät sen, mistä nuori äiti vain unelmoi; vähensivät tarvetta takaraivon silmille.

”Äiti, voinks mä mennä kavereiden kanssa uimaan?”
Et. Et ikänä, etkä ainakaan sinne hyppylaituripaikkaan, jossa isommat loikkivat niskaan ja tuuppivat kolmosesta alas.
”Voit, mene vain”.
Jossain kohtaa oli päästettävä. Antaa vahtivuoro suojelusenkeleille. Onhan heitä?


Viltti varjossa, kahvia ja luettavaa. Parasta. 


Miten se on voinut olla näin pieni joskus? :D 


Myönnän, olen äitinä se hysteerinen katastrofinkuvittelija, jonka mieli maalaa uhkakuvat kerrannaisineen. Joku voi kaapata hennon tytön tienviereltä autoon, mutta todennäköisyys sellaiselle on aika olematon. Isommat voivat ajaa kolarin, niin on tapahtunutkin moottoritiellä, auton lunastukseen asti. Ja pala sydäntäni siinä mukana. On ollut käärmeenpuremaa, murtuneita raajoja ja mopokyytiläisenä kaatumista. Etuhampaan katkaissut sotaleikki kuulapyssyllä. Siinä olisi voinut mennä silmä. Ei mennyt. 

Kun esikoinen lähti yksin ajamaan Norjan Lofooteille, lähetin kaikki rukoukset ja loitsut, mutta sillä kerralla kun en, onnistui juuri ja juuri väistää hirveä. Nuoren reaktiokyky oli onneksi nopea. Ehti ajatella, oikea vai vasen ja osui siksi tielle rynnännyttä metsän kuningasta vain takapäähän. Yöllä, keskellä ei mitään. Paljon on varmasti sellaista, mistä en edes mitään tiedä. Ei minun tarvitse, osaan kuvitella kyllä.


Osaan kuvittelun taidon niin hyvin. Pystyn luomaan mieleeni kaksi vakavaa poliisia ovella. Sen pahimman. Jos tuntematon numero joskus soittaa, sydän jättää kaksi laukkaa väliin. Ylivirittyneet emonvaistoni ymmärtävät kyllä järkipuhetta, eivät vain usko sitä.


Pelkään vettä. Pelkään hukkumista ja viimeisiä hetkiä. Ajatus niistä saa miltei sekoamaan. Viime kesänä istuin etupihan puutarhatuolissa ja odotin niin kauan, kunnes puhelimeen kilahti sovittu viesti ”lähettii rannalta”. Joskus lapsi unohti. Lapset nyt vain tekevät sellaista. Eivät ajattele äitirievun hermoja ja huolta. Huoli on äidin ongelma, ei elämänpelkoa saa siirtää sukupolvelta toiselle. Ei sitä siirretty minullekaan, opin ihan itse. Tällaista on kai rakastaa liikaa.

Joskus öisin mietin tyhjää maantietä. Auton valoja, jotka osoittavat peltomultaan. Maasta nousevaa tomupilveä. Äänettömyyttä. Mutta vielä enemmän hyppylaituria ja veden vaimentamia huutoja.


* * *



Kotiin saa aina tulla, vaikka kännissä. Vaikka äiti suuttuisi, niin kotiin pitää aina tulla. Ja kaverista huolehditaan. Teini-ikäisten kanssa ei voi seistä enää rantavedessä, kuvainnollisestikaan. Omani ovat tosin aina olleet luotettavia. Eivät myöhästele, tulevat kun on sovittu. Vaikka "kaikki muut saavat olla pidempään". Kerran esikoista ei kuulunut. Mopo oli hajonnut kaasulinjalle, keskelle metsää, kännykän katveeseen (tuolloin katve oli mahdollista). Pitkä oli matka pojan työntää mopo kotiin, mutta pidemmät olivat hetket, kun en saanut puhelimeen yhteyttä. Lopulta, lähempänä asutusta vastasi hengästynyt ääni. Se oli ainoa kerta, kun kukaan lapsistani on tullut tunnin myöhässä kotiin.

Kakkonen tosin kokeili. Alkoi tulla 10 minuuttia sovitun jälkeen, kerran, kaksi, sitten vartin, sitten... Ei aina, mutta tarpeeksi toistuvasti venytteli aikaa. Kännykän akun loppuminen menee muutaman kerran läpi kellottomalta, mutta kummasti se kunnolla aikaistettu kotiintuloaika opetti ajantajua. Samainen kaveri kertoi pokalla pidelleensä kaverin röökiä, kun äiti alkoi haistaan takinhihan tuttua aromia. Nuoruuden tupakoitsijana en keksi kovin montaa tilannetta, jossa olisin omani antanut pideltäväksi, jonka myös kerroin aika tiukoin sanankääntein. Hoksasihan se poikanenkin, äiti ei ole ihan eilisen teeren likkoja. Mikä kuitenkin tärkeintä, kaikki ovat ymmärtäneet, ettei äiti kiusallaan huolehdi ja vaadi. Kotiin tullaan, kun sovitaan ja luvatut pidetään. Koska äidinhuoli.


Ruohonleikkuri, tosin hidas sellainen. 




Niin, se kesäpelko. En ole keksinyt ratkaisua, en tiedä onko sellaista olemassakaan. Olen hyväksynyt pelon osaksi itseäni. Jos en saa rationaalista minää ymmärtämään lasten pysyneen hengissä tähänkin asti, ja tilastollisesti tilanteen myös jatkuvan niin, joudun vain tulemaan toimeen asian kanssa. Eikä vahtimiseni vahinkoa estä. Sehän vaimentaa vain kuvittelun. Tiedän. Joskus joudun vastustamaan kiusausta pakata pyyhe ja naistenlehdet ja painella muina naisina rannalle. Tai ostaa peruukki ja irtoviikset. Riistakamerakin voisi toimia, tosin en tiedä onko uimarannan kuvaaminen kovin laillista puuhaa, moraalista puhumattakaan (ei, en ole harkinnut tätä).


Pelko on oma ongelmani. Lasten täytyy saada elää siitä vapaina ja aikuisena minun tehtäväni on vain selvitä itseni kanssa. Vaikka sitten istua tämäkin kesä puutarhatuolissa ja odottaa huojentavaa viestiä kännykkään.  

”Lähettii jo”.





maanantai 8. kesäkuuta 2020

Ajatuksia laatikon sisäpuolelta



Arvatkaapa mitä. Nyt meiltä hajosi ilmanvaihtokone. Eri kätevää odottaa uutta moottoria, etenkin kun vesivahingon vuoksi kuivuri tuuttaa poistoilmaventtiiliin kautta poistamansa ilman takaisin huoneistoon. Vessassa haisee tämän vuoksi multa, kuten myös kylpy- ja vaatehuoneessa. Tähän ei vissiin tarvitse enää erikseen mainita oireilua sisäilmalle?

Päivän aihe ei silti ole jatkokertomus erinäisistä sinänsä pienistä vastoinkäymisistä erinäisten laitteiden ja elämänsattumien saralla, vaan miten vaikeaa on ajatella isommin.






Think outside the box, eli ajattelun ulottamista laatikon ulkopuolelle. Tätä olen kuumeisesti nyt yrittänyt tehdä. Se laatikko, jossa ajatteluni pääasiassa tapahtuu, on näet aika ankea virikkeiltään. Se ehdottaa samaan ongelmaan samoja ratkaisuvaihtoehtoja odottaen silti eri lopputulosta. Joka on jokseenkin turhauttavaa. Miten ajatella laatikon ulkopuolella, jos ei osaa ajatella edes sen sisällä?


Ongelmani on seuraavanlainen; tarvitsen osa-aikayrittäjyyteni oheen osa-aikatyön. Omalla alalla sellaista ei valitettavasti ole tarjolla, joten olen laajentanut nuppineulan etsinnän laajempaan heinäkasaan. Osa-aikatyön ei tarvitse olla koulutusta vastaava The Työ, innostava ja monipuolinen ponnahduslauta kokoaikaiseen. Pidän nykyisestä työstäni todella paljon, ikävä kyllä sillä ei näillä tunneilla elä. Toinen työ oheen olisi siten ihan täysin taloudellinen ratkaisu. Sitten tulee muttat.


Ei ilta- ja yötöitä. Omat asiakkaani tulevat työpäivänsä päälle, joten iltapainotteinen toistyö ei onnistu. Yöt yritän nukkua vaihtelevalla menestyksellä, eikä sanomalehtien jakeleminen kello neljäjotain ihan varsinaisesti tue vaikeista uniongelmista kärsivän pyrkimystä säännölliseen päivärytmiin. Lisäksi olen kyvytön nukkumaan päivällä. Tämä tuli selväksi opiskeluaikana, jolloin sentään muuten vielä nukuin poikkeuksetta sikeästi ja hyvin. Yövuorojen jälkeen sain raavittua kaksi tuntia unta, kunnes joku sytytti valot päässä. Siinä ei ihan hirveän montaa kakstuntisunta peräjälkeen vedetty. 

Ääneni ei kestä puhelintyötä, siitä on ihan foniatrin lausunto olemassa. Luontokaan ei kestä aggressiivista myyntityötä. Olen maailman eniten paskin myymään mitään. Feissarina kyykkisin arkana piilossa, vitamiinimyyjänä en osaisi painaa argumentteja kilpailevia tuotteita vastaan, sillä yltiörehellisenä moinen tuntuu falskilta. Fyysisesti raskaat työt eivät näillä kulumilla onnistu. Mitä jää jäljelle? Vaikka mitä. Eri asia on mihin pääsee.




Takataskussa on kyllä pari käypäistä ammattia, mutta kokemusta joko ei ole tai siitä on jo liian kauan. En esimerkiksi ole kummoinenkaan ompelija, vaikka sellainen ammatti CV: ssäni koulujen kohdalla lukee. Sormeni ovat kuin nippu nakkeja, jotka eivät tottele ja taivu vetoketjun vaihtoon sitten millään. Kaupanalalle on koulutus ja pitkä kokemuskin, mutta siellä pitäisi kyetä tekemään listan mukaisia vuoroja tietenkin. Kuten niitä iltoja, jotka ovat kaikki omasta työstäni pois. Lisäksi, eikä edes vähäisimpänä; hakijoita on muitakin, kuin kakkosduunia etsivä keski-ikäinen tylsäke. Miksi palkata minut, kun voisi saada oikeasti innokkaan? Ja tällä en tarkoita, että koskaan tekisin töitä huonolla asenteella. Työt olen aina hoitanut hyvin, nekin, joihin lähdin joka aamu kiroillen.






Mitä sitä voisi pienesti päivisin tehdä? Tai osan aikaa viikosta? Selaan avoimia työpaikkoja, mutta toistaiseksi kahden työn sovittaminen toisiinsa ei ole näyttäytynyt kovin onnekkaana suunnitelmana. Kaikista parasta olisi tehdä joustavasti toteutettavissa olevia töitä, kuten vaikkapa kirjoittaa juttuja ja tarjota niitä lehtiin, tai maalata tilaustöitä. Yhtä ”varma” leipä tulee juomatölkkejä keräämällä, vaikka festarit ovatkin peruttu. Marjanpoimintaa? Pitää olla aika saakelin tehokas, jotta yhdessä kuukaudessa poimii osa-aikaleivän yhdelletoista seuraavalle. Mitä en ole. 

Kyllä on luova ajattelu tiukassa.

Tai ehkä synä olen minä. Ehkä toiveeni kahden työn yhdistämisestä vain on mahdoton toteuttaa näillä spekseillä. Aika on muutenkin huono nirsoilulle, tai onko se koskaan muka hyvä sellaiseen, en usko. Tuntuu myös pahalta ylipäätään kirjoittaa näin, jotenkin yliolkaiselta. Että siinä se nirsoilee vaikka maa pullistelee työttömiä. Kyse ei ole lainkaan siitä. Minulla on jo työ, työtä ei vain ole tarpeeksi, jotta voisin heittäytyä vain sen varaan. Siksi tarvitaan plan B.


Ja mielellään uusi ajattelulaatikko, kiitos.







tiistai 26. toukokuuta 2020

Vesivahinko, osa 2.



Koettelee (hermoja) vaan ei hylkää vai miten se meni. Ensinnäkin hyvät uutiset, tadadadattadaa; vesivahingon vuoksi ei tarvitse lähteä evakkoon! Iso, ruskea ja haiseva möykky, joka on päälleni tästä murheesta kasautunut, lapioitiin siis pois. Meillä oli siis onnea onnettomuudessa. Sanonta voidaan toisaalta kääntää myös toisinpäin. Onnessakin voi piillä "onnettomuus". Tai ainakin raskas ketutus.


Olen kuunnellut lattian piikkaamista, teollisuusimuria, vesi-imuria, naulapyssyä ynnä muutamaa muuta ihan sairaan ärsyttävää vempelettä pari päivää. Nyt voit ihmetellä miksi ylipäätään olen kotona (tai takapihalla oikeastaan). Varasin tarkoituksella nämä ”paperihommiksi”, sillä halusin olla itse paikalla. Sen lisäksi, ettei koiria voinut jättää meteliin (eikä valvomatta takapihallekaan), olen huomannut, että ainoa keino saada edes jotain vastauksia, on kysyä suoraan työmiehiltä. Miltä näyttää, onko paha? Mitä arvioit? Heiltä saa suoran ja kaunistelemattoman vastauksen, jota ei ole kuorrutettu taloyhtiön intresseillä. Sen opin jo näinkin lyhyessä ajassa. Tavallaan mekkalashow olisi siis ollut vältettävissä päivän evakolla johonkin kera kahden karvakaverin kanssa, mutta halusin tietää. Toisaalta karvakaverimyötämielisiä evakkopaikkoja on tasan nolla käytettävissä.


Lähtivät hakemaan järeämpää piikauskalustoa. 


Tätä kirjoittaessa vedet ovat poikki, koska putkien liitokset pitää uusia. Nämä ovat väliaikaisia. Mutta se kuivuri, se perkeles on tullut jäädäkseen. Vesivahinko ei ole laaja, mutta se on silti iso. Selitettävissä miten, en tiedä. Muuta kuin että lattia on ihan kunnolla märkä niiden neliöiden alalta, johon putket ovat iloisesti lorisseet. Kukaan ei oikein osaa sanoa mitä on pahamaineisen betonilaatan alla, siis konkreettisesti; onko vesi valunut lopulta soraan, vai kellutaanko kuin kumivene konsanaan märän päällä. 

Koeporauksia tehtiin tasan kaksi. Märkää on. Märkä tietää viikkoja kuivurin kanssa ja se taas tietää…no, hermojen ennenaikaista raunioitumista. Tai mistä minä tiedän, mikä aika olisi oikea sellaiselle. On kieltämättä ärsyttävää elää pienessä asunnossa viikkoja eteenpäin kuivurin kanssa, etenkin kun olen muutenkin yliherkkä metelille. Siis Todella. Herkkä. Metelille.



Että osaa ihminen olla lyhyesti kiitollinen. Mikä ei pidä paikkaansa. Kiitollisuutta ei vähennä se, että jokin muu asia ärsyttää samaan aikaan. Puolustan jokaisen oikeutta tuntea kaikenlaisia tunteita, myös sanoittaa niitä. Joskus vain ottaa pattiin sinänsä mitättömät asiat. Kuten nyt vaikka kuivurin meteli, vaikka vaihtoehtona olisi ollut viikkojen evakko, pahimmillaan jopa muutto. Epämukavuuden sietokykyä on tässä muutoinkin harjoiteltu urakalla, koronat ja kaikki, jotta pienesti alkaa jo hapottaa. Ihminen on onneksi joustava otus ja sopeutuu lähes kaikkeen. Minäkin. Ehkä kuivurin äänestä tulee meillä pian uusi normaali.


Saadaan asua kotona. Saadaan nauttia takapihasta, toivottavasti myös ilmojen puolesta. Ihan parastahan se on. Yritän ajatella näitä, enkä esimerkiksi miten juuri äsken, putkimiehen lähtiessä hakemaan jotain nippeleitä, alkoi avonainen putkenpätkä pahamaineisesti pulputtaa. Sillä seurauksella, että ilmeisesti putkeen vesien katkaisunkin jälkeen jäänyt määrä syöksähti uudelleen suoja-altaaseen ja sieltä rakenteisiin. Kas kun ei, sitä reikää ei ole edelleenkään korjattu. Todennäköisesti, ja jäljestä päätellen, tuskin vettä nyt ihan merkittävästi tuli kuitenkaan.


Aina roiskuu kun rapataan. Joskus ilman rappaamistakin. 


The Reikä imaisi taas. On se kätevä... 



Toivon siis kaunista kesää, pitkää pinnaa tai lyhyttä kuivausta. Mielellään kaikkia näitä.






sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Vesivahinko, osa 1



Otsikon luku viittaa epäilyyni jatkokertomuksesta...


Joskus tuntuu, että elämä on loputonta TV-shopin mainosrainaa, jossa innostunut miesääni vakuuttaa ”eikä tässä vielä kaikki”. Meillä on tosiaan vesivahinko, vissiin aika mittava sellainen. Putket ovat vuotaneet lattian alla hiljalleen ilmeisesti jo muutaman vuoden, litramääräisesti tässä puhutaan kymmenistä, jopa sadoista. Ei siis riitä, että koronan vuoksi joutuu sietämään epävarmuutta erinäisistä asioista, kuten tulevaisuudesta, toimeentulosta, lukkoon lyötyjen asioiden siirtymisestä hamaan johonkin. Nyt yritetään päälle sietää epävarmuutta asumisesta. Ja jos joku nyt miettii miksi emme avanneet luukkua aikaisemmin; sitä ei kuulukaan asukkaiden availla. Koko karmeus paljastui, koska sähkömies tuli katsomaan miksi vesimittari ei ole antanut enää kuukausiin lukemia. Ei varmaan niin, kun lillui kylliksi kauan vedessä. Sähkäri joutui lopulta rikkomaan luukun kannen saadakseen sen auki. Mitään kosteusvaroitinta tai ylipäätään varokeinoa ei ollut. Putkien alla tosin on muovinen allas. Ikävä kyllä, altaassa on myös rakenteisiin johtava reikä. Virallinen kosteusmittaus ja muutama koeporaus lattiassa kertoivat, märkää on. 


Voi miksi on minuun asetettu entä jos -kytkin, ja vieläpä varsin herkkä sellainen? Entä jos lattia revitään kokonaan auki? Se tietää muuttoa. Muutto tietää paljon vaivaa ja murhetta. Väliaikainenkin. Muutto kerrostaloon johonkin hevosen kukkuun tietää minulle hermoromahdusta. Näin herkkäuninen ihminen ja sielultaan maalaistyttö ei vain kykene. Eroni jälkeen asuin 1,5 vuotta pakosta kerrostalossa, joten perustan mielipiteeni vankkaan kokemukseen. Silloin ei ollut edes hissinkolahduksia vahtivia koiria. Nyt on. On olemassa kerrostaloihmisiä ja sitten heitä, jotka eivät ole. Ja sitten vielä sellaisia kuten minä, joille asunnosta riippumatta riittää mainiosti maksimissaan yksi seinänaapuri. Tämä koti on ollut siksi siunaus.


Entä jos joudutaan muuttamaan kuukausiksi väliaikaisasuntoon? Tässä kunnassa ei ole perheasuntoja vapaana. Kuntarajojen tuntumassakaan ei ole perheasuntoja vapaana. Anteeksi pappa kermaperseilyni, sinä nukuit lapsena hellahuoneen lattialla, lukuisten sisarustesi kanssa sikin sokin. Teillä kaikilla ei ollut sänkyjä, ei edes kenkiä. Ja minä en halua ahtautua muutamaksi kuukaudeksi keskellä kukkeinta kesää pieneen kaksioon miehen, kahden teinin ja kahden ison koiran kanssa. Ainakaan ellei asunto sijaitse joitakin tuhansia kilometrejä alempana aurinkorannikolla ja mielellään vielä omalla uima-altaalla varustettuna.


Entä jos joudutaan vapaan asunnon puutteessa vaihtamaan kuntaa pysyvästi? Lasten koulut ja kaverit ovat täällä. Heidän koko elämänsä on täällä. He ovat syntyneet tähän pikkukuntaan, asuneet tässä asunnossakin yli puolet elämistään. Mutta mikä pahinta, olen pyhästi luvannut, että täällä myös ollaan koulun loppuun. Miksi? Kyllähän lapset sopeutuvat. Minäkin sopeuduin uuteen yläasteeseen aikoinaan, ainoana uutena tulokkaana. Luokkatoveritkin sopeutuivat minuun, jopa niin hyvin, että ne vuodet muistan lopun ikääni enkä mitenkään positiivisessa valossa. Silloin vannoin, etteivät omani joudu koskaan samaa kokemaan. On toki fifty-fifty mahdollisuus, ettei tyttölasta revitäkään hengiltä uudessa ja jo muodostuneessa laumassa. Se mahdollisuus on myös toiseen suuntaan. Ja poikanenkin jaksaa varmasti kulkea joka aamu kahdella bussilla yli tunnin suuntaansa tarkasti ja hartaasti valitsemaansa keskiasteen kouluun. Ihan varmasti. Lapset sopeutuvat kyllä. Minusta ei voi sanoa samaa. 

Vesivahinkoa en olisi enää tarvinnut. Vaan eipä sellaista keltään erikseen kysellä. 


Useampi vuotohan siinä. 

Vettä kirjaimellisesti tippui putkista...

...ja päätyi tänne. Reikä, josta vesi on valunut rakenteisiin. 



Tämä koti on edustanut pysyvyyttä. Yhdessä lasten kanssa katseltiin, miten rivitalo rakentui metsän syliin ja kauaksi kaikesta hälystä. Tiesimme jo silloin mikä asunnoista tulisi olemaan meidän. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Noihin vuosiin on varmaan mahtunut enemmän, kuin koko elämääni sitä ennen. Voi mitkä vuodet! Tämä koti on nähnyt niin paljon. Iloa ja vähän kai suruakin. Nyt se näkee huolta ja epävarmuutta. Väliaikainen muutto, kokonaan muutto. Voi koti!


Yhtä huono vaihtoehto on asua täällä samaan aikaan, kun lattia avataan ja rakenteet kuivataan, jos märässä muhiikin jotain. Olen aikaisemmin altistunut sisäilmaongelmille oikein urakalla, ihan siis niille mitatuille ja havaituille. Lafka meni yli vuodeksi kiinni ja me työntekijät väistötilaan korjausten ajaksi. Onneksi en ehtinyt saada mitään pysyviä seuraamuksia. Mutta nyt, jakotukkiluukun avaamisen jälkeen, ja osin huoltotilan lattian peittäneen muovimaton repimisen seurauksena ovat tutut oireet palanneet. Kaksi sormea ihan minkä tahansa kirjan kannella, en edes ymmärtänyt yhteyttä. Pää oli muusta huolesta niin sekaisin, etten osannut huomioida päivä päivältä kasaantuvaa oireilua. Voihan se olla muutakin. Voihan se.


Tämä kohta on vielä helppo. Tässä on sentään vielä toivoa. Jos jokin herran ihme lankeaisi osaksemme ja vahinko ei olisi ihan niin laaja ja seuraamuksiltaan kamala. Jos selvittäisiin vaikka kahden viikon evakolla, jonka jälkeen päästäisiin takaisin. Edes niiden kuivureiden huumaavaan meteliin. Kotiin. Sitten on se järkimieli, joka tappaa kaiken toivon. Hittoako siinä uneksit, maanantailapsi. Mitäpä luulet tässä vielä käyvän? Aivan…


Ahtaudestaan huolimatta olen tykännyt olla täällä. En ole koskaan asunut missään näin pitkään, edes lapsena. Sanokaa mitä sanotte seinien olevan vain materiaa, ja kodin siellä missä sydän, minun sydämeni on täällä. Ja se sydän on nyt hyvin, hyvin surullinen.

Entä jos…kaikki kääntyykin vielä hyvin?





sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Hyvää äitienpäivää


Hyvää äitienpäivää. Kuinkahan moni blogipostaus ja somepäivitys alkaa näillä sanoilla? Mielikuvituksetonta allekirjoittaneelta, myönnän. Kas kun sanoilla leikittelyn vajavuuteen on tällä hetkellä kaksi mainittavaksi kelpaavaa syytä; toinen sijaitsee näppiksillä, jotka outouttaan painuvat mitä omituisimpiin kirjainyhdistelmiin sormien yrittäessä totutella uuteen läppäriin (vihdoin!) ja toinen muhii jalkojeni alla. Sellainen muutama kymmenen - tai satalitrainen vesivahinko, joka on päässyt vuotamaan putkista lattian alle. Että jos tuossa koronatylsyyden kärkevimmässä tuoksinassa ajattelinkin jotain uutta ja kivaa kaipaavani, niin ihan vesivahinkoa en varsinaisesti tarkoittanut.

Omaa äitiäni en tänään käy moikkaamassa, viikolla jo maskinassuna poikkesin hiuksiansa leikkaamassa, mutta poikaseni sain houkuteltua käpykakulla poikkeamaan iltapäivällä. Tämä jo perinteeksi muodostunut herkku sai alkunsa esikoisen syntymästä. Siitä saakka on joka äitienpäivä pöytää koristanut tuo hassu kakkunen, jonka paras anti sijaitsee kuoressa. Päätypalassa sitä on eniten ja siksi parasta ja sen saan minä. Joku palkinto valvotuista öistä ja uhmakiukuista sentään. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Lapset itsessään ovat parasta ikinä.







Hyvää äitienpäivää siis äideille ja erityisen kivaa päivää kaikille muillekin.



Joka kerran on äidiksi syntynyt,
hän äiti on kaikkien lasten,
ja kaikkia maailman lapsia
hän on painanut rintaansa vasten,
ja maailman lasten itkua
hän on alkanut korvissaan kuulla,
sillä maailman lapset puhuvat
hänen omien lastensa suulla.
­­(Anna-Mari Kaskinen)



sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Kymmenen vuotta erosta ja muuta höpinää elämästä



Miten hyväksyä se, ettei elämä mennyt kuten sen olisi suonut menevän? Tähän teemaan olen uppoutunut nyt työn puolesta. Täytyy sanoa, että osuu se kohdalle itselläkin. Kaikki ei totisesti mennyt kuten olisin tahtonut.



* * *



Luin tuossa jokin aika sitten vanhoja päiväkirjojani. Kaiken muun muassa minua yllätti silloinen haaveammattini, jonka olin jo tyystin unohtanut. Olin salaa halunnut radiotoimittajaksi. Aikana ennen kaupallisia radiokanavia unelmoin omasta ohjelmasta, jossa soittaisin upeita levyjä ja höpöttelisin. Muistan jopa alakouluikäisenä leikkineeni toimittajaa. Harmi, että ne höpöttelyt päätyivät C-kasetille, jonka kylkeen tuli kirjailluksi sittemmin Duran Duran. Eipä minusta olisi tullut kummoinenkaan radiopersoona. Sanavalmius ja nopea ajattelu kun toimivat lähinnä vain kirjoittaessa. Rohkeudessakin olisi paljon tekemistä.
"Vasta" parikymppisenä virisi toive tulla kätilöksi. Joka ei valitettavasti silloisten polkujen ja valintojen perusteella ollut mahdollista. Sen sijaan opiskelin muutaman muun ammatin, huomatakseni hutilaukauksiksi jokaisen. Nyt, 47-vuotiaana olen taas lähtöruudussa. Viimeisin tosin ei ole huti, mutta eipä sillä oikein eläkään. Miten tämä nyt näin meni?



En ole paiskattu lahjoilla, joita olisin erityisesti halunnut. En seissyt jonossa, jossa jaettiin sulokasta ulkonäköä, tutkijan älyä tai edes sen lajin päättäväisyyttä, joka takaa jonkinlaisen järkevän linjan elämässä. Jonotin ilmeisesti ilmaisia ämpäreitä ja siksi minut parsittiin näistä ominaisuuksista. Joskus hyväksyminen on ollut tiukassa. Ei aina. Ja nyt sanon provokatiivisen lauseen, joka on helppo ymmärtää väärin; miten elää sen kanssa, ettei minusta oikein tullutkaan mitään erityistä?


Jokainen on erityinen. Joo, tämän tiedämme. Mutta nuorena sitä helposti ajattelee saavuttavansa jotain vähemmän keskinkertaista, jättävänsä jälkensä, uudistavansa maailmaa tai ainakin käsitystä itsestään ja unelmistaan. Kunnes huomaa, että näin tämä nyt meni. Elämä. Miten olla, kun ovet sulkeutuivat yksi kerrallaan, eikä edes kokeillut kahvasta? Vaikkapa tarkastelemalla kaikkia niitä ovia, jotka avasi kuitenkin.





Erostani on kulunut tänään tasan 10 vuotta. Tai mistä sen nyt kukin laskee, minä lasken ensimmäisestä yöstä omassa kodissa. Tämän jälkeen en enää koskaan palannut yhdessä rakennettuun taloon yöksi, vaikka päivisin kävinkin vielä lapsia siellä hoitamassa, milloin eivät minulla olleet. Olihan kesä vastassa ja lasten pitkät lomat isän ollessa töissä.


Kymmen vuotta sitten olin samaan aikaan täysin murtunut ja kuplivan vapaa. Epäonnistumisen tunteet tulivat vasta vähän myöhemmin – onneksi. Mutta niitä kyllä sittemmin riitti. Miten ihminen voi sotkea asiansa siihen tolaan, että rikkoo neljän lapsen perheen, myy ikuiseksi tarkoitetun itse rakennetun talon ja luopuu lopuistakin unelmistaan, kuten jättää kesken opiskelut ammattiin, johon vihdoin olisi päässyt? Se siitä yhteisestä vanhuudestakin. Pettymykseen kietoutuivat kaikki aikaisemmatkin. Kuten nyt vaikkapa lahjattomien ämpärijonossa seisominen. Miksi muut saivat niin paljon enemmän? Mutta eihän se niin mene. Olen saanut asioita, joista joku toinen olisi voinut hakkauttaa vasemman kätensä irti. Kuvainnollisesti, toivottavasti.



Yhden elämän aikana voi elää monta. Se on rikkaus, ei sääli. Ero on ollut elämäni paras päätös, vaikka arki ei sen jälkeenkään helppoa ollut. Se oli vain eri tavalla vaikeaa. Onneksi olen saanut valtavasti myös onnea ja rakkautta kaiken surun ja epätoivon lisäksi.


Joidenkin polut poukkoilevat enemmän, mutta jokainen niistä vie perille. Viimeistään siihen monttuun, johon ei saa mukaansa kuin tietoisuudesta sammuneet kokemukset. Tätä ajatusta vasten on helppo ymmärtää, että elämä on matka. Se ei siis ole suoritus, kilpailu tai häpeäpaalu. Aina jää jotain vajaaksi ja tekemättä kuitenkin. Minusta ei tullut mitään erityistä on ihan hyvä kohtalo sekin. Kukaan ei luvannut, että täällä olisi helppoa, vaivatonta ja etenkään tasapuolista. Toisille totisesti annetaan enemmän, hyvässä ja pahassa. Siitä ei tarvitse pitää, mutta se kannattaa hyväksyä.


Miten siis elää sen kanssa, etteivät asiat ihan menneetkään kuten olisi suonut? 

Olen itsekin melankoliaan taipuvainen. Ehkä turhankin realisti. Näen luontaisesti enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia ja siksi kai toisinaan myös virheeni alleviivaten. Olen se leirituli-ihminen, joka valvoi petoja ja murehti muidenkin puolesta, jotta heimo sai nukkua rauhassa. Mutta aina jos minusta tuntuu, etten ole saavuttanut mitään järkevää, tai on hankalaa hyväksyä sulkeutuneet ovat, luen vanhoja päiväkirjoja ja muita aikaisempia kirjoituksiani. Minun kirjassani ei ole vain lukuja, siinä on osioita ja sivumerkintöjä. Upeita värejä. Vuodet eivät olleetkaan tasaista tapahtumatonta massaa, joiksi ne helposti jälkikäteen mieltää. Jotkut ymmärtävät tämän ikään kuin synnyinlahjana, meidän muiden pitää välillä vähän tuumailla. Loppupäätelmä on silti sama. Tästä tuli ihan hyvä elämä.