Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Yhdessä ja yksin



Olen katsonut nyt muutaman jakson ikiaikaista suosikkiani, tosin suomalaisversiona. Ohjelman terävin kiinnostavuus on kohdallani laantunut sitten kultavuosien, eikä B-sarjan julkkikset sinänsä jaksa kiinnostaa, mutta itse formaatti herättää paljon ajatuksia. Mikäli et ole koskaan seurannut sarjaa Selviytyjät, tässä lyhyt tiivistelmä; jaetaan ihmiset kahteen joukkoon kilpailemaan keskelle ei mitään, varusteinaan käytännössä ei mitään, edes välineitä tulentekoon. Yksi kilpailija kerrallaan putoaa kyydistä, mikä aiheuttaa yrityksiä liittoutua, kyräilyä ja edellyttää hyvää sosiaalista pelisilmää.

Ahdistavaa.


En ikimaailmassa pärjäisi Selviytyjissä. Ja nyt unohdetaan olosuhteet, univaje ja alituinen nälkä. Ensinnäkin, inhoan kaikenlaista pelaamista ihmissuhteissa. En osaa mielistellä, käydä kauppaa, enkä toisaalta omaa minkäänlaista kilpailuviettiä. Ryhmän puolesta taistelisin, yhtenä muista, mutta että voittaakseni yksilönä? Erityisen mielenkiintoinen ilmiö onkin juuri tuo ryhmäytyminen. Yhteisen tavoitteen eteen ihmislaji on kautta aikain liittoutunut, mutta myös liittoutumien sisällä sijaitsee klikkejä. Me ja ne toiset. Me, ja se yksi omituinen…





Olen saanut ilon kuulua joukkoon, kuten myös karvaan kokemuksen jäädä ulkopuolelle. Minusta saa ensivaikutelmana helposti etäisen kuvan. Kuulemma. Olen hyvinkin sosiaalinen omieni kanssa, hauskuuttaja, luotettava ja syvällinen keskustelija. Mukaudun ja sopeudun, joukkoon ja ihmisiin. Mutta mikään näistä ei tule läpi ensikättelyllä. Uudessa ryhmässä jään helposti sivuun tarkkailemaan. Vaikka sekään ei oikeastaan pidä yksin paikkaansa. Kunhan vain olla möllötän, omalla mukavuusalueellani, annan muiden ottaa tilansa. Miksi puhua vain silkasta rakkaudesta omaa ääneen, jos ei ole tuoda jotain lisäarvoa keskusteluun?

Monet ovat kerrat, jolloin olen tuntenut olevani jotenkin ulkopuolinen. Aina kokemuksessa ei ole ollut todellista perää, kyseessä on todellakin pelkkä tunne, ei faktuaalinen fakta. Jostain syystä ulkopuolisuuden kokemus ei ole enää vuosiin hiertänyt. Ehkä osittain siksi, että uusissakaan tilanteissa minua ei ole paiskattu keskelle epätoivoista selviytymiskamppailua, jossa vain pelitaitoiset pärjäävät. 
Vetäydyn toisinaan myös vapaaehtoisesti. Tästä hyvä esimerkki on opiskelu. Tulen mainiosti ryhmässä toimeen, mutta siinä missä muut jakautuvat sosiaalisen vetovoimansa mukaisesti pienempiin ryhmiin ja suuntaavat kello kaksitoista lounaspaikkoihin, minä marssin sushille vakiopaikkaani. Yksin. En olosuhteiden pakosta, en hyljeksittynä, vain koska haluan pienen palan rauhaa ja palautumista muuten niin intensiivisen ja sosiaalisen päivän keskelle. Siinä ei tietenkään ole mitään väärää, mutta voi antaa valitettavan etäisen ja itseriittoisen kuvan. Vapaaehtoisesti yksin jäävät uhmaavat laumakäyttäytymisen psykologiaa. Erakoituneet eivät ole historian alkuhämärissä ihan niin hyvin pärjänneet, kuin ryhmän suoman suojan turvin. Ehkä siksi ulkopuolelle jääminen vastoin omaa tahtoaan tuntuu kamalalta. Kuuluminen laumaan on meihin koodattu tarve. Laumansa voi onneksi useimmiten valita. 






Yksi eniten riipaisevimmista kohtaloista ikinä, joita olen työssäni tavannut ovat aidosti yksinäiset. Ja heistäkin vielä ne, joilla ei ole ketään. Ei yhtään ketään. Vanhemmat kuolleet, ei sisaruksia, ei ketään kelle soittaa ja tavata, paitsi ehkä viranomainen. Se jolla on kiire. Jolla olisi muutakin jonossa, kuin keskustella säästä ja maitolitran hinnasta. Surullista kyllä, jollekin saatan olla viikon ainoa kontakti. Yritän yltää sen arvoiseksi. Vaihtaa muutaman ylimääräisen sanan, olla kiinnostunut. Sillä lopultakin, mistä minä tiedän mitä hetken läsnäolo voi ehkäistä? Ymmärrän, ettei se riitä korvaamaan mitään, mutta joskus on edes hetken tarpeeksi.



Ihmisen on ilmeisen helppo solmia uusia ystävyyssuhteita 25 vuotiaaksi asti. Sen jälkeen homma alkaa käydä hankalammaksi. Uusia ystäviä ei ole enää niin helppo saada, eikä vanhoja pitää. Rakkautta voi etsiä monella tapaa, mutta mistä aikuinen löytäisi ystävän? Onneksi tehtävä ei ole sentään mahdoton. Jos mietin omiani, on joukossa vain yksi nuoruudestani. Loput ovat tulleet matkan varrella, usein vähän sattumalta ja varsin yllättävältä taholta. Toiset tulivat elämään vain käydäkseen. Jääneet ovatkin sitten kultaakin arvokkaampia, vaikka en ehdikään heitä tavata niin usein kuin haluaisin. Viestit kuitenkin kulkevat. Ja ajatukset. 


* * *


Torstaina on ystävänpäivä. Omalla kohdallani 14.2. sai uuden ja erityisen merkityksen, kun päivään piirrettiin ensitapaaminen avopuoliskoni kanssa kolme vuotta sitten. Jos minun pitäisi valita autiolle saarelle vain yksi ihminen, valitsisin hänet. Rakkaus ei kuitenkaan koskaan korvaa ystäviä, eikä ystävien määrä laatua. Se on hyvä muistaa kaikkina muinakin vuoden päivinä. 






Haluan itse olla se, joka mitä kuuluu -kysymyksen jälkeen malttaa kuulla vastauksenkin. Joka ei jyrää mielipiteillään, vie kaikkea tilaa, ime ilmaa ja energiaa. Odotan samaa takaisin. Ehkä siksi omat ystäväni ovat harvat. Mutta sitäkin paremmin valitut.


Niin, minusta ei ehkä olisi Selviytyjäksi. Taistelemaan paikasta suosiossa, pelaamaan omaan pussiini ja epäilemään jokaisen tarkoitusperiä. Onneksi selviytyminen tässä omassa pienessä elämäntilassa ei edellytä kilpailuhenkeä, saati kykyä manipuloida tai ostaa. Voi olla itsensä. Ja se riittää ihan joka päivä.  




keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Kuusituntinen päivä tai nelipäiväinen viikko?



Vapaapäivä. Tai no, iltapäivällä oli yksi opiskeluun liittyvä parin tunnin kiepautus kaupungilla, mutta muutoin täysin aikatauluton rupeama keskellä viikkoa. Väistin kiusauksen ja laitoin kellon soittamaan normaaliin aikaan. Join kahvin kotona (!) ja kävin kaikessa rauhassa salilla. Kotiin palattuani raapaisin vielä koirat kavereiksi ja painuin umpimetsään. Tosin vain sen matkaa, mitä metsätyökoneen tekemillä jäljillä pääsin. Hanki kun haukkasi saappaanvartta hyvän matkaa polven yläpuolelle! En muista talvea, jolloin olisi näin paljon lunta ollut. 





Ja kaunista, niin kaunista. Näin kerrankin molemmat siniset hetket. Aamun ja illan: 









En muista yhtä toistakaan asiaa hetkeen tapahtuneen. Nimittäin voida olla yksin päivällä kotona. Älä ymmärrä väärin, rakastan laumaani ja olla heidän kanssaan, mutta hyvänä kakkosena tulee rakkaus tyhjää taloa kohtaan. Yksin. Hiljaisuudessa. Mikä ei toki pidä kummankaan osalta kokonaan paikkaansa, sillä karvakaverit ovat läsnä ja taustahälystä pitää huolen Supla tai jokin muut, jota kuunnella. Nyt tulee taikasana; vapaaehtoisesti. Voin valita hiljaisuuden ja äänen, tekemisen ja joutilaisuuden välillä. Voin valita. Koska aikaani ei määrittele kukaan tai mikään muu. Melko luksusta, sanoisin. Mitä jos näin voisi olla kerran viikossa? 


Näkymä tätä kirjoittaessa; Ellu mahtui juuri ja juuri tuolini ja pöydän väliin. Aina lähellä!



On tehty tutkimuksia, joissa työajan lyhentäminen lisää työtehoa. Tai ei, ehkä tiivistää on oikeammin. Kuuden tunnin työpäivässä ehtii tehdä kahdeksan työt, sillä ihminen ei todellakaan ole tehokas ja tuottava määräänsä enempää per päivä, per kuukausista vuosiin. Edellyttäen tietenkin, että kyse on määrällisestä työstä, eikä niinkään esimerkiksi jonkun toisten lasten kaitsemisesta tai muusta aikaan sidotusta. Omaanikaan ei voisi tehdä tehokkaammin tiivistämällä. Se ei vain ole yksinkertaisesti mahdollista. Työajan lyhentäminen tarkoittaisi siten väistämättä pienempää palkkaa. 

Olen laskenut. Miettinyt, vertaillut, ajatellut mistä kaikesta voisi luopua. Mitä voisi tulla tilalle? Jos tekisin nelipäiväistä viikkoa, jaksaisin ainakin 25 % paremmin. Sama prosentuaalinen lovi kävisi tilipussilla, mikä saattaisi taas puolestaan pienentää jaksamisprosenttia. Tämä muuttuja mukaan lukien päädyin laskelmaan, jonka mukaan kaikkein ideaalisin tilanne olisi tehdä töitä kolme päivää viikossa. Mikä puolestaan edellyttäisi kakkosduunia tai ainakin tuottoisaa harrastusta – eli jälleen viiden päivän viikkotahtia. Osa-aikatyöhön voi saada soviteltua päivärahaa, mutta ei tapauksissa, joissa työntekijä itse haluaa lyhentää työaikaa. Tietenkään, etuus on tarkoitettu lisäämään työn kuin työn kannattavuutta ottaa vastaan, ei keski-ikäistä laiskuuttaan vähennellä omiaan. Etenkään koska olisi niin kiva kerran viikossa juoda arkiaamuna kahvit kotona ja kuunnella jääkaapin hurinaa autiossa kodissa.


* * *


Elän varsin vaatimattomasti jo nyt. En tiedä mistä voisin enää tinkiä, paitsi päivän lehdestä. Vaatteita en itselleni osta, kampaajalla käynnit kuolivat poninhäntäpituuden saavuttamiseen, en baareile, matkustele, haali tekniikkaa ja viihdykettä. Eikä syynä ole edes raha, vaan enemmänkin elämäntapa ja jonkinlainen kulutusähkyideologia. Mikä tekee palkan pienentämisestä jokseenkin haasteellisen toteuttaa. Mutta koska fyysinen työpisteeni – ja osin työtehtävätkin – tulevat muuttumaan ihan lähitulevaisuudessa, jää töiden ulkopuolista aikaa entistä vähemmän. Jotain on pakko tehdä, ellei taivaanlahjana tipu uutta paikkaa tarjottimella. Ja se jokin on ainakin yrittää neuvotella lyhyempi työaika taloudellisen katastrofinkin uhalla. Onhan sitä ennenkin eletty, kädemmästä suuhumpaankin. 


Jotkut pohdinnat tulevat päätökseensä vasta pakon edessä, kuten nyt tämä jo vuosia vatkattu lyhentäisin työaikaa, mutta kun raha... Samalla on jotenkin turhasta kitisevä olo, kaikilla ei ole töitä ja minä se poraan oman aikani vähyydestä. Oikein kermalla kuorutettu valivali. Mutta toisaalta aikaa ei voi kai liikaa vaalia ja arvostaa.

Vapaapäivä osoitti taas hetkessä viipymisen tärkeyden. Kaikkien sähköpostien, kännyköiden, aikataulujen, venymisten ja työelämäkuormitusten vastapainona. Viikonloppu ei yksinkertaisesti enää riitä palautumiseen uusien työkuvioiden myötä. Jos riittää nytkään. Ymmärrän hyvin ja selkeästi vajaan päivän (tai viikon) olevan tässä kohtaa järkevin ratkaisu, jopa mahdollinen työnantajan puolelta. En vain ymmärrää omaa vastarintaani asiassa; neljäsosa palkasta pois, aikaa vastaan? Nyt rohkeutta edes kokeilla, nainen! 

Huomenna on kuuleminen työpaikalla. Pitäkää peukkuja...  




sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Vielä muutama vuosi



Havahduin tänään aamulla herätessäni aivan kammottavaan ajatukseen. Sitä edelsi jokin uni tai pidempi mietepolku, en muista aivan tarkkaan. Mutta ajatuksen ydin kuului näin; mitä minä sitten teen?

* * *

Aina silloin ja tuolloin olen viipynyt saman kysymyksen luona. Mitä minä sitten teen. Mitä jos jään lasten kanssa yksin? Mitä jos en saakaa töitä? Mitä jos en pysty maksamaan vuokraa? Mitä minä sitten teen…
Aina olen kaikista josseista jotenkin selvinnyt, osasta jopa hyvin. Tällä kertaa kyseessä ei olekaan jos, vaan kun.

Mitä minä sitten teen, kun kaikki lapset muuttavat pois kotoa?


Tiedetään. Aivan järjetön miete joutilaan sunnuntaiaamun tulla. Tiedetään sekin, että olen aihetta aikaisemminkin täällä pureskellut, ainakin kevyesti näykkinyt. Mutta kun. 

Ensinnäkin, olen ollut kohta 23 vuotta äiti. Tulen olemaan sitä lopun ikääni, mutta tällä tarkoitan konkreettista ja kotona asuvaa äitiyttä. Minulla on kohta 23 vuotta ollut aina joku tai jotkut, joista huolehtia, joita ruokkia, joiden kuulumisia, tarpeita ja huolia varten olla. Näin on varmaan vielä ainakin kuusi tulevaa vuotta, mikä tekee lähiäitiyteni matkasta miltei kolmekymmentä yhtäjaksoista huolehtimisen vuotta. Pikkulapsiäitiyttä, isolapsiäitiyttä. Ja sitten loikka siihen, kun kukaan ei enää tarvitse.


* * *


Äitiys on valtava osa identiteettiäni. Harvinaiseksi tilanteen tekee se, etten juuri lapsistani ulkopuolisille juttele. Valinta ei ole tietoinen, luulen. Tai sikäli on, että johtaa juurensa aikaan, jolloin ihmisten ilmoille päästyäni halusin puhua tasan muusta kuin kakkavaipoista ja rikkoutuneista rinnanpäistä, tai kilvoitella siitä miten oma lapseni on se kaikkein fiksuin, nopein ja lahjakkain. Aikani näet kuuntelin hiekkalaatikon reunalla rotujalostuksen puitteet täyttävää kerskailua. Päätin, etten koskaan alennu samaan. Olen sisäisesti aivan valtavan ylpeä jokaisesta, se riittää. Miksi ylpeyttä pitäisi kahvihuoneessa kuulutella? Jos lapsi kouluttautuu korkealle, tai etenee jo hurjan nuorena urallaan, se ei ole minun saavutukseni. Ylpeyteni on enemmän liikutuksen lajia, koskee ihmisyyttä ja sitä mitä kukin on nahkojensa sisällä. Että se pelasti siilin kivittäjiltä ja koiran jäämästä auton alle. Otti rattijuopolta avaimet. Tarjoutui maksamaan tuntemattoman ostoksista puuttuneet eurot pienistä viikkorahoistaan. Sitä paitsi ihminen, jonka ainoa annos keskusteluun on meidän Matti sitä ja meidän Teppo tätä, on kuolettavan tylsä. Vähän niin kuin se raskas tuttava, joka puhuu aina ja vain ainoastaan sairauksistaan.






* * *


Mitä minä sitten teen, kun viimeinenkin muuttaa pesästä? Ajatus on täysin musertava ja sellaisena myös hiukan yllättävä. Enhän edes pidä perinteisistä mutsitöistä! Eikä kyse ole tarpeellisuudesta. En ole olemassa vain siksi, että saan lämmittää valmislaatikon arkisin kello 17. Mutta kun…minun tulee niitä niin ikävä!


Olenko ollut tarpeeksi? Läsnä ja lämmin? Olenko antanut tarvittavat eväät elämään? Näitä olen koko matkan ajan miettinyt. Mietin edelleen. Koska aina olisi voinut tehdä paremminkin, parhaastakin yli. Se kouraisee syvältä, pelottaa, ahdistaakin. 
Mitä jos pääni ei yksinkertaisesti kestä tyhjää kotia? En tarkoita vapautuvaa aikaa, ajan määrä on aina vakio, eikä sitä koskaan ole riittämiin. Tarkoitan emoilua, tarvetta tuntea poikastensa lämpö ja hengitys, läsnäolo, kysyä mitä kuuluu ja miltä sinusta tuntuu. Tänään, huomenna. Se kaikki on minussa niin syvälle kirjoitettu. Vielä sittenkin, kun pienet kädet lakkasivat kietoutumasta kaulani ympäri.

Vanhemman tehtävä on osata irrottaa. Jos lapsi ei sitä itse oikein taida, vanhemmaan pitää hellästi tuupata. Se tuntuu samalta, kuin pitäisi hypätä silmät auki kymmenestä metristä altaan syvään päähän; jokainen lihas pistää vastaan, vaikka pää sanoo nyt! Ei saa jäädä roikkumaan ihmisiin. Ei isoihin, eikä pieniin. Pitää luottaa ja luovuttaa, uljas lapsi eteenpäin elämälle. 

Selviän. Totun ajatukseen hiljalleen. Rakennan uuden identiteetin, varmasti. Suren tänään tyhjiä vuoteita, ja kun huomenna ovat isilästä palautuneet, ärtyilen lojuvia reppuja ja pöydälle unohtunutta juustoraastetta. Koska on maanantai ja kaikilla väsy ja nälkä.


Toivottavasti kuusi vuotta kuluu hitaasti! 



 

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Murheet mittakaavoihinsa



Äärettömän raskas viikko takana. On asioita, jotka olisi helppo purkaa sanoiksi, mutta koska ne kaikki eivät ole omiani, en yksinkertaisesti voi. Ihmisillä on oikeus yksityisyyteensä – pienilläkin. Maailmankaikkeuden mittakaavassa murheeni ovat mitätöntä huminaa. Joskus ne asettuvat todelliseen kokoonsa omassakin mielessä, jonkun toisen kannettavaa ajatellen.






Tapasin viikolla henkilön, joka oli juuri saanut kolmikirjaimisen kuolemantuomion. Kyseessä on sairaus, johon ei ole olemassa mitään parantavaa hoitoa, ja jonka ennusteesta tiedetään ainoastaan "etenemisen päättyvän" keskimäärin noin 3-5 vuodessa. Toki oireita voidaan helpottaa lääkkeillä, ehkä kuristavaa ahdistustakin. Mutta loppu tulee sillä ikävimmällä tavalla, elleivät lääkärit ja morfiini armahda tietoisuuden tuolle puolen huilimaan ennen viimeistä henkäystä. Uskon – ainakin toivon – että hoito on Suomessa yhtä armollista ja tasavertaista joka puolella, kuin mitä eri lähteet antavat ymmärtää. Että sairastuneen ei tarvitse tuntea hätää ja kärsiä, vaikka omaiset niin joutuvatkin.


Mitä tekisi tiedolla, että toimintakyky heikkenee koko ajan, ja että joutuu lopulta luovuttamaan itsenäisen ihmisyyden rippeensä toisten käsiin, syömään letkun kautta, hengittämään koneella? Että kaikki aistit toimivat loppuun saakka, eikä ajattelukaan sammu? Ottaisiko kossupullon, unilääkkeet ja painuisi pakkasessa syvälle metsään vielä kun voi, vai syleilisikö jokaista mahdollista hetkeä rakastaa vaikka väkisin elämässä kiinni pitävällä ilolla, niin kauan kuin se vain suinkin on mahdollista?
Luulen, että itse valitsisin jälkimmäisen. Ihmiseen koodattu tahto pysyä hengissä on niin tavattoman vahva, mahdottomankin edessä.


* * *


On kamalaa sanoa löytävänsä toisten kurjuudesta keinoja käsitelläkseen omaansa. Mutta niin vain on. Juuri kun ahdistus solmi sisuksiani, juuri kun ajattelin että eikö tässä ole hetkeksi taas tarpeeksi ollut, asettuivat omat huoleni järkevään järjestykseen. On asioita, joista pääsee varmasti yli. On asioita, joista sentään voi päästä. Ja sitten niitä, jotka saavat harkitsemaan hankeen nukahtamista. Luojalle kiitos, omat ongelmani sijaitsevat kahdessa ensimmäisessä.

Tyttärenä minä vielä huolineni pärjään, mutta äitinä onkin välillä tekemistä. Poikasen kärsimys kertautuu emossa, joka kantaa pelot kahdella tapaa; lapsen ja omat. Silti. Siitä ja ihan kaikesta huolimatta on vain tehtävä se minkä voi, loppu on kohtalon tai minkä lie muun kourassa. Jonkin sortin fatalistina en pahemmin "miksi minulle" - kysele. Miksi ei juuri minulle?  


* * *


Eroni ja sen jälkeisten raskaiden hetkien ja pettymysten aikaan suuri pelkoni oli tulla lopulta elämälle kärttyisäksi vanhaksi muoriksi, joka pyytämättä viljelee viisauksia keinutuolin sylistä. Polkee jalalla kiukkuista vauhtia ja sihisee. Että helppohan se siinä on hymyillä, nuori ihminen, odota vaan kun elämä sinutkin nöyräksi opettaa… Olen ihmisenä kuitenkin tasaantunut. Ajattelin joskus nuorempana, että hellä silitys hioo ihmisestä kipeän terävät särmät. Ehkä niin, mutta vielä tehokkaammin sen tekevät vastoinkäymiset. Luopua, pettyä, hajota, jäsentyä uudelleen. Niistä vahvistuu pehmeäksi. Sillä pehmeä voi olla vasta, kun tietää ettei tarvitse olla kova
On varsin hankalaa muistaa ajatella elämää aivan erityisenä lahjana joka päivä. Kyky nousta aamulla ja käydä nukkumaan illalla vietettyään siinä välissä ihan kelpo päivän kuitenkin, on kuten hengittäminen ja sydämen jatkuva syke; itsestäänselvyyksiä suurimmaksi osaksi aikaa. Sitten on aina joku, jolle mikään näistä ei enää ole.


* * *


Miksi minä oikeastaan suren?  En sano, etteikö jokaisella olisi omat oikeutetut murheensa, itselleen mitoitetut, paikoin rajansa ylittävätkin. Sanonta "ei saa valittaa" on yksi tehokkaimmista käskyistä padota sisälle vihaa. Saa. Pitää! Kunhan ei valituksellaan myrkytä ympäristöään näännyksiin. Yleisesti ketään ei lohduta, että jollain toisella menee vielä huonommin. Joskus sen ajatteleminen kuitenkin asettaa omat aiheensa kokoisikseen. Niin kävi nytkin. Että joo, murehdin näitä, mutta vain niiden ansaitsemalla pieteetillä. Elämässä on niin paljon hyvää ja kiitollista. Tasaista ja sellaisena pysyväksi suotavaa.


Olen täällä tänäänkin. Elän terveenä ja täysin toimintakykyisenä, itsenäisenä. Teen jotain, joka  ilahduttaa. Sanon muutaman kauniin sanan. Halaan paikalla olevia, ja ajattelen heitä, jotka eivät ole.  

Millä muulla on lopulta juuri nyt merkitystä?




sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Muuttuva (blogi)maailma


Kun aloitin ensimmäistä kertaa kirjoittamisen joskus muinoin 1800-luvulla, oli nettimaailman tola toinen. Kasvottomana, vailla kuvia ja liikkuvaa dataa ihmiselo ja siinä "ei niin kommelluksitta rämpiminen" jaksoi kiinnostaa vertaisryhmäänsä tietokoneen näytöltä lukien. Juurikin tietokoneen, älypuhelimia ei tuolloin vielä joka torpassa vielä ollut, ja huoli lasten lukutaidon surkastumisestakin teki vasta tuloaan. Blogit olivat lähinnä julkisia päiväkirjoja ja sellaisina kiinnostavia. Mahtoiko kukaan edes tietää, että kirjoituspuuhastelua voisi tehdä ammattimaisesti?

Nyt tietää. Eikä edes kirjoittaen, vaan puhuen, laulaen, soittaen, meikaten, askarrellen, korjaten pieniä sähkölaitteita tai mitä ikinä. Blogit kuivuvat, tubetus on Se Juttu. Mitä vähemmän tylsää tekstiä, mitä nopeatempoisempaa, sen viihdyttävämpää. Elämänrytmi on yleisesti kiihtynyt, keskittymiskyky kerrallaan lyhyt. Jos jokin hauska Youtube -video kestää yli kaksi minuuttia, se on liian pitkä – myös minulle (siunattu nopeutus -toiminto, ja videoita voi katsoa vielä nopeampaa!). Lapsuuteni lastenohjelmat ja nuoruuteni sketsisarjat ovat uusille tulokkaille puuduttavuudessaan ihan omaa luokkaansa. Ehkä siksi hankalaa minun on ymmärtää miten nuorisoni jaksaa seurata jonkun kanavalla jaarittelua päivästään tuntitolkulla. Aivan kuten hekään eivät ymmärrä, miten jaksan lukea kokonaisen kirjan. Ja vieläpä ilman kuvia!






Vastoin olettamusta, en pidä kirjoitetun sisällön muuttumista liikkuvaan (puhuttuun) muotoon mitenkään huonona asiana. Taustahöpötys on minullekin tuttu seuralainen kotoaskareiden viihdyttäjänä, kuuntelenhan Suplaa tai Youtubea lähes kaikki tylsät hetket läpeensä. Pyykit koneeseen, pyykit narulle, pyykit kaappiin. Samaan aikaan joku kertoo minulle asioita, joista voin oppia, joille voin nauraa, tai jotka vain jollain muulla tavoin auttavat sietämään toisintotyötä. Miksi ihmeessä radio olisi koskaan keksitty, jos ihmiselle riittäisi vain teksti? Tarinoiden kerronnan historia ulottuu paljon pidemmälle, kuin lukutaidon. Ehkä siinä mielessä tavallaan ympyrä on sulkeutumassa. Vähän toisella tapaa tosin, mitä kukaan koskaan kuvitteli. Tulevien polvien yleistynyt haluttomuus lukea kirjoja on kyllä sääli, mutta toisaalta äänikirjat ovat mielettömän käteviä! 



* * *



Elävä ylipäätään kuva on armottomampi, kuin painettu tai näppäilty kirjain. Vaikka aina löytyy niitäkin, jotka pelkkää pahansuopuuttaan tykkäävät ”lainata”, kommentoida, irrottaa asiayhteydestään tai muulla tavoin peukaloida kirjoitettua, jotta alkuperäinen saadaan näyttämään aivan muulta. Väärinymmärtämisen taito on miltei liikuttavaa. 


Jossain vaiheessa tyttäreni halusi palavasti aloittaa oman Youtube kanavan. Onneksi murrosiän epävarmuus sittemmin karsi halun ladata finnien ja huonojen hiuspäivien pilaaman elämän näyttämisen julkisesti. Mikä tavallaan on surullista, sillä touhu täällä ei ole vain täydellistä ja kaunista. Jonkun pitäisi sekin näille naperoille kertoa, ja kuka tai mikä sen taitaisi paremmin, kuin vertaistuki itse. Keski-ikäisen tylsäkkeen totuudet eivät näitä murkkuja ihan hirveästi vakuuta. Ja mistäs minä mitään tietäisinkään, kirjoitan sinnikkäästi blogia, vaikka kukaan ei enää lue, enkä ihmisenä ole erityisen persoonallinen. Toisaalta, blogia kirjoittava äiti on vähemmän nolo, kuin että siihen törmäisi tubettamassa jotain todella hämmentävää. Että sinänsä.


* * *


Jossain kohtaa haaveilin ammattibloggauksesta, onhan kirjoittaminen eräs intohimoni, valokuvauksen tullessa hyvänä liitännäisenä. Miksipä ihminen ei saisi haluta tehdä työkseen sitä mitä rakastaa? En kuitenkaan osaa / jaksa / halua kirjoittaa jollain tapaa erityisen kiinnostavasti, vaan tarkastelen ihmismieltä ja ilmiöitä edelleen sillä samalla omanapaisella julkisen päiväkirjan eetoksella, joka meni muodista jo muutama vuosi sitten. 

Olen maailman surkein mainostamaan, en osaa verkostoitua, tekniset kyvyt eivät yllä edes siihen perhanan Insta -kuvakkeen laittamiseen tuohon sivupalkkiin, vaikka yli vuoden olen sielläkin keikkunut. Ihailen ihmisiä, jotka ovat uudistuvia ja luovia, pysyvät ajassa mukana sellaisista tekosyistä, kuten ikä välittämättä. Jotka valloittavat uusia kanavia ja alueita, kokeilevat ennakkoluulottomasti välittämättä mikä on muodollisesti sopivaa. Itse tykkään seistä numeroiden takana piilossa. Että en mää enää… Sillä tavalla välttyy paljolta vaivalta elämässä (sarkastinen tirsk). Todellinen syy lojuu aivan toisaalla; antaa niiden tehdä, joilla on jotain annettavaa ja jotka osaavat. 








Ammattimaisen kirjoittamisen sijaan haaveilen edelleen railakkaan anonyymistä päiväkirjabloggaamisesta, sellaisesta jolla saisi purettua täysin pidäkkeettä kulloisetkin seikkailuni elämälandiassa. Minulla olisi nimi ja varsin hullu konseptikin jo valmiina. Estävänä tekijänä ei suinkaan sijaitse "kukaan ei enää lue kuvattomia ja kasvottomia rallatuksia noloista aiheista". Vaan aika. Haluan kirjoittaa edelleen tätä pienimuotoista, mutta tärkeäksi ajatustuuletukseksi muodostunutta yritelmääni. Haluan kehittyä piirtäjänä ja olen taas avannut yli vuosikymmennen tauon jälkeen tilaustyöpajankin. Haluan oppia valokuvaamaan. Haluan tehdä farkkulaukkuja ja kolmiulotteisia kortteja ja lopettaa päivätyöni ja luovailla kaiket päivät. Siinä on vain yksi ongelma, haluilla ei elä. Asia, jonka olen todennut omin silmin, vai pitäisikö sanoa; omin pikku kätösin sen yhden sateisen kesän aikana, jolloin virittelin pienimuotoista yrittäjyyttä "luovailun" ympärille. Sitä paitsi, ihmismieli on aivan liian kiehtova aihe erakoitua keittiön pöydän, ompelukoneen, värikynien ja läppärin muodostamaan yksinäiseen todellisuuteen. 




* * *


Bloggaaminen on todellakin muuttunut ihan muutamassa vuodessa. On hauska nähdä, mikä on se Seuraava Juttu. Toisaalta surullista, jos perinteiset blogit ”kuolevat” kokonaan. Tai ehkä ne vain vaihtavat muotoaan, kaltaiseni vanhat pierut muassaan. Yksi on kuitenkin varmaa. Kerronta – tavalla tai toisella – ei koskaan lopu.




maanantai 14. tammikuuta 2019

Vessakyykky ja roskapussiteoria



Viimeistä viedään - onneksi!



Tammikuu, salit täynnä ja pian myös sietokyky lihaskipua, hikoilua ja kaikkea muuta kuin työpäivän päätteisen sohvan ja hyvän kirjan symbioosia. Jokavuotiset joulusuklaaöverit painavat omallatunnolla ja syöpöttely vyötäröllä. Ilman uudenvuoden lupauksiakin on aloitettava tai jatkettava maallisen temppelin huoltotoimenpiteitä. Koska...niin pitää tehdä, jos haluaa pysyä terveenä ja edes jokseenkin hyvissä voimissa. Vuorokaudesta on vaan revittävä tunnit työhön, liikuntaan ja palautumiseen. Niin ja tietenkin parisuhteelle, perheelle, jokaiselle lapselle erikseen omaäitiaikaa, omaa aikaa, aikaa ystäville, muille harrastuksille, meditoinnille ja kaiken tavan itsereflektoinnille. Niin ja koirille. Laadukasta unta olisi hyvä kiskoa 8 tuntia, sitä klo 4 torkkumaan herättyä ei sellaiseksi lasketa. Siihen päälle vielä opiskelu ja sen tuomat puuhat. Titityy, sanoo tämän naisen kalenteri, meni ja vaipui kuolioon jo tammikuussa. 

Mahdoton on suhteellista, sanovat. Ei. Mahdoton on mahduttaa 30h askareet yleisesti hyväksyttyyn vuorokauden mittaan. Seikka josta en enempää jatka, sillä päivän teema on vessakyykky ja roskien vapaaehtoinen vieminen


 * * * 

Vuosi sitten päätin tehdä kaksitoista kyykkyä joka kerta kun käyn työpäivän aikana vessassa. Lause saattaa kuulostaa typerältä, mutta se juontaa juurensa melko staattisiin työasentoihin, joihin kuuluu paikallaan seisomisen (sentään taivaallinen keksintö, sähköpöytä!) lisäksi paikallaan istuminen. Jos onni on myötä, päivän aikana tulee useampikin askel kopiokoneelle, mutta muutoin liikuntapiirakasta ei täyty edes pohjamurut.  

Arkiliikunnan lisääminen tunnetusti kannattaa kaikilla mittareilla. Käytä portaita hissin sijaan, työmatkapyöräile, jää bussista pysäkkiä aikaisemmin, blaablaa. Entä jos ei ole työpaikkaportaita, eikä bussillä pääse töihin? Pitää keksiä luovempia tapoja lisätä liikuntaa, tai ainakin muuttaa ajattelutapaa. Yksi "upeimmista" liikuntaa koskevista oivalluksistani koskaan näet liittyy toteamaan; vie roskat.


* * * 


Käsi pystyyn, kuinka moni tunnistaa täyden roskapussin vitkuttelu -ilmiön? Kerrostaloissa nyssykät väliaikavarastoituvat kätevästi vaikka parvekkeelle, kun taas rivi - ja omakotitaloissa roskapussitapahtumaa voi siirtää ulko-oven pieleen hamaan harakoiden ja varisten pihalle levittämään katastrofiin asti. Roskia ei tietenkään jaksa viedä erikseen. Roskat viedään sitten kun muutenkin mennään roskisten ohi. Kätevintä olisi asettaa jokin vaijeri asunnosta jätepisteelle. Mielellään kauko-ohjattu. Ja tässä meillä juuri piileskelee liikuntarasistinen ajatus. Roskien vieminen ei ole oikeaa liikkumista, ainoastaan ärsyttävä ylimääräistapahtuma, etenkin jos se tapahtuu pukemista edellyttävinä vuodenaikoina. "Roskapussi" voi olla mikä tahansa muukin askare, joka sijaitsee viitsimisen takana. Paperinkeräyspisteen, häkkikoppien ja postilaatikon ollessa kyllin kaukana voi matka kasvaa yllättäväksi esteeksi spontaanille vartavastaiselle lähestymiselle.


Mitä jos veisi roskat ihan sillä ilolla, että jokainen otettu askel, jokainen kannettu esine, jokainen kumarrettu, noukittu, kurotettu, väännetty, ojennettu ja nostettu on ihan oikea rakkauden tekoa itseään kohtaan, arkiliikuntaa, jolla todellisuudessa ostetaan parempaa omaatuntoa, kuin kerran päivässä kolmanteen kavutut portaat hissin sijaan?

Aika villi ajatus.


* * * 


Asumme kaksikerroksisessa miniatyyriasunnossa, jossa yleensä jokaista kotoa poistumista edeltää ravatut portaat. Se tarvittu tavara kun sijaitsee toki aina väärässä kerroksessa. En minäkään kerrosten väliä huvikseni juokse, sillä pyrin aikataloudelliseen toimintaan lähdöissäni. Vähintään kello jää makuuhuoneen yöpöydälle tai sukat unohtuu napata narulta mukaan, joka aamu jotain. Tietenkin ärsyttää rampata kahta kerrosta. Mutta ärsytyksen sijaan yritän ajatella turhaa porrasta "ilolla". Tämäkin ON liikkumista. Ilman kuukausimaksuja, ilman itseruoskintaa kaikista tapahtumattomista salikäynneistä, ilman jumppakassin ulkoiluttamista työpaikalle ja takaisin poistumatta koskaan pukuhuoneeseen siinä välissä. Ei korvaten, vaan täydentäen. Jokainen kävelty porras, jokainen vasiten viety tai haettu liikuttaa kehoa. Sitähän liikunta pohjimmiltaan on. Kehon liikuttamista eri tavoin.


Ja vielä, jos joka päivä kävelisi ihan tarkoituksella erikseen tuonne postilaatikoille, se tarkoittaisi vuodessa 365 täysin ylimääräisenä tehtyä miniatyyrilenkkiä. Askelmäärä huomioiden melko vaatimaton päivätasoinen ponnistus, mutta kun vuositasolla lisätään kaikki muutkin arjen touhut, alkaa tapahtumaan. Kyse on enemmän mentaalipuolen jutusta, kuin ajankäytöstä. Vuoteni sähköjäniksenä säntäillessäni pitkäksi venyneen pikkulapsivaiheen aikana ympäri asuntoa milloin kaatuneen maitomukin, milloin matolle oksentavan piltin vuoksi, ainakin yritin ajatella että tämäkin persiinnosto se on minulle hyväksi. Siis yritin. Aina en onnistunut. 


* * * 


Ne kyykyt sitten? Ihmisellä kestää usein ihan tolkuttoman kauan siirtää ajatus toiminnan tasolle. En tee tässä poikkeusta. Psyykkasin itseäni, että hei 12 kyykkyä. Ei paha. Kaksi viiva neljä kertaa päivässä. Kuukaudessa kyykyistä kertyisi keskimäärin 756, vähän työpäivistä ja vessareissuista riippuen. Vuositasolla ansaitsisin mrsteräspakara46 –käyttäjätunnuksen Instagramiin. Täysin ilmaiseksi.
Kyykyille kävi, kuten ”teen vatsalihasliikkeitä ja venyttelen iltaisin, kun katson televisiota”. Ne olivat kyllä ihan kaunis aie, mutta lopulta vain ajatus, josta ei kasvanut toiminnan rutiini. Miksi?

Uuteen ruokaan tottuminen vaatii noin 20 maistelukertaa. Tapojen muuttamiseen menee hyvinkin sama määrä toistoja, ellei enemmän. Kyse ei ollut laiskuudesta tai kiireestä. Minä yksinkertaisesti unohdin lisätä kyykyt päiväohjelmaani. Toki olisin voinut liimata käsivarteen keltaisen liimalapun muistutukseksi. Mutta vaikka olisin kirjoittanut ”kyykkää 12 kertaa!” tussilla vessan peiliin, olisin oppinut kurkkimaan jakaukseni paikkaa jostain toisesta kohtaa kuvajaista. Ihmisestä tulee niin kumman helposti valikoivan dementoitunut, kun pitäisi ryhtyä johonkin mukavuusalueensa ulkopuoliseen uuteen. Pää pistää kovasti hanttiin. Ja kroppa tulee hyvänä kakkosena. 


* * *


Vuosi siinä meni. Nyt kyykyistä on tullut yhtä luonteva osa vessakulttuuriani, kuin käsienpesu. Mitä tapahtui? Sen kun tietäisi, purkittaisi pilleriksi ja myisi hyvään hintaan. Ajatus vaan jotenkin muuttui toiminnaksi yhä useammin, ja toiminnasta tuli tarpeeksi usein toistuttuaan rutiini. Siinä tarina lyhykäisyydessään.

En ehkä koskaan oppinut tanssimaan samalla, kun siivoan. En puristamaan pakaroita puhelimessa ollessani. Lantiopohjan jumpan liitän arkirutiineihini varmaan sitten, kun tuolilta nouseminen saa laskemaan alleni. Mutta olen pienesti ylpeä, että opin sentään yhden keinon taistella kehon väistämätöntä jäykistymistä vastaan. Sillä jos opin yhden, opin toisenkin.


Näyttävätkö nämä sinustakin ihan salmiakkinameilta? 


* * * 

                                                                                                            
Jokainen voi keksiä oman vessakyykkynsä. Tai viedä heti roskat ja hakea posti erikseen. Mitä sinä voisit lisätä arkeesi?





sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Ajatusten voimaa, toiveiden ja toivottomuuksienkin



Missä kulkee nöyryyden ja luovuttamisen raja? Onko suurien odotusten kutistuminen käytännön tasoisiin alistumista vai kokemuksen mukanaan tuomaa viisautta? Näitä vailla sarvia ja hampaita hämmästelen. 






Olen lukenut paljon ajatusten voimasta, toivosta ja positiivisuudesta. Toki myös kulttikirjan Salaisuus. Olen pelännyt pelkojeni käyvän toteen, ainoastaan ajattelemalla niitä. Olen nähnyt merkityksiä ja yhteyksiä sielläkin, jossa niitä tuskin on sijainnut. Olen saanut työpaikan ilmoittamalla haastattelussa, että tulen muuten teille töihin ja tämä on sitten se eläkevirkani. Olen raskaasti kyseenalaistanut vetovoiman, sen että ajatukset ja toiveet ovat energiaa, joita laitat eteenpäin, ja joita vedät puoleesi. Että toistuva murheessa vellominen tuo murhetta lisää, ja vastaavasti hyvät asiat tapahtuvat, kun niihin tarpeeksi uskoo. (Taika on nimenomaan jälkimmäisessä. Ei riitä, että toivoo jotain, pitää elää kuten se mitä haluat tippuisi syliin kuin käsikirjoituksesta. Siten, jos et saavuta jotain, et ole vain uskonut siihen riittävästi.)

Kuten ennustukset ylipäätään, ajatukset alkavat usein toteuttaa itseään, vaikka taikasauvana nekään eivät toimi. Josta minulla on antaa yksi erityisen hyvä esimerkki. 
Neljä raskautta pelkäsin keskenmenoa hysteerisesti. Se ainoa josta en, päättyi punaisina puroina reisiä pitkin jokaisella askeleella, jotka otin yliopistosairaalan parkkipaikalta päivystykseen. En ollut ehtinyt pelätä potkujen hiljentymistä. En "meillä on teille huonoja uutisia". Tarrasukat ja vauvaliima irtosivat jo viikolla 8. Miksi? Koska sellaista sattuu. Koska ajatukseni eivät saaneet kohtua kouristamaan eläväksi tarkoittamatonta pois. Sillä jos niin olisi, aborttia ei maailmassa tarvittaisi lainkaan. Ja toisaalta, jos ajatukseni vetäisivät puoleensa asioita, olisin tappanut miltei kaikki läheiseni. En ilkeyttäni, vaan pelokkuuttani.





Tavallaan uskon – tiettyyn rajaan asti – että voimme vetää puoleemme asioita. Työpaikka on paljon helpompi saada, jos haastattelussa luottaa siihen, kuin että pessimistinen puhekupla painaa hartiat kumaraan. Onko kyse vetovoimasta, mikroeleistä vai yksinkertaisesti siitä, että on taustaltaan ja persoonaltaan mitä parahin vaihtoehto? Tilaisuuksia voi jäädä käyttämättä puhtaasti siksi, ettei usko tai uskalla niihin. Mutta että jäisivät kokonaan tapahtumatta siksi, ettei keksi edes toivoa?

Ihana Ansku kirjoitti kommentin aikaisempaan postaukseeni, jota jäin kovasti kompaten miettimään. Ennen minullakin oli liuta suuria odotuksia ja toiveita listattuna. Joskus jopa kirjaimellisestikin. Lapsilleni vielä toivon erityisen onnekkaita polkuja, rakkautta, turvattua toimeentuloa, merkityksellistä elämää. Olenko siis alistunut tai luovuttanut, kun itselle ja muutoin läheisille toivon terveyttä ja ettei sitä kuraa sataisi niskaan ihan niin suurella suuttimella? Vai onko liikoja kurkottelemattomuus nöyryyttä elämän arvaamattomuutta kohtaan, kiitollisuutta jo saadusta hyvästä ja ymmärrystä, että vaikeudet ne nyt vain kuuluvat elämään
 – salaisuudella tai ilman?







Kääntää voitot tappioiksi, vai tappiot voitoksi. Jälleen ja kerran, paras ikinä lukemani lause kuuluu näin; on täysin turha miettiä, onko lasi puoliksi tyhjä vai täynnä, täytä se lasi! Jos sattuu syntymään kuvitteelliseen risukasaan, vieläpä maanantaina (kuten minä), voi olla ihan järkevää kaivaa jokaisesta menetyksestä se hyvän itunen. Kartuttaa ymmärrystä ja oppivarantoaan. Mutta positiivisesti ajatteleminen ei yksin ja tutkitustikaan vielä auta. Tarvitaan lisäksi tekoja, ei pelkkiä parahiksi selityksiä. Maanantailapsi ei käänny Onnettaren Lemmikiksi selittämällä tappiot voitoiksi. Vasta näkyvät voitot todistavat tuuleen kääntyneen. Voiko siis pelkällä uskolla ja toivomuksilla saada mitään aikaan, vai pitäisikö vain pistää ns. tossua toisen eteen asioiden tapahtumiseksi?

Väite 1. Ajatukset eivät ole energiaa. Ne eivät vedä puoleensa yhtään mitään. Et voi ennustaa peloillasi, aivan yhtä vähän kuin voittaa lotossa vain sinnikkäästi niin uskoen.

Väite 2. Toiveet voivat toteutua, jolloin ne ovat todiste ajatusten energiasta. Ja jos eivät toteudu, todiste epäilystä.

Väite 3. Voit saada tapahtumaan asioita vakaasti päättämällä. Joitakin. Sillä kaiken sanelee lopulta sattuma, kohtalo tai jokin muu muuttuva tekijä. Et voi olla liian nöyrä elämän edessä, ja jos olet, et saa mitään.




Okei. En siis usko pelkkiin ajatuksiin. Toisaalta en uskalla olla täysin uskomattakaan. Alitajunta onkin sitten asia erikseen. Kun olin eroni jälkeen marinoinut itseni kyllin monessa parisuhdesopassa, ja käynyt läpi erinäisiä ei enää näitä tyyppejä, päätin yksinkertaisesti kirjoittaa paperille ajatukseni ylös millaisen miehen haluan. Ja jos en sellaista saa, olen ilman. Realistiset toiveet, ei mitään älyttömyyksiä, täydellisyyttä tai yliampuvaa. Lista oli eräänlainen aikuisen naisen hatara usko keijuihin ja taikapölyyn, tai sittenkin analysoitava todiste alitajunnan olevan käännytettävissä kunhan sille tarpeeksi järkeviä juttelee. Parivalinta ei näet ole tunnetusti tietoista puuhaa, joskus onni osuu kerralla myötä, joskus kuin ampuisi kärpästä haulikolla.  

Kirjoitin siis itselleni tärkeät ominaisuudet ylös. En uutena vuotena tai tiettynä taitekohtana, vain erään totaalisen kyllästymisen seurauksena. Laitoin listan visusti talteen ja luin aina silloin ja tuolloin läpi. Niiden lyhyiden viikkojen aikana, kun sitä vähiten odotin, se eniten tapahtui. Kohta tulee kuluneeksi kolme vuotta ensitapaamisesta. Mies, joka ei ole mustasukkainen ja mykkäkouluinen, jota ei tarvitse tulkita, joka pitää lapsista ja koirista ja...

Ajatusenergiaa? Sattumaa? Vai alitajunnan tietoinen valinta?

Olen minä toisenkin listan joskus kirjoittanut. Elämäni Suuret Suunnat. Ihan vaan itselleni muistilapuksi, ei mitään höpöhöpö -juttuja, (tirsk). Yksikään kohta ei ole todistettavasti täyttynyt, vaikka kuinka näin jo itseni täysin minulle räätälöidyssä todellisuudessa.

Että se sitten siitä kai. Sattumaa tai Universumin sarkastista lottoa. 




En taaskaan tehnyt lupauksia rikottavaksi. Syön suklaata ja juon viinaa, jos siltä tuntuu. Yleensä ei tunnu. Salilla käyn läpi vuoden ja joka ikinen päivä koirat on lenkitettävä. Uskon hyvään ja sen laittamiseen eteenpäin, joten läheisiäkin tulee kohdeltua sen mukaisesti. En siis luvannut mitään, mutta että en edes toivonut?
Perhana. Mihin tässä nyt enää uskoo. Mitä jos mikään vuosi ei tuo sen suurempia voittoja, koska ei enää odota juuri mitään? Miksi ei odota? Koska pessimisti ei pety, vai koska se piru pettyy aina kuitenkin?

Minulla ei ole vastausta tähän. En yksinkertaisesti osaa päättää millä mekanismilla täällä mitään jaetaan, tiedän vain sen, että joskus toiveet toteutuvat, mutta harvoin ihan sellaisenaan. Ja vaikka joka vuosi olen toivonut läheisille terveyttä ja kevyttä rekeä, ei sekään vaatimattomuus ihan nappiin mennyt. Elämä tekee nöyräksi. Ehkä sopeutuvaksikin. Pitäisi vissiin alkaa uskoa satukirjaloppuihin, ja vähän varuiksi kirjoittaa se toivelista. Olenhan jo pitkään nähnyt auringonsäteitä risukasassa ja maanantai on sitä paitsi ihan hyvä päivä syntyä. Voisihan sitä vissiin alkaneelta vuodelta jotain muutakin odottaa, kuin vähän vähemmän vastoinkäymisiä. 









Uskotko sinä ajatusten vetävän asioita puoleensa? Uskallatko toivoa tarpeeksi isosti? Ja jos et, niin miksi? Onko sinulla omia kokemuksia alitajunnan suunnan kääntämisestä?