Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Seitinohut ja sen muutama serkku




Koska olen jo yli kaksi vuotta viettänyt erityisen kuivaa elämää Kuningas Alkoholin suhteen, voin hyvillä mielin kirjoittaa kevyen kesäpostauksen tissuttelusta, humalasta ja erityisesti sen hakuisesta juomisesta. Kirjoituksella en mitenkään edes yritä ottaa kantaa juomisen tragediaan, saati hymistele kansantaudin moniulotteisista seurauksista. Tämä on erikseen mainittava, sillä kevyestä kesäkännistä ei saisi kai kirjoittaa ilman sen raskasta varjoa. Saa, tai uskalla.


* * *


Jostain syystä keski-ikäinen kroppani on vakaasti päättänyt vastaisuudessa kärsiä kahden päivän krapuloista. Pitkään luulin, että juomisen määrällä olisi jotain tekemistä asian kanssa. Kunnes ymmärsin oikean tolan. Ainoa korreloiva tekijä minun ja alkoholin välisen krapulayhtälön välillä on ylipäätään päätös ottaa edes ne pari, sekä etenkin valvottujen tuntien määrä. Mitä pidempään keikun hereillä, sitä kamalampi darra. On jokseenkin sama juonko illan mittaan kaksi vai kaksitoista annosta aivokemiamyrkkyä, laadukkaalle unelle voi sanoa heti hellät heipat. Lisäksi pikkutunneille tai pidempään valvominen saa jo itsessään krapulaolon aikaan ilman sitä edeltävää alkoholin nauttimistakin. Reilua?  

Koska en halua viettää elämästäni enää yhtään päivää hukkaan nimisessä tilassa, olen tullut päätelmään jonka ratkaisuna näyttäytyy päiväkänni. Tarkastellaanpa lähemmin tätä varsinkin varttuneemman väen suosimaa seurajuoman nauttimisen tapaa. 

Tunnettu tosiasia on, että kuppiloiden asiakaskunta muodostuu kahdesta eri aikaan baaritiskiä nojaustelakkana käyttävästä asiakaskunnasta. Vanhemmat istuvat lasillisella aikaisemmin illasta, nuoriso huojuu paikalle puolen yön jälkeen. Siten nuoriso usein vasta siirtyy bussipysäkeille etkoiltaan saapuakseen kaupunkiin, kun vanhempi väki jo suuntaa kotiin. Jossain kohtaa linjaa näiden kahden ikäpolven reitit risteävät. Toinen bussi matkaa taajamaan, toinen kohti kaupungin valoja, läpyt vaihdossa rasvaisella tukalla hämyiseksi nojatun ikkunalasin läpi.

Minusta on uhkaavasti tulossa varhain taajamaan matkaaja. Mikä on yksistään ihan hauskaa. Parisuhteellisena ei tarvitse enää koluta yökerhoja ja yrittää siivilöidä humalaisten joukosta heitä, jotka ovat paikalla vain satunnaisesti, ja heitä joille juomisesta on tullut rakas ja kiinteä harrastus. Mikä on yksistään luojan lykky, sillä öisin nukkumiseen tottunut pää ei kestä enää valvoa aamutunneille. Koska kuiva kauteni johtuu täysin edellä mainituista syistä – eikä esimerkiksi AA-kerhon kunniajäsenyydestä – voin ainakin teoriassa nauttia tuopposeni sosiaalisena tapahtumana vaikka keskellä kirkkainta iltapäivää. 


* * * 


Muutama sana siitä teoriasta. Päiväkänni on mikä tahansa ennen klo 17 aloitettu alkoholitapahtuma, jonka idea ja tarkoitus ei ole loiventaa edellisen illan porsastelua siirtämällä krapulaa uudella nousulla. Päiväkänniä ei pidä sekoittaa serkkuunsa kalsarikänniin. Päiväkänni kun käyttäytyy kuten mikä tahansa iltameno, mutta sijoittuu päivän tunteihin. Päiväkänni saattaa tyypillisimmillään tapahtua terassilla, ovathan kesälomat perinteisesti työssäkäyvän kansanosan vapainta aikaa spontaanille alkoholikäyttäytymiselle. Alkuiltakännin ja päiväkännin raja on hyvin häilyvä, mutta itse sanoisin että kello 18 aloitettu tinttaaminen on jo itselleen valehdeltu lupaus olla kotona hyvissä ajoin. Alkuiltakänni lipsuu huomattavasti helpommin aamuyölle, mutta toisaalta useimmat kesämenot alkavat kellonlyömällä, jossa päiväkännisen silmä alkaa uhkaavasti lupata.

Toisin kuin iltakänni, päiväkänni liikkuu jotenkin oleellisessa, sievässä ja hetkeen tarttuvassa illuusiossa elämän keveydestä. Iltakänneissä on enemmän yritystä ja elementtejä, kuten hävittyä pyrkimystä pysyä hereillä. Tai laittautua enemmän. Huomata, ettei taaskaan ole mitään päällepantavaa ja tarpeeksi rakkolaastareita. Ja sitten tietenkin se pahin; kahden päivän krapula. Päiväkännit on jo nukkumassa siinä vaiheessa, kun touhu uhkaa suistua liskoilemaan kahdeksi yöksi. Tosin päiväkännitkin saattaa lipsahtaa iltakänneiksi, mutta silloinkaan siinä ei ole mitään yritystä. Paitsi päästä ravintolaan sisään ja valita eltaantuva kebab-rasva kitalaessa tolpalta sellainen taksi, joka ei niistä kaikkia rahoja vapautetun hinnoittelun kännitaksalla. Päiväkännit olisikin siksi hyvä pitää täysin erillään iltakänneistä, sillä päiväkännien venyessä pikkutunneille on riskinä eräänlainen ylimaagisiin voimiin ja omiin kykyihin uskova kuljetuspuolen kompromissi; alkuiltakänni, pyörällä kotiin, 5 viikkoa saikkua ja kesäloman siirto kyynär – ja värttinäluiden murtumien vuoksi. (Hmmm...)


Miksi lomalla sitten pitäisi ylipäätään juoda? Ei pidäkään. Etenkin jos mattojenpesu, grillin raapiminen karsinogeenikarstasta, ullakon maalaus tai jokin muu valinnainen askare riittää lataamaan nollat tauluun. Kahden vuoden pääsääntöisen kuivailun vuoksi minun on edes joskus muistutettava itselleni, ettei kupittaminen ole enää oma juttuni. Mikäs sen parempaa aikaa kuin kesäloma, ei mene ainakaan kallisarvoinen työraadantavapaa viikonloppu pilalle. Sitä paitsi, päiväkännit ainakin elää illuusiossa, ettei seuraava päivä mene pelkästään puhallellessa. 

Tätä kirjoittaessani on meneillään lomaviikko numero kaksi. Ensimmäinen kului kokonaisuudessaan muutossa, nyt olisi jo sopivasti joutilasta aikaa toteuttaa villejä ajatuksia, tai edes niitä vähemmän. Seuran puutteesta villit eivät jää kiinni, sillä muutamakin urhea on lupautunut uhraamaan kallista aikaansa höperöille jutuilleni. Mutta kun... 
Päiväkännin kanssa uhkaa käydä, kuten niin monen muunkin asian elämässä. Ajatus on mielenkiintoisempi kuin itse toteutus ihan konkreettistenkin (12 - ja 14-vuotiaat) syiden vuoksi. Siksi koko hoito siirtynee sitten joskus -lokeroon. Vaikka onhan tässä lomaa vielä jäljellä. Säitäkin. 

Kattoo ny, miten akan käy...









keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Rytinällä


Tänään on eronjälkeisen aikani viimeinen parisuhteessa elävän yyhoomutsin statusta kantava päivä. Tästä edespäin totuttelen ruksimaan kaavakkeisiin kohdan ”avoliitossa”. Tai oikeastaan en edes ihan vielä. Erinäisen vuokrahallinnallisen vaihtokauppasopimuksen vuoksi virallinen osuus siirtyy myöhemmälle syksyyn, mutta nyt tapahtuu hammasharjan todellinen ilmestyminen peilikaappiin. Hammasharja, parranajovehkeet, miesshampoo, kitarat, vähän liian iso TV-taso ja yksi sekopäinen koira. Eräs ystäväni lupasi laittaa kellon käyntiin. Et halua tietää miksi.

Muutimme tähän pikkuruiseen asuntoon alkuperäiskokoonpanolla minä ja kolme lasta. Myöhemmin myös neljäs, eli esikoinen vaihtoi vihollisleiristä äitilään kahdeksi elämäntäyteiseksi vuodeksi, ennen kuin itsenäinen elämänsä tapahtui. Alkuperäiskokoonpano jäi, sen muodostajat vain muuntuivat aikain saatossa. Minä olin jokatoisviikonloppuina bailaava sinkkumutsi, jonka hippaviikonloput katkaisivat silloin ja tuolloin kevyesti seurustelu, mutta ei mitään sen raskaampaa. Kunnes erään kännykkäsovelluksen myötä sovitut "vastahakoiset" treffit aakkosasemalla naulasi hippakauteni ikkunat kiinni.  Sinkkumutsista tuli vakaassa parisuhteessa sätkivä keski-ikäisyyden ikoni, kahdesta nuorimmasta murkkuja ja yhdestä murkusta aikuinen. Nyt se täällä vielä asunut entinen murkku muutti lopullisesti pois. Konkreettisesti. Tavarat ja kaikki. Vaikka eihän sitä ole juuri näkynytkään, kuten ei kotona asuvia aikuisia lapsia yleensäkään.
Ihan saatanallisen haikeaa. Kurkussa on iso kaktus, jonka nielemisyritykset tekevät asiasta aina vain kivuliaampaa. Tekisi mieli vetää kunnon kännit. Teki, kun se tapahtui. Nyt en enää edes jaksaisi.





Tavaran siirtelystä saa vielä konkreettisempaa, kun päättää kiepauttaa kaikki kolme makuuhuonetta ympäri siten, ettei kukaan enää asu entisessään, mutta ei myöskään vaihda kenenkään kanssa pelkästään päikseen. Varsinainen ilo piilee uupuneissa vuosissa, joissa hamstraajamutsilla oli vähiten energiaa alkaa perata tavaraa kahdesta syystä, jotka molemmat tulivat jo ilmi edellisessä lauseessa. Niin ja hei, sitten ne pienen asunnon pienet kierreportaat. Huonekalujen siirtäminen ja uusien kaappirakenteiden kantaminen kahden miltei pystysuoralle kierteelle taitetun tikapuun erottamalle kerrokselle on erityisen mieleenpainuvaa. Jotta tavaroita voi ylipäätään siirtää, niitä tulee ensin tilapäismajoittaa sellaisissa epäloogisissa paikoissa, kuten sauna ja olohuone juuri tämän kolmen huoneen kiepautuksen vuoksi. Muutto tyhjään asuntoon on nyt siten tutkitusti kolme kertaa helpompaa; pakkaa autoon, aja paikalle, pura kohteessa heti oikeisiin huoneisiin. Ei siirtelyä saunan, olohuoneen ja lopullisen sijoituspaikan välillä. 
Tässä on nyt tusattu jo erinäiset vuorokaudet vanhaa tavaraa roskiin ja kierrätykseen, jäljelle jäävää tavaraa uusiin paikkoihin, maalia seinään ja kalusteita kasaan, jotka tietenkin piti hakea ensin Ikeasta. Tuollainen kakskolmekytä ja seinän leveä kaappikompleksi muuten painaa osissakin. Paljon. Jopa enemmän, kuin se parvisänky mikä piti purkaa yläkerrassa ja kasata alas. Villi veikkauksesi, miten hienoa isojen elementtien kasaaminen ylipäätään on tilassa, jossa jo on huonekalut? Aivan.





Tästä ei pitänyt tulla valitusta. Jonka mainitseminen kertoo että kyllä vaan tuli. Mutta kun alan olla jo niin poikki, että liikkuminen edellyttää maanittelua raajojeni ja pääni kesken. Pattitilanne, sanoisin. Raskas työputki, raskas viikonloppu ennen viimeistä viikkoa töissä, opiskelu, henkinen myllerrys muuttotouhun ja muun vuoksi, sekä luopuminen ja ihan fyysinen kantaminenkin yhdistettynä pari viikkoa kasaantuneeseen huonoon nukkumiseen. Pitäisi tehdä neljä esseetä ja ottaa uusia harjoitusasiakkaita. Unohdinko mainita, että olen sopinut muutaman työpaikkahaastattelun?

Titityy.





Mutta sitten se osa minusta, joka on innoissaan. Kaiken epäilyn ja pahimpaan varautumisen alla on innokas ja rakastava mieli. Että tästä alkaa uusi, tästä tulee hyvä. Elämä on aaltoliikettä ja toivottavasti eteenpäin. Isot asiat tapaavat tapahtua samaan kalenteriaukeamaan, ainakin kuvitteelliseen sellaiseen. Lähipiirissä on eräs, joka oli jo niin menettänyt toivonsa kaiken rakkauden suhteen, jota koitin tsempata ja varoa sanoja ”kyllä sinäkin vielä” (ethän koskaan sano niin pitkään ja aika epäsuotuisassa tilanteessa olevalle sinkulle, vaikka se olisikin totta), mutta valaa varovaista uskoa ja potkia hellästi persiille. Nyt, vuotta myöhemmin hän asuu rakkansa kanssa tuoreet kihlat nimettömässä. Mikä tahasa uusi voi tapahtua koska tahansa. Ja kun alkaa tapahtua, tapahtuu yleensä rytinällä. Ei kahta ilman kolmatta – hyvässäkin.

Tänään on tapahtuminen totta. Nyt nousen tästä, siirrän makuuhuoneesta jälleen kerran tavarat sängyn päälle ja sivuille ja saunaan, jotta viimeiset kaapit mahtuu kasata. Sitten kierrätyskeskukseen lajittelemaan jätesäkit, ja miestavara tänne.

Illalla korkkaan oluen.



perjantai 6. heinäkuuta 2018

Nyt se alkaa...



L. O. M. A. !

Eikä hetkeäkään liian aikaisin.


Mitä teet lomalla? Toivoisin voivani latautua ihanasti viltillä varjossa hyvän kirjan tai nipun naistenlehtiä kera. Kirjoitella ajattomia blogitekstejä varastoon syksyä varten aikatauluilta vapautuneen mieleni kyllyydestä. Kietoutua seitinohueen päivähumalaan ystävän kanssa terassilla. Tai treenata salilla, rullilla, pyörillä ja aivoilla. Olla. Vain olla. Lähinnä ja eniten kai sitä. Todennäköisyys kaikkeen tähän on jokseenkin…tuota...nolla? Lomasta on näet tulossa erinäisten huone – ja asumisjärjestelyiden vuoksi melkoinen työleiri. Luvassa on paitsi konkreettista tavaroiden ja ihmisten siirtelyä, myös siirtelyn edellyttämää tavaran perkaamista. Ja sitä tavaraa riittää kaikkien yli kuuden asutun vuoden edestä talouden ainoan orjan toimiessa kiistatta hamstraajana. Kun vielä muistetaan miten elämänmuutokset tapaavat viedä allekirjoittaneen unet, palaan todennäköisesti takaisin sorvini ääreen hermoromahduksen partaalla horjuvana ihmisrauniona.

Pahin skenaario; kaikki menee päin helvettiä. Todennäköisyys, suuri.


No mutta hei. Sentään loma. En ehkä palaa töihin pronssiveistokseksi paahtuneena jumalattarena useastakin syystä, enkä vähiten siksi etten rusketu tai ole muutenkaan jumalatar. Mutta juuri nyt kaikenlainen palaaminen tuntuu kovin kaukaiselta, mikä puolestaan on yhtä juhlaa. 
Neljä viikkoa menee yhdessä hujauksessa – tiedän. En vain kerro sitä itselleni vielä. Maalaisen kuvia tapahtumista ja tapahtumattomista. Mattolaitureita, maitolaitureita, laitureita. Herneitä ja mansikoita, mustikan värjäämiä sormia. Nautin vaikka väkisin. Etenkin jos se on ilmaista. Taputan itseäni olalle miten jalo ihminen olen näinkin ilolla luopuessani yhä yhteiseen kiky-pottiin lomarahoistani kolmanneksen, jotta kesäpäivät varmasti sujuvat visusti kotona alatinälkäisiä ja kasvavia villipetoja jäljelle jääneellä kakskolmasosalla ruokkien. Sillä siihen se menee, valtion vaatimaton.

Ai niin. Yksi huippu juttu oli vallan unohtua. Lomalla aion toteuttaa koko kahden valon (harmaa ja vähän enemmän harmaa) talven haaveilemani; otan kuvia kaikesta vihreästä ja vehreästä ja kukista ja ainakin ahomansikoista. Ihan parasta. 


Suloista perjantai-iltaa mussukat!





lauantai 30. kesäkuuta 2018

Piti tulla kevyt kesäpostaus



Blogin kirjoittaminen on näemmä jäänyt vähemmälle kahdestakin syystä. Ensinnäkin kesä. Ihan hirveän syväluotaavaa elämäanalyyttista kirjoitelmaa ei ehkä kannata tehdä, vaikka sellaiset aina mielessä myllertävät kuitenkin. Toisekseen viime päiviin on mahtunut kaikenlaista ihan ajallisestikin vievää, jonka lisäksi päässä pyörivät ajatukset ovat ottaneet ansaitusti tilansa. Sohvanpohja niminen paikka on tullut toki sekin tutuksi. Näin kypsällä iällä puhjennut migreeni pitää mielivaltaisin väliajoin siitä huolen. Jos ei kipu kaada vakaatasoon, sitä laimentava lääkitys tekee niin. Erävoitto sohvalle.

Niin, mitäpä tänne. Jotain on loksahtanut paikoilleen. Jokin alkanut. En osaa oikein nimetä mikä. Sen vuoksi en aio ladella kliseitä ja suuria lauseita kaiken tarkoituksesta tai suunnasta. Olla möllötän ja ihmettelen. Olen nöyrä elämän edessä.
Jos jokin tässä hetkessä hämmästyttää, niin se miten paljon voimia ja vahvuutta omat kokemukset ovat antaneet. Että kestän ihan mitä tahansa ja selviän siitä, niin kauan kuin ihmiset ympärilläni pysyvät hengissä. Se entinen minä lamaantui. Maalasi pahimmat ja ilkkui ollessaan sitten oikeassa. Tämä nykyinen ottaa asiat kuten ne tulevat. Kun eivät ne vallassani ole kuitenkaan. Ilman tekopyhyyttä. Ilman mitään pyhyyttä.

On ollut aikoja – ja tulee olemaan, jolloin jokainen tekemäni valinta tuntuu väärältä. Että kaikki on ollut vain tyhmää ja tarkoituksetonta poukkoilua. Eniten minua ikinä lohduttanut ajatus on tämä seuraava.





En todellakaan voi tietää. Kukaan ei. Se avioliitto mikä päättyi eroon, olisi voinut olla jonkun toisen kanssa vielä onnettomampi. Tai se työpaikka jota ei saanut elävä kiusaamishelvetti. Jostain syystä ihmismieli usein olettaa valinneensa väärin, kun lopputulos ei miellytä. Mutta entä jos ajattelisi miltä kaikelta onkaan voinut säästyä valitessaan juuri tämän huonon? Tarkoitukseen uskominen tekee kaikesta helpompaa, uskominen ylipäätään. Mutta vaikka uskoisi sattumaan, silloinkin kaikella on tarkoitus. Opiksi ja ymmärrykseksi.

Monta vuotta kipuilin etten osannut olla tarpeeksi optimistinen. En nähnyt hopeareunaisia pilviä, vain pilviä. Realismi on aliarvostettua, sillä kaikesta pitäisi nähdä vain valoisat puolet, ja nekin etukäteen. Syntyykö kukaan taipuvana pessimismiin? En usko. Kyllä ne ovat ne elämän kokemukset jotka muokkaavat meitä hyvässä ja pahassa. Mitä enemmän kolhuja, sitä enemmän tulevia osaa pelätä. Vasta kun hyväksyin tämän ajatuksen, päättyi kipuiluni. On ihan Ok nähdä pelkkiä pilviä vailla minkäänlaista reunusta.






Katsottava todellisuutta sellaisena kuin se on. Kyllä. Ajatukset ovat omiani, mutta niiden lukeminen jonkin hömppäkirjan sivuilta on aika vapauttavaa. 
Jotain minussa on jälleen muuttunut. Katson todellisuutta ja näen sen, mutta en näe enää vain niitä huonoja vaihtoehtoja. Sillä vaikka kärsimys voi tehdä pessimistiksi, huonot kokemukset voivat myös vahvistaa itseluottamusta. Että kaikesta selvisin. Kaikesta tulen selviämään.

Tästä piti tulla kevyt kesäpostaus. Sen sijaan huomaan kirjoittaneeni jotain epämääräistä tajunnanvirtaa, ulos itsestäni jotain jonka selittäminen on kovin hankalaa. Näen vaihtoehtoja ja polkuja, jotka eivät ole enää mahdottomia. Yksi aika on tulossa päätökseen.

Lomaan on vielä viikko. Enää viikko. Sitten alkaa taas uusi aika. Yksi muuttaa pois, yksi tilalle. Haikeaa, ihanaa.

Elämää.



(Kuvat kirjasta Onnellisuuden käsikirja, Markku Ojanen)

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Hyvää juhannusta!


Kalenteri ja vallitseva säätila näyttävät tänään juhannusta. Julkisen kivityksen uhallakin totean, että paras osuus viikonlopusta selviää ulos katsomalla. Vihdoin sataa ja saa tehtyä muutakin kuin maanista ulkoilmailua.

Lapsuudenkodissani en muista mitään erityistä tapahtuneen tämän kyseisen juhlan aikaan, mutta heti kun sain vähäiset tavarani siirrettyä aikuisuus ja vapaus nimiseen kaksioon, juhannuksesta tuli The Juhla – ainakin kolmeksi seuraavaksi vuodeksi. Muistan toki muutaman erityisen juhannuksen jo ajalta ennen täysi-ikää. Lähinnä ihmetellen. Miten ikinä sain luvan lähteä telttailemaan Kustaviin kavereiden kanssa? Äiti rakas, ne reissut maistuivat Coca Colalla blandatulta Cherry Vodkalta.

Parikymppisenä The Juhannuksen juhlinta alkoi jo torstaina. Silloinen avomieheni ja silloinen paras ystäväni omansa kanssa pakkauduimme autoon ja ajelimme hyvissä ajoin varaamiimme mökkeihin eräälle leirintäalueelle. Kylmälaukussa makkarat ja krapulajogurtit. Pojat ottivat naukkua jo torstaina, me tytöt siveästi vasta varsinaisena aattona. Juomien määrä piti tarkkaan laskea, sillä lastin täydennys ei ollut ihan niin yksinkertaista. Kaksneljäseitsemän Abcit olivat vasta villi unelma visionäärin verkkokalvoilla.

Juhannusta edelsi itse tapahtumaa suurempi hypetys. Mökit varattiin jo talvella (lankapuhelimesta soittamalla, voi aikoja!) ja varsinainen suunnittelu alkoi ainakin kuukautta ennen. Aikana ennen internetiä sääennusteet lausui nahkahousuinen setämies television pääuutislähetyksen päätteeksi. Siinä piti silmä kovana seurata ensin Ruokolahden leijonan ja Viron oman rahayksikön käyttöönoton viimeisimmät käänteet ettei tärkein vain lipsunut ohi. Tosin olisipa tuon tiennyt katsomattakin. Kylmää oli. Yleensä. Seuraavana iltapäivänä Nissan Bluebirdin automankasta raikui Dr. Albanin It’s my life. Siitä ennustettiin suurta hittiä.


Juhannuslook vuodelta 1991.
Vyölaukku ja yli-iso farkkutakki. Uuh mama. 

Vuokramökkieleganssia. No, eipä siellä kuin nukuttu.

Vuosiluvusta en ole varma, mutta Nissanista olen.



Nuoruuden juhannukset olivat varsin kosteita. Sittemmin tapahtunut perheytyminen kuivatti kaiken muun paitsi vallitsevan sään. Jos minun täytyy jotain mainita ajalta jolloin lapset olivat pieniä, niin joka juhannus satoi. Mikäli kävi tuuri myöden, taivaalta tuli ehtaa vettä. Aina ei käynyt. Muistan hyvin yhden erään juhannuksen ajalta kaksi alle koulukäistä lasta. Kotineliöiden käytyä äänekkään ahtaaksi pakkasimme iskämiehen kanssa naperot autoon ja lähdimme metsästämään juhannuskokkoa. Sellainen löytyi 35 kilometrin päästä, ilmeisesti ainoa joka saatiin saavillisella bensaa syttymään. Vesitihku lakkasi juuri niiksi minuuteiksi, jotka naperot jaksoivat vaatimattomaan risukasaan tuijottaa. Hyttyset söivät. Kangastossut kastuivat nurmikosta. Lähetään jo, täällä ei ole mitään tekemistä…

Vastoin lasteni väittämää, minulla usein oli. Perus arjen lisäksi väänsin toppatakki päällä parvekkeella pekoniin käärittyjä herkkusieniä sähkögrilliin tirisemään. Monissa perheissä iskämiehet vastaavat grillaamisesta, onnekkaissa tapauksissa myös vaiheista ennen ja jälkeen. Meillä se vastasi syömisestä. No hard feelings.

Erosin. Juhannuksista tuli jälleen jokseenkin kosteita vaikka ei olisi satanut yhtään. Kunnes ne kuivuivat uudelleen.

* * * 


Tästä ei pitänyt tulla viinanhuuruinen mittumaarin ylistys, eikä tulekaan. Vaikka vanhan uskomuksen mukaan runsas juominen juhannuksena tiesikin runsasta satoa myöhemmin. Örvellys ja riekkuminen sitä paitsi karkottivat pahoja henkiä. Niitä on suomalaisessa kansanperimässä ilmeisesti pitänyt kyseisellä keinolla torjua jo vuosisatoja, vaikka juominen itseasiassa lisääkin riskiä kohdata erinäisiä mörköjä. Oman pään sisäisiä etenkin.

Mitä teette juhannuksena? Ei mitään. Piti rakentaa terassia takapihalle. Mutta koska sataa, tehdään sama mitä aina sateella. Eli ei siinäkään tapauksessa mitään. Alun perin oli aikeissa piipahtaa pieni passia ja lentolaukkua edellyttävä pomppu yhteisessä euroopassamme, mutta kahden koiraotuksen sijoittaminen The Juhlan ajaksi osoittautui jokseenkin haastavaksi. Ehtiipä tuonne myöhemminkin.


2014. Valotkin päällä keskellä päivää. 




Pitäisikö juhannuksen olla jotenkin erityinen? Saako siivota, lukea kirjaa, käydä salilla ja katsomassa mummia? Pienesti nauttia hiljaisesta talosta. Tai no, hiljainen ja hiljainen. Yksi lapsista päätti ettei mökkireissu telttamajoituksella ole kovin mielekästä puuhaa enää 13 vuotiaalle, ja passaa siksi iskäviikonlopun. Eipähän tarvitse aiheesta kanssaan tapella. Mamman bilevuodet menivät jo.

Perinteinen juhannuspäivän rullaluistelu täysin autiolla asfalttitiellä jäänee sääolosuhteiden vuoksi sekin väliin, mutta ehkä metsälenkkejä karvakuonojen kanssa sitten senkin edestä. Eipä tarvitse kolmeen päivään olla ainakaan töissä. Grillissä paistuvat herkut, joita minä en tee, enkä siivoa. Ja jos sataa kuin saavista, tilataan pizzat. Aikas kivaa, sanoisin. 

Ihanaa juhannusta, The Juhlaa tai vain tavanomaista naapurustohiljaisempaa viikonloppua Sinulle!





lauantai 16. kesäkuuta 2018

Pienet liikahdukset kohti jotain ihan uutta


Tämä on ensimmäinen vuosi koskaan, jolloin lasten kesälaidun ei alkanut kyseenalaisella siirtymäriitillä. Tietävät tunnistanevat; inttämistä mitä me tehdään, koska me tehdään, miks toi saa tehdä, eikö kukaan tee mitään? Ja päälle 12h hulina sisarusriitaa, kun päivästä häviää täysin struktuuri.

Siirtyminen peruskoulutiiliskiven alta jokseenkin vapaaseen joutilaisuuteen on aina tapahtunut äiti-ihmisen päänahkakarvustoa repivällä tavalla. Mutta mitättömyyksistä hienosti kehitellyt draamankaaret on sietänyt tietäen niiden ihan kohta asettuvan leppoisaan lomamoodiin. Keskimäärin kahdessa viikossa laumariidat on riidelty ja näennäinen rauha kietonut hieman liian ahtaan rivitaloasunnon äänekkäät asujat lomaisaan tunnelmaan.
Tänä vuonna on toisin. Ei riidan riitaa, ei syyllistämistä sellaisesta tunne-elämää pirstaloivasta seikasta, kuten että äiti-ihmisillä on harvoin 2,5 kk kesälomaa. Siksi tässä rauhassa on jotain merkillisen omituista. Vähän samaa kuin pääsisi vihdoin kaupungin hälinästä hiljaisuuteen kuuntelemaan tyyntä järveä ja korvaan istuisi sitkeä tinnitus. Jollain kaihoisan kirpeällä tavalla olen jäänyt kaipaamaan siirtymäriittiä.






Juuri kun luulee, että lapsiarki säilyy iäti samana, tulee muutos. Vuosia ja vuosia raahasin ainakin kahta mukanani milloin ei iskämies ollut kotona tai läsnä. Kauppaan, lenkille, kylään. Kaksostenrattaat olivat lujassa käytössä. Ensin metrinmitat saivat olla hetken yksin pihalla. Sitten jättää kotiin koiralenkin ajaksi. Töistä tullessa saattoi poiketa jopa kauppaan, sillä ei tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa iltapäiväkerhosta viimeisenä haetusta. Iltapäiväkerhoa ei enää ollut. Tai tietenkin oli. Omani vain kasvoivat ulos. 
Lapsille saattoi uskoa ihan oikeita askareita ja jopa odottaa niiden tulevan tehdyiksi. Harrastuksiin tai kavereille ei tarvinnut enää heittää autolla. Muutama aika myöhemmin uimarantaorjan osa poiskirjoitettiin äitielämän roolikartasta. Vuosi kerrallaan lapsiperhesäätö on vähentynyt, samaan tahtiin kun olen itsekin...no tuota...kypsynyt. Jos minut nyt paiskattaisiin aikaan noin kuusi vuotta sitten, kirjoittaisin tätä todennäköisesti Pitkäniemen psykiatrisesta sairaalasta käsin. Niin, edellyttäen että saisin pitää käteni vapaana.

Aika on siitä hassu, että se vääristyy sekä lisääntyessään, että käydessään vähiin. Teoriassa vapaa-aikaa on enemmän, mitä isommalla numerolla huollettavien ikä kirjoitetaan. Teoriassa. Sillä vuorokauden tunnit sijaitsevat edelleen noin kahdessakymmenessä ja neljässä. Illan sisältö kyllä saattaa muodostua hieman eri tavalla, mutta aikaa ei ole koskaan tarpeeksi. 
Luin joskus erään valopään kirkkaan ajatuksen siitä, että kaikki tunnit joita ei vietätä töissä on vapaa-aikaa. Voi miten nerokasta! Siten esimerkiksi matka aamukoomasta kokopäiväkoomaan ja kokopäiväkoomasta iltakoomaan (eli ns. työmatkat) ovat sitä kuuluisaa omaa aikaani. Vai niin. Henkilökohtaisesti istun valtiolle vaatimatonta palkkaa vastaan lahjoittamani kahdeksantuntisen välittömässä läheisyydessä sijaitsevat hetket koko kaupungin räjäyttäneen ratikkatyömaan vuoksi enemmän tai vähemmän ruuhkassa. Ja vaikka tekisin sitä hyvää musiikkia kuunnellen, en voi olla toivomatta teleporttauksen olevan sittenkin jo mahdollista. Joka. Ikinen. Päivä.





Elo teinilandiassa ei ole enää loputon taidonnäyte yli-inhimillisestä yksinhuoltajavenymisestä. Huomaan kurkistelevani tulevaisuuteen. Jännittyneen odottavana, kuin lahjapaketteja joulun alla puristeleva lapsi. Samaan aikaan minussa istuu sitkeä luopumisen suru.
Olen yhä useammin alkanut miettiä millaista olikaan siellä janan toisessa päässä. Nuorena aikuisena, aikana ennen lapsia. Miksi illat tuntuivatkin niin paljon pidemmiltä? Vielä esikoisen jälkeen tuli käytyä tuttavapariskunnilla istumassa ihan arki-iltaakin teekupposen ja tarinoinnin kera. Nyt ei tulisi kuuloonkaan jaksaa raahautua mihinkään. Päivä imee mehut, eikä tehoja oikein riitä enää illalla mihinkään järjelliseen toimintaan. Sitä paitsi ne vuosien takaiset tuttavapariskunnat jaettiin miehelle erossa. 
Muinoin kakkosen raskauskiloista kutistuttuani vastaamaan vaatekaappini sisältöä, kävin kansalaisopistossa piirtämässä. Siis korostaen, arki-iltana, töiden jälkeen. Oikeesti? . 
Ehkä ajatusprosessini aikajanan molemmista päistä onkin seurausta vaistomaisesta ymmärryksestä; seuraava kuusivuotisjakso vie minulta kokonaan tittelin huoltaja. Joskus vielä tulee ilta, jolloin kotona odottaa vain virtanapin painamista vailla oleva pyykinpesukone.

Saatan toistaa itseäni, mutta onhan tämä perin hämmentävää. Kaiken tarvitsevuuden ja itsestään antamisen jälkeen horisontissa siintää jo täysin vastakkainen elämä. Siinä on jotain samaa kuin nuorena aikuisena, eikä kuitenkaan mitään. Kuljetut kilometrit ovat luettavissa paitsi kasvoilta myös tavasta nähdä ympäröivä todellisuus. Jos olisin kellunut valtavirtaa ja ristinyt sääreni sievästi kahden ensimmäisen jälkeen, viettäisin jo varsin aikataulutonta ja iltavapaata aikuisnaiselämää. Voisin käydä harrastuksissa, leffassa tai vaikka syömässä töiden jälkeen. Voisin, jos jaksaisin. Niin anteeksi, kuinka nuorena ne lapset pitäisi tehdä, että niiden muuttoauton perävalojen jälkeen elämässä näkyisi muutakin kajastusta?





Joskus mietin mikä oli se ajan taite kun minusta tuli vähän väsynyt ja henkisesti kelottunut? Kuopuksen syntymä ja kaikki valvotut yöt? Ero? Opiskelevan yksinäänpärjääjän vuodet vailla mitään apua? Työuupuminen? Elämäuupuminen? Ja paskat. Saa kai sitä ihminen haluta istua iltansa näkemättä muuta kuin suljetun television pölyttyneen ruudun. Sekin pitäisi pyyhkiä. Kaikkea pitäisi. Ja nousta taas aamulla töihin.

Vaalin yhä useammin ajatusta ”ei tarvi enää”. Ylpeydellä, joskus haikeudellakin. Siitä kaikesta mistä äidit selviytyvät pitäisi kirjoittaa kunniamainintoja. 
Heräsi monta vuotta putkeen – jäi henkiin. Venytti vatsanahkansa, rintansa ja rakkautensa, jokaiselle heistä erikseen. Hautasi raivonsa vailla seremonioita ja pukeutumatta mustaan. Teki kiukustaan siivouspäivän. Jätti sanomatta. Itki salaa. Itkee pienesti vieläkin, kun puhelimen näytölle piirtyvät tutut nimet. Ne omat antamat. Miten niin rakkaiden lähdöstä selviää hajoamatta?

Koska muutoksen mukana tulee niin paljon iloakin.






Pienet ja hienovaraiset liikahdukset ovat raottaneet ovea johonkin sellaiseen, josta minulla on vain kalpea aavistus. Olin kerran nuori aikuinen, miltei vastuuton ja vapaa. Minusta ei koskaan enää tule sellaista. Tulee jotain muuta. Ja sen muun muotoutumista odotan mielenkiinnolla. Kun aikaa jää huoltotöistä, jääkö sitä todella, vai vääristyykö illan mitta jälleen kerran? Täytänkö elämääni menoilla ja harrastuksilla, jotta seinien painostava hiljaisuus ei pakota painamaan käsiä korville? Vai osaanko ottaa tyhjän tilani lahjana ja ansaittuna palkintona? Millaista sitten on, kun kukaan ei tarvitse? Kohdallani tämä tuskin tulee olemaan ihan hirveän validi kysymys. Mikäli äitiinsä tulevat, lapsenlapsikatras ruokitaan sunnuntaiaamuisin suurtalouskattilallisella puuroa. 

Niin, siihen on vielä hetki kuitenki. Toivottavasti. 

Kai se katras on kuitenkin parempi ottaa yhtä aikaa yökylään, että ehtii vielä "puidenhalaajien vuosikokoukseen" ja "pyörälittapuheenjohtajan valintatilaisuuden kahvivastaavaksi"?


keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Sutta ja sekundaa koko nainen


Siinä jonossa missä henkeni muinoin etsi tomumajaa maallisen vaelluksensa ajaksi, täytyi lukea ”kakkoslaatua”. Niin ylireagoivan ja kummallisen liipaisinherkän kropan antoivat. Koska väittävät ettei vaihto – ja palautusoikeutta annettu, ainoa vaihtoehtoni on ollut sopeutua. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ilolla hyväksyisin omituisuuteni.





Punapäät palavat auringossa. Jos siis näet kauniin pronssiseksi paahtuneen pisamalla läiskityn gingerin, ihon tai hiusten väri on mitä suurimalla todennäköisyydellä peräisin purkista. Tämä ei itsessään vielä ole mikään uutinen, saati kummallisuus. Ihon melanosyyttien reagoiminen auringolle on jokaisella yksilöllä omanlaisensa perimäloton seurausta. Miltei kaikki ymmärtävät, että ihminen voi olla yliherkkä auringolle. Se että on herkkä ylipäätään kaikille asioille on jo hieman hankalammin avautuva.    

Ensinnäkin minulla on onnettoman matala kipukynnys. Jotkut sanovat sellaisen ominaisuuden olevan seurausta lapsena koetulle pitkäaikaiselle kivulle (check) ja / tai stressille (check). Joidenkin mukaan selitys löytyy jopa hiusten väristä. Muistan kuinka repeilin erään äidinkielenopettajani esittämälle teorialle, jonka mukaisesti punapäät tuntevat kipua enemmän. Sittemmin asian tueksi on esitetty jopa tutkimuksia. Viimeistään käsileikkauksesta lähdettyäni nyökyttelin väittämän todeksi. Pitkän linjan kokenut hoitaja kertoi, että punatukkaiset tarvitsevat enemmän kipu – ja anestesialääkkeitä. Tarinan paskiainen ja täydellinen roisto on MC1R-geeni, joka kaltaisillani on muuntunut.

No mut hei, kiitti tästä.  


Joku Ameriikan anestesialääkäri hää on. 


Vaikka punatukkaisia on muita vaikeampi nukuttaa tai puuduttaa, samaan aikaan he reagoivat muita herkemmin ylipäätään lääkeaineisiin. Mikä tekee asiasta entistä mielenkiintoisemman.

Tästä voisin kirjoittaa kirjan.

Minun ei edes tarvitse lukea pakkausselostetta kohdasta sivuvaikutus, erittäin harvinainen. Voin listata oireet yhden käyttökokemuksen jälkeen ilmankin. Täytyykö mainita, että harvinaiset tulevat tavallisten lisäksi? Siten esimerkiksi pari Buranaa napattuani voin näyttää oppikirjaesimerkin mitä tarkoittaa verenvuototaipumuksen lisääntyminen JA mittauttaa verinäytteestä alentuneet valkosoluarvot. Ikäväkseni yksi poikasistani on perinyt sivuvaikutusvammaisuuden. Ihmetteli raasu aikansa miksi näkö sumenee tästä kyseisestä lääkkeestä. Mutta siellähän se sievästi lukee, pakkausselosteessa.

Erityisen varovainen olen aineiden kanssa, joilla on ihan mitä tahansa vaikutusta uneen – yleensä kadottavasti. En jaksa edes avautua aiheesta, millaista on kun ihan mikä tahansa vaikuttaa. Vireystaso, ruoka, juoma, sinivalo, valo, työt, huolet, riemut, elämä. Kaikki. Nukun hyvin vain koska tiedän mitä yliherkkä tarvitsee voidakseen nukkua hyvin. Totaalisen lobotomian. Pahimman unettomuusputken aikana tohtori tumppasi minulle kouraan erinäiset reseptit ”näillä nukkuu kaikki” - lääkkeitä. Ei muuten nuku. Etenkin jos pakkausselosteessa piileskelee sana akatisia. Tällä tarkoitetaan tilaa, jossa on yksinkertaisesti pakko liikkua. Ikään kuin levottomat jalat koko kropassa. Kätevä yöllä. Sitä paitsi lääkkeet, jotka saavat useimmat ihmiset suloisen raukeuden tilaan – kuten eräs parasetamolia ja kodeiinia sisältävä – toimii minulla lähinnä päinvastoin.  

Ja kun nyt piristeisiin päästiin, otetaanpa tarkasteluun lempijuomani. Kahvi.
Lukuisat ovat kerrat, jolloin olen joutunut todistelemaan, että kyllä. Kofeiini todella saa sydämen tekemään jännittäviä temppuja ja valvottaa meitä joitakin. Eikä vain illalla vedettynä, sillä kofeiiniherkkiksillä ihan jo aamulla nautittu pannullinen turvottaa päätä vielä iltahämärässä. Kas kun kyse on tuon ihanan piristeen puoliintumisajasta, joka ihmisestä riippuen on 1-10 h. Mitä enemmän kahvia juo, sitä enemmän sitä on veressä vielä illalla, kun silmien ummistamisen sijaan päässä pyörii värikäs tivoli. Mutta toisethan voivat juoda iltamyöhään ja nukkua kuin pienet pulleat porsaat? Aivan. Ne toiset. Olisin aina halunnut toinen. En ole. Rakastan kahvia, ikäväkseni kahvi ei rakasta minua. Mikäs teet. Vaikka kofeiiniinkin kuulemma tottuu, rytmihäiriöillä tai ilman. Yksi laimea kuppi aamulla on kompromissi, jonka olen kakkoslaatuisen tomumajani kanssa sopinut.


 



Yliherkkyys koskee toki myös kaikenlaista rääkkiä, jota jotkut keksivät kutsua urheiluksi. Ilmeisesti kaltaisilleni kummajaisille tuolijumppa olisi jo turhan extremeä, sillä mikä tahansa nousujohteinen harjoittelu saa kropan kortisolivastaavan sekoamaan täysin. Saavutan ylikunnon pelkästään lausumalla sanat kuntosali tai lenkkeily. Koska en suostu olemaan yliherkkyyteni sanelema orja, käyn salaa itseltäni runnomassa lisää painoja jalkaprässiin polvinivelten soittaessa hoosiannaa. Tätä kirjoittaessa on menossa päivä nro 6 salinjälkeiskipua. Kolme vuorokautta kestäneet rytmihäiriöt ja paska nukkuminen kera kokopäiväkoomaan ja ärtymyksen sentään menivät jo ohi ja tänään olen ilokseni pystynyt melkein noukkimaan sukan lattialta. Enkä edes treenannut lujaa! En vain palaudu. En sitten millään.

Ihan oma lukunsa on reagoiminen vallitsevalle lämpötilalle. Olen jäässä ainakin 9kk vuodesta, usein kesänkin yli. Siihen ei auta minkään lajin karaistuminen kun verenkierto näpeissä ja varpaissa on mallia olematon. Helteellä luonnollisesti kidun kuumuudesta. Tarvitseeko erikseen mainita, etten nuku?
Sen lisäksi, että kroppani on ylivirittynyt ihan mille tahansa, käyvät aivoni samalla ohjelmalla. Päätä en pidä ongelmana, mutta tämän fysiikan kun saisi vaihtoon. Rivien välit ja ilmapiirin välitön aistiminen on sitä paitsi ihan hauskaa.





Kaikessa yliherkkyydessäni olen erityisen herkkä käsitteelle erityisherkkä. Tämän provokatiivisen väittämän takana seisoo täysin aito kokemus siitä, mitä on elää yliaistivana – ja reagoivana viritelmänä nimeltä minä. Ensinnäkin, erityisherkkä on tämän ajan "narsisti". Näillä kahdella ei tietenkään ole mitään tekemistä keskenään. Paitsi olla sanoja, joita puhkikäytetään jokseenkin väärissä tilanteissa ja väärissä merkityksissään. Siinä missä parhaan hypetyksensä aikaan narsisti oli lapsenvahtivuorosta kuoromatkan vuoksi kieltäytynyt anoppi, tai ruokalan jonossa viimeisen kyljyksen napannut työkaveri, erityisherkkiä ovat nykyisin kaikki jotka keksivät väsyä, loukkaantua tai muutoin vain ylitulkita ympäristöä sosiaalisissa tilanteissa.

En millään muotoa väheksy erityisherkän kokemusta herkkyydestään! En vain jaksa uskoa, että yhtäkkiä väestöstä noin 90 % kantaisi tätä ominaisuutta. (Loput ovat sitten vissiin narsisteja, heh.) Syy miksi olen erityisen herkkä käsitteelle, juontaa juurensa tahalliseen väärinymmärrykseen. Erityisherkkiä pidetään yleisesti sisäänpäin kääntyneinä tyhjästä valittajina, ujoina, hajusteallergisina herkkinä keijuina, joiden kyynelillä kastelisi maailmankolkkien kuivuudet. Vali vali. Erityisherkkyys on kuitenkin ominaisuus, jota kantajansa ei ole valinnut. En aio sanoa olevani erityisherkkä. Siinä on jotenkin niin erityinen vivahde. Eteerinen ja särkyvä. Vaikka kieltämättä liikuttuminen kyyneliin kun näkee auton pysähtyvän suojatien eteen pienen reppuselkäisen ekaluokkalaisen mennä, ei ihan aina ole toivotuin reaktio. Se pienen luottavainen hymy ja kädenheilahdus, ihan liikaa (byhyäää!). Itken liian harvoin, ehkä siksi liikutun niin usein. 
Saatan olla sutta ja sekundaa monen asian suhteen, mutta itsestäni meteliä pitämättä. Kysyttäessäkin pidän ennemmin suuni visusti kiinni omituisuuksistani. Paitsi nyt tulin juuri kakkoslaatuni kanssa rytinällä kaapista ulos. 

Elo sovussa omituisuuksieni kanssa ei aina ole käynyt kivutta, mutta käynyt kuitenkin. Olinkin pakahtua riemusta, kun tapasin opiskeluympyröissä toisen kofeiiniyliherkän kohtalotoverin, jolla on vielä huonompi kahvin sieto. Kerrankin joku ymmärtää millaista on ”ai etkö juo kahvia, no tässä olis teetä. Ai etkö juo teetäkään, no mitäs sää sitten juot?” Pullon Koskenkorvaa kiitos. Paitsi että viina pilaa yöunet, joten unohda koko juttu… Miksi se, ettei voi juoda/syödä/käyttää/tehdä –jotain, on niin suuri ongelma yleensä ympäristölle, ei kokijalle itselleen? Sitä paitsi, suuriman osan ajasta viis välitän omituisuuksistani. Käyn salilla, tuijotan sinivaloa, vedän hanskat käteen kesällä. Ketä kiinnostaa.

En tiedä. Mutta jos joku toinen seisoi samassa tomumajajonossa, niin ISO hali ja koita kestää! 


perjantai 8. kesäkuuta 2018

Mitä jos menee hyvä suhde pilalle?



Olen saavuttanut nykyisessä parisuhdestatuksessani tilan, jossa yhteen muuttaminen alkaa olla ajatuksen tasolla ajankohtaista. Niin tai ainakin mikäli ajatukset sattuvat sijaitsemaan akselilla kissanpentuja, hattaraa ja sateenkaaria. Minulla on näet ihan omat odotukseni avoliitto –nimisestä elämäntapahtumasta, eivätkä ne aina tule maalatuksi vaaleanpunaisella.

Olen asunut kahdeksan vuotta yksin. Sitä (eroa) edeltävästi nukuin neljä vuotta iskämiehen kanssa kahta eri makuuhuonetta hänen silloisen elopainonsa näyttäessä lukemia saatanallinen kuorsaus. Siinä metelissä heräsivät vainaatkin, joten näin erillishuoneet ainoana järkevänä ratkaisuna estää neljän lapsen puoliorpous. Vuosien aikana rakastuin yksinnukkumiseen, lähes yhtä paljon kuin miltei täydellisen itsenäiseen elämääni. Mitä kauemmin maksoin vuokrani yksin, sitä vahvemmin näin itseni vain tapailuperustaisissa suhteissa. Aikuisen naisen itsenäisen elämän rakkaudentäyteisessä kompromississa. Eikä se kuva ollut lainkaan hassumpi. Kunnes sitten tulivat eräät treffit erään aakkosaseman kahvilassa kaksi vuotta ja joitakin kuukausia sitten. Loppu on sitä kuuluisaa historiaa. 

Mitä järkeä maksaa kahta asuntoa, kun joka tapauksessa ollaan illat ja viikonloput yhdessä? Mitä järkeä ajella edestakaisin, suunnitella ja sumplia kumman luona viedään koirat lenkille ja katsotaan leffa? Olkoonkin, että kilometrejä ei välissä ole kuin muutama hassu. Miksi ei kumpikin voisi olla kuin kotonaan ihan yhdessä osoitteessa? Koska kotonaan olo on minulle yhtä kuin parisuhteen kuolinkouristelun alkaminen.



Ymmärrän kyllä, elämässä mennään eteenpäin. Seisova vesi alkaa haista ja mitä näitä nyt on. Tästä miehestä olen ihan varma. Tämän minä haluan. Sitä paitsi oma kotimies on eri kätevä. Tämä se esti jo kerran minua polttamasta koko kämppää, kun migreenikohtauksen aivosumussa en kykene siirtämään kahta erillistä asiaa järkeväksi ajatuskokonaisuudeksi. Kuten ruuanlaittoa ja fyysisesti hellan äärellä olemista. Puhumattakaan tuhannesta pienestä ja suuresta ihan oikeasta rakkaudenteosta, joita olen osakseni näiden kahden vuoden aikana saanut. Olisi perin kätevää, jos kotona joku katsoisi hajamieliseen perääni, jakaisi kotityöt ja paijaisi iltaisin myötäkarvaan. Eikä edes joku, vaan juuri hän. Sitten saavutaankin niihin kuolinkouristeluihin.

Ensinnäkin, miehistä tulee yleisesti vakiintuneen pariutumisen vuoksi jokseenkin laiskoja. Eikä vain kotitöihin vaan ihan kaikkeen. Ennen niin paijaamisorientoitunut käsi käy hajamieliseksi. Pysähtyy. Mitä sitä akkaa enää sukimaan, siinähän se on kuin tatti kakassa. Turhanaikaista ja joutavaa. Miehet lakkaavat ymmärtämästä, tulevat kuuroiksi, ottavat tilaa, joka niille ei kuulu ja tuovat tapoja, joita kukaan ei jaksa. Elin jo yhden kaapinovensulkijan kanssa, joka hiihteli virttyneet boxerit jalassa ja kulki perässä motkottamassa. Mitä jos tästäkin tulee sellainen? Epäilen että ei, mutta lopulta, miten kukaan voi etukäteen tietää?



Olen aivan äärimmäisen fakkiutunut ihminen. Innostukseni alkaa hioa särmiä ja sovitella jonkun toisen tapaa elää omaani on kokolailla nolla, lujasta rakkaudesta huolimatta. Eikä kyse ole edes siitä, että jonkun toisen tapa elää olisi mitenkään kovin erilainen kuin omani. Se vain ei ole täsmälleen samanlainen. En ole kanssaeläjänä mitenkään helppo kumppani. Uskon suoraan palautteeseen. Joskus suora palautteeni on varsin äänekästä, jopa nalkuttavaa. Olen se, joka karjuu kylpyhuoneen oven takana "hana kiinni!" kahden minuutin suihkuvaluman jälkeen. Nalkutan käsienpesusta, väärän juomalasin käyttämisestä, silmälasieni siivoamisesta koteloonsa. Taloudessa voi olla vain yksi nalkutusoikeutettu ja sekin merkkiä alfanaaras. Eikä kukaan muu ole voiva valittaa ainakaan alfanaaraan lasten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Siinä ne särmät sitten kipinöivät, kun erehtyy väärään aikaan valtaamaan ihan väärää reviiriä. Nimittäin kasvatusta.

Uskon, pelkään ja tiedän nalkuttavani miehen hengiltä. Eikä siinäkään vielä mitään, sillä urosmerkkisillä on korvakäytäväistutteena sisäsyntyinen nalkutuksen vastamelukuuloke . Mutta mitäpä ajatella seuraavasta?

Minulla on jemmassa vielä yksi Iso Ongelma. Siis Todella. Iso. Ongelma. Kokolailla 20 vuotta olen pitänyt salaa yöllisiä bileitä. Yleensä en olisi halunnut osallistua ensinnäkään, sillä näissä juhlissa ei juuri koskaan tapahdu mitään kivaa. Korkeintaan mielenosoituksellista kyljen kääntämistä ja aamuöistä ympäri asuntoa hiihtämistä. Bileissä on aina sama teema, eikä odotetuin tyyppi saavu paikalle. Joku Nukkumatti tai jotain, kuka lie.
Jossain kohtaa unettomuusuraani keksin miltei aukottoman tavan viettää yöni unessa hyvin ja syvästi. Kikkaskonstit ovat yllättävän yksinkertaisia. Kello 21 kampean itseni sohvalle ja avaan Netflixistä jonkin typerän lobotomiavasteen ja annan aivojeni vaipua hiljalleen horrokseen. Muutaman nukahtamista enteilevän säpsähdyksen jälkeen siirryn piikkimatolle jatkamaan kunnes herään jossain kohtaa siirtyäkseni lopulta sänkyyn. Täydellistä. Ylivirittyneet aivoni tarvitsevat vain täysin virikkeettömän ympäristön ja uni tapahtuu. Jos joku puhuu, hengittää tai on läsnä väärään aikaan, ajaa Nukkumatti sataakuuttakymppiä ohi.
Harras toiveeni on nähdä lääketieteen jättiloikka kohti huononukkumisen hoidon lopullista läpimurtoa. Tai että joku edes keksisi kaksi pilleriä; toisella saisi itsensä illalla uneen ja toisella aamulla ylös, eikä kummastakaan tulisi yhden yhtä sivuoiretta. Ikävä kyllä näitä kahta pilleriä ei ole vielä keksitty. Huononukkumisen tuskaa eivät ymmärrä kuin asiaan omakohtaisesti vihkiytyneet. Vireystilan nousuun riittää kun toinen vetää väärään aikaan vessan. 



Mitä jos hyvä parisuhde menee pilalle? Nyt päästiin ydinkysymykseen. Ihmisistä paljastuu aina kaikenlaista. Säilyttäisin mieluusti illuusioni miehestä, joka ei ala pitää kaikkea itsestään selvänä. Minuakaan. Sillä miehet usein ajautuvat niin. Tarkoittamatta, tahtomattaan. Puhumattakaan siitä, miten vaikea, väärä ja huono itse olen. Sen paljastumisesta ei tule mitenkään kaunista, heh. 
Kyse ei mitenkään ole siitä, ettenkö halua muuttaa yhteen. Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta samalla pelkään. Mitä jos? Riskilaskelmat osoittavat, että pelkoskenaarioita on vain tuskainen paljon enemmän kuin menestystarinarainoja. 

Minulla ei ole enää koskaan omaa aikaa. En sopeudu. Elämästä tulee riitaa ja kipuilua siitä, kumpi näkee enemmän huonoa toisessa. En ole ketään miestä näin paljon rakastanut, ja sitten se on ohi.




Että näin terveellä pohjalla taas pohdinnat. Järki-ihmisenä ymmärrän kyllä, että kaikkea ei voi hallita tai ennakoida. Elämä itsessään on iso riski ja rakkaus sen suurin menetettävä. Vaan minkäs teet. Isot laivat kääntyvät hitaasti. Tämä nainen se on oikea Karibianmeren risteilyalus ja uiva hotelli. Hyvä myrskynsieto, mutta kovin kankea käänteissään. 

Pessimisti ei pety, väittävät. Kyllä nekin pettyvät. Murahtavat vain "mitä minä sanoin" kullekin elämän konnuudelle ja nostavat kaulukset pystyyn. Saapa nähdä miten akan käy.
 Avoliittosatamaa kohti tässä ollaan vakaasti luotsaamassa. Päivä vain on vielä vähän auki. (Ja vissiin vuosi, tirsk)

Jos joku tietää hyvän Aikuisen Naisen Avoliitto-oppaan, saa vinkata.