lauantai 15. helmikuuta 2020

Ajattelen, siis olen?



Olen keksinyt jotain mullistavaa. Jollekin se taitaa olla polkupyörä uudelleen, mutta minulle merkittävää kyllä.


* * *


Ellet jo sattunut tietämään, olen syntynyt maanantaina. En ihan oikeasti usko viikonpäivän luovan varjojaan kenenkään kohtaloon, mutta symbolisella tasolla vertaus toimii. Maanantailapsi, hivenen melankolinen ja ahdistukseen taipuva.

Olen yrittänyt karmastani eroon minäkin. Olen meditoinut, pitänyt kiitollisuuspäiväkirjaa, koittanut kuvitella unelmiani todeksi. Kuvitelmissa on vain kaksi ongelmaa; en oikein tiedä mistä unelmoisin, enkä totisesti osaa aidosti paneutua mielikuvaan itsestäni jossain toisessa todellisuudessa. Ehkä käytin mielikuvitteluni taidon loppuun jo lapsena. Tarinoin helposti, tavallaan tarinoin edelleen, mutta että kykenisin näkemään itseni unelmatyössä, asuvan unelmakodissa, ajavan unelma-autoa upean unelmakroppani tuntiessa nahkapenkin täydellisen kuppimaisen syleilyn. Ei. En vain taivu unelmien syvimpään olemukseen; visualisointiin.



Mielikuvaharjoittelu on tuttua urheilumaailmasta. Omat mielikuvani ovat kuin suora leikkaus Stephen Kingin koko tuotannosta, eli lähinnä pelkoa, kauhua ja ahdistusta. Viimeiset 7 kuukautta ovat olleet todella raskaat. En muista koska olisin ollut yhtä rusentunut. Ahdistus, masennus ja täydellisen pystyyn kuollut välinpitämättömyys kaikkea kohtaan vaihtelivat vaiheittaisen toivon ja sen uudelleen rusentumisen kanssa. Yritin olla kiitollinen. Yritin nähdä kaiken hyvän. Sitten lakkasin yrittämästä.

Keksin pyörän uudelleen, mutta tuunasin sen täysin näköisekseni.



* * *



Mitä jos. Näistä sanoista se alkoi. Taustatietona sanottakoon, että olen aivotutkimusta rakastavana wannabee (keittiö)antropologina perehtynyt kyllä aiheeseen aikaisemminkin. Olen perin ymmärtäväinen ajattelun vaikutuksesta tunteisiin, tunteiden vaikutuksesta käytökseen ja käytöksen vaikutuksesta ajatteluun. Ymmärrän, miten aivojen kytkennät toimivat ja miksi ne toimivat niin. Otetaanpa vaikkapa ajattelu. Ihmisellä on n. 60 000 ajatusta joka päivä, ja nekin ovat noin 90 % samoja kuin eilen. Osa ajatuksista on ihan järkeviäkin. Suurin osa vääriä ja haitallisia. Sama ajatus vahvistaa samaa ajatuskehrää, kohta ympyrä jo ruokkii itseään. Minun ei tarvitse koskaan katsoa näppäimiä, kun kirjoitan. Olen kirjoittanut elämäni aikana niin paljon, että aivoni tietävät miten kirjoitetaan. Se on täysin automaattista. Minun ei myöskään tarvitse tietää, miten haitallisia ajatuksia ajatellaan. Nekin ovat täysin automaattisia.

Yritin hallita ajatuksiani. Valitettavasti en kokenut valaistumista tai muuttunut positiiviseksi. Mitä enemmän yritin hallita, meditoida, muuttua, sitä isommin näissä epäonnistuminen otti päähän.




Mitä jos ei tarvitsekaan keskittyä niin kovasti ja irvessä hyvään? Mitä jos riittää, ettei ruoki ”niitä” ajatuksia? Hyvät naiset ja herrat, tässä on se oivallukseni. Lakkasin yrittämästä. Panin merkille, että eniten kulunut raina alkoi soida tyhjistä hetkistä. Ja niitä minulla riitti. Minulla oli kaikki maailman aika ajatella, miten päin perseitä asiani olivat. Silloinkin, kun näennäisesti tein jotain muuta. Sen oli loputtava.

Aloin maalata. Ihan maanisesti. Aloin kuunnella äänikirjoja samalla kun maalasin. Ostin kasan taulupohjia ja päätin, että kokeilen kaikkia mahdollisia tekniikoita, yrittämättä edes saada valmista. Samaan aikaan, mitä teinkään, keskeytin automaattisen ajatuslevyni. Milloin ikinä sain itseni kiinni ruokkimassa ahdistusajatuksia, päättäväisesti totesin; SEIS! Keskity neutraaliin. Hae olemisesi keskiviiva. Pysy siinä. Ei sateenkaaria, hattaraa ja kissanpentuja. Ei yleviä ajatuksia ja tsemppilauseita. Mutta ei myöskään niitä ajatuksia.



Hyväksyin, etten näe jokaisessa pilvessä hopeareunusta. Riitti, että näen vain pilviä. Joistakin pilvistä sataa, useimmista ei. Pyrin kaikessa tekemisessäni, olemisessani ja ajattelussani neutraaliin. En suostunut ruokkimaan ahdistusta. En ajattelemaan kasaantuvia laskuja, tekemättömiä töitä, elämätöntä elämää. Mitä sitten? Minun ei tarvitse muuttaa itseäni, jotta elämäni muuttuu. Minun tarvitsee vain muuttaa elämääni, ja muutun itse.

Löysin pouring-tekniikan. Aluksi suoritin sitäkin (kuten edellisestä postauksesta on luettavissa). Ikävä kyllä, märän maalin kaataminen märälle maalille silikonin ja erinäisten apuaineiden kera ei tuota kuvioita, joita minä erityisesti hallitsisin. Tekniikkaa voi toki opetella ja jalostaa, mutta lopputulos on aina hallittua sattumanvaraisuutta. Maalin kaataminen on kuin perhosefekti; sentin korkeammalta tuottaa jo täysin erilaisen tuloksen. Sekoitussuhteet tuottavat erilaisen lopputuloksen. Sitä tarvitsin. Kokemuksen hallitsemattomuudesta. Tekemistä, jossa on vain värejä ja ääniä, mutta ei lainkaan ”niitä” ajatuksia. Tunteitaan ei pidäkään kieltää, mutta ajatusten kanssa on toisin. Kaikki ajatukset nyt vain eivät aina ole hyväksi ihmiselle ja siksi niitä ei pidä kuunnella. Pakotin pääni pysäyttämään levyn, ja tiedätkös, se alkoi toimia.






Ihminen ei voi olla ajattelematta mitään. Se on täysin mahdotonta. Ajatuksiaan ei voi (vastoin useita self help -kirjoja) myöskään hallita. Mutta mikä lohdullista, ne voi valita ja pysäyttää, korvata toisilla ajatuksilla. Automaattiset ajatukset ovat ovelia. Ne ovat kairanneet syvän polun aivoihin, jota pitkin kipittävät piilossa ja päät matalina kuin juoksuhaudoissaan konsanaan. Automaattiset ajatukset pitää kaivaa esiin poteroista. Hahaa, kiinni jäit! Nyt matkoihisi siitä. En halua ajatella sinua. Kuole. Eivät ne tosin käskemällä aina kuole. Ruokkimatta ne lopulta nääntyvät nälkään lähes poikkeuksetta.


Aloin muuttaa ajatteluani korvaamatta kaikkea negatiivista höpöhöpöllä. Olen aivan liian realistinen ja maanantaikokemuksilla varustettu sellaiseen. Jokainen varmasti hyötyy huomion kiinnittymisestä hyvään. Joskus todellisuus vain on sellainen, ettei siinä juuri sillä hetkellä ole mainittavasti positiivista. 
Joo, tiedetään. Elämässä on aina myös aihetta kiitollisuuteen. Empiirinen tutkimukseni lähipiirissäni on kuitenkin osoittanut, että ihminen voi olla kiitollinen ja silti masentunut. Tiesitkö, että itsemurhat ovat maailmanlaajuisesti sitä yleisempiä, mitä paremmin ns. ympäröivän todellisuuden perusasiat ovat? Tai että vuosikymmenten ajan seurannassa nuorilta on saatu ikäluokka ikäluokalta yhä masentuneempia arvioita mielialasta täsmälleen samoilla kysymyspattereilla? Masennus on lisääntynyt, ei pelkästään uutisoitu enemmän. Sitä voi olla perhe, lapset, vakituinen työ ja ymmärrys näiden ainutlaatuisuudesta, ja silti syvästi ahdistunut. Joillakin ihmisillä kiitollisuuspäiväkirjat eivät vain toimi. Ehkä ei tarvitsekaan osata kiinnittää huomiota hyvään, riittää kun keskeytyy ajattelemasta pahaa. Edes hetkeksi. Kymmenen minuuttiakin lomaa ahdistuksesta on lomaa. Tunti tai kaksi on jo luksusta. Kun ajatusten kahleet alkavat pudota, alkaa ihan automaattisesti kokea ja nähdä myös hyvää.






Kun uppoutuu johonkin mielekkääseen tekemiseen, ei suotu ajattelemaan asioiden oikeaa tolaa. Joku voi sanoa sitä todellisuuden pakenemiseksi, mutta mitä sitten? Maalaan tai piirrän joka päivä jotain, edes pienesti. Minä täytän näin haitallisten ajatusteni juoksuhautoja ja se on todellakin toiminut. Vallitseva todellisuus on aina tulkintaan perustuva. Sekin on asioiden oikea tola, että on muuta puuhaa, vaikka tiskit haisevat kahden metrin päässä. Jos haluaa toipua ahdistuksesta, pitää valita mitä kanavaa suostuu päässään kuuntelemaan. Sitä joka moittii ja vaatii ja kertoo minkä jo muutenkin tiedät? 

Ei ole pakko osata huomioida hyvää. Riittää kun pysäyttää haitalliset ajatukset. Uudelleen ja uudelleen. Se ei ole taito. Se on selviytymistä, kunnes on mahdollista jo ajatella muutakin. Vaikka sitten niitä kissanpentuja, sateenkaaria ja hattaraa.


Seitsemän kuukauden aikana asiat eivät ole muuttuneet mihinkään, ainakaan yhtään sen paremmiksi. Kun lakkaa sätkimästä faktoja vastaan, toivomasta ihmettä tai muutosta tai parempia aikoja, tai tuijottamasta silmiin surkeuttaan, vapautuu elämään tässä hetkessä kaikesta huolimatta. 

Ylevää, mutta totta. 




tiistai 4. helmikuuta 2020

Turhautuneita kokeiluja



Olen joutunut kohtaamaan turhautumiseni lakipisteen viime päivinä. Joskin mukaan on sentään sopinut annos onnistumistakin. Turhautuminen kirvelee isommin, kuin ilo onnistumisesta. Miksi se onkin niin?


Halusin oppia uuden maalaustekniikan, joka ei ole niinkään edes lahjoista taipuvainen, ennemminkin sattumasta. Tai tietenkin on, mikäli kärsivällisyyden, täydellisen sekoitussuhteen, kaatotekniikan, kyvyn ennustaa ja muutaman muun niksin taitaminen on lahjakkuutta. Onhan se. En taitanut kyseistä tekniikkaa alkuunkaan.

Opiskelin kaiken, mitä käsiini sain. Katselin videoita aiheesta, kahlasin sivustoja, opin toisten virheistä. Tehdäkseni ne kaikki itsekin. 

Ensin ostin tarvittavat materiaalit taidekaupasta, mutta aika pian huomasin tuotteliaan taulupajani sijaan elättäväni kokeiluillani vain valmiin seoksen valmistajaa. Sitten tilasin aineet netistä. Edelleen tuskaisen kallista puuhaa, etenkin kun onnistumisprosentti oli noin neljä. Mutta voiko ainoalle harrastukselle laskea hintaa? Sinnikkäästi jatkoin opiskelua. En edes viitsi mainita tuntimäärää mikä räpellyksiini upposi. Osa matkusti suoraan roskiin, osasta tulee oiva taulupohja jollekin toiselle kokeilulle. Kunnes nekin matkaavat roskiin.

Ongelma oli, että samoilla väreillä, samalla sekoitussuhteella lopputulema saattoi olla tämä…


Tuotaa...okei?



…tai tämä:


Ei, ei...ei siihen pitänyt tulla epäväristä möykkyä, saati jäädä jälkiä hammastikusta!




WTF?



Tiedättekö ihmistyypin, joka kokeilee, erehtyy, oppii tai sitten vain toteaa, että ei onnistunut ja jatkaa elämäänsä. Tulipa testattua, voi että. Minä en ole se ihmistyyppi. Minua kyrsii satasella ja kaikilla kymmenellä jaollisilla luvuilla senkin jälkeen. Inhoa epäonnistumista! Ehkä siksi, että olen saanut sitä yhden elämän tarpeiksi noin vuoteen 2012 mennessä – loppu tulvii jo ahtaan maljani yli. 

Joillakin yritys ja erehdys piiskaa entistä isommin yrittämään. Kuten ihmisillä, joiden kanssa elän. Minä jupisen hihaani, vannon etten enää koskaan, sitten huomaan ajattelevani ”jos kuitenkin” ja sitten taas jupisen hihaani. Entistä isommin turhautumiskerroin. Tunnetta ei ainakaan laimenna kaikkitietäväinen ”tottakai opit sen, yrität vaan. Sehän on vain kemiaa”.  Vain? Aaargh!


Kiitos kysymästä, se on kukka. Vai sittenkin osteoporoosi? 



Tekemisen ilo valuu kuin pissa punttiin, milloin lopputulema ei ole edes samaan ilmansuuntaan, saatikka perille. Se on kirvelevän noloa, vaikka kukaan ei näkisikään. Miksi? Koska MINÄ näen sen. 

Pitääkö ylipäätään olla jokseenkin hyvä lajissa, jossa keskinkertaisuuskin on ihan kiva ominaisuus? Kyse ei ole siitä. Pikemminkin sisäisen maailman ja todellisuuden kohtaamattomuudesta. Kun kyseistä ristiriitaa lappaa useammallakin elämänalueella, alkaa hellä ymmärrys omia vajavaisuuksiaan kohtaan olla jo vähän kortilla. Joskus pitää ymmärtää luovuttaa. Ongelmani on, että luovutan joko heti, tai aivan liian myöhään. Kalpean aavistukseni mukaan tulen taiteilemaan tämän turhauman parissa elämäni loppuun saakka. 

Lupaan, etten ainakaan tänään yritä metsästää täydellistä kuviota, täydellisine väreineen. Varmasti.

(Juksasin)



Tein minä pari muutakin tekniikkakokeilua. Olen aina halunnut oppia maalaamaan palettiveitsellä ja tehdä oikein isoja tauluja. Yhdistin molemmat tähän.






Siitä tuli ihan kelpo, koska tilaan johon taulun aion, kaipaa erityisesti väriä. Toinen iso taulupohja odottaa vielä inspiraatiota, jota tuskin tulee, koska minulla ja pouring -menetelmällä on vielä erinäiset kanat kynimättä. 


Toinen kokeilu oli pilkuttaa värialueita. 


Pallerot vähän hyppäävät kuvasta, mutta saavat olla. 




Tällaista olen siis puuhaillut melko maanisesti päiväni päästään. Osittain, koska krooniseen vaivaani etsitään edelleen (ja tuloksetta) sopivaa lääkitystä, jonka sopivuutta ei voi päätellä sivuvaikutuslistan pituudesta. Minä saan perinteisesti ne kaikki ja muutaman mainitsemattomankin. Jos joskus olet miettinyt mitä "suo siellä, vetelä täällä" tarkoittaa, niin juuri tätä kyseistä tilannetta. Turhauttavaa sekin. Maalaaminen on ainoa hetki, kun en ihan alati huomaa esimerkiksi sitä, miten kamala oloni on. Harvoin huomaan aikaa, nälkää tai tiskivuoriakaan. Onneksi perheeni on hyvin pitkämielinen. 


Mitähän sitä tänään kokeilisi?





sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Ilon puutetta



Ilopankkini on tyhjä. Ihmekös tuo, talletuksia ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Pelkkiä nostoja. Tunne on lähinnä sama, kuin…kuin…äh. Ei sille ole vertauskohtaa. On vain, olla möllöttää.


Mikään ei oikein tunnu taas miltään. Kiinnosta. Paitsi maaninen maalaaminen, joka on jyrännyt alleen kaikenlaisen muun tekemisen. Kirjoittamisen. Lukemisen. Elämisen. Jälkimmäinen on lähinnä vitsi. Sitä ei ole tapahtunut muutenkaan enää pitkään aikaan. 

Maalaaminen on kyllä siitä kivaa, että se toistaa mekaanisesti liikettä, tanssittaa väriä taululla, kunnes tulee valmista. Valmiiksi tulemisessa on kuitenkin omat riskinsä. Kuten vaikkapa epäonnistunut lopputulema, sellainen kuin ei aikonut. Se ärsyttää aika pohjattomasti. Onneksi on taulupohjia talo täynnä. Tabula rasoja, joihin taikoa jotain mukamerkittävää, että täällä minä olin ja elin ja nämä jäävät vielä jälkeenikin elämään! Mikä aiheuttaa lähinnä kiusallisia tilanteita perinnönjaossa; nakataanko kaatikselle, kun kuitenkaan ei kehtaisi. Jos se vaikka pilvenraosta kurkkii. Omintakeinen, tuottelias taulu-mummi.


Ote isosta maalauksesta, josta tulee....tietenkin norsu. :D 




Haluaisin jonnekin ja mielellään tarpeeksi kauas. Sanovat, että kaukaa näkee lähelle. Hetkittäin lähelle näkee läheltäkin. Kuten silloin, kun sairastuu äkisti. ”Pääsee” ajelemaan ambulanssilla ja on mitä kertoa jälkipolville. Antibioottikuuri jatkuu pidempään, kuin kiitollisuus terveydestä. 
Ja sitten on vielä se pelko. Universumi huomaa ja langettaa lisää vastoinkäymisiä. Kun ei se kerran huomaa hyvää ja alati valittaa. Kiitollisuutta opetetaan niin. Lisäämällä kuormaa, kunnes on jo niin liki katkeamista, että enää jaksaa lähinnä iloita, kun tuli laitettua sentään paremmat rintsikat aamulla. Jos selkäranka sitten napsahtaa kunnolla poikki, ei tarvitse hävetä nuhjuisia ja puhkipestyjä. Minä haluan iloita vielä muustakin, en ota riskiä Universumin Kiitollisuuskomitean suhteen.


Kaikki asiat kunnossa. Paitsi ilopankin saldo. Hankalaksi se on tehty tämäkin elämä. Miten esiäidit mahtoivat pärjätä? Vituttiko niitäkin isosti pimeät, kylmät vuodenajat, jotka riistävät ihmiseltä järjen? Miten mahtoi Alma jaksaa uskoa tulevaan, aina joko raskaana, lapsivuoteena, tai surusta murtuneena, kun vain puolet kohtunsa lukuisista hedelmistä ennättivät aikuisiksi? 

Ehkä meillä on vain elämän puitteet nykyään liian hyvin. Minulla.


Eipä tässä kryptisessä sanailussa ole taas mitään mieltä, korkeintaan se matalaan nuottiin osuva. Valittaa nyt ilonkadosta maailmassa, joka on täynnä mahdollisuuksia riemuun. Täynnä vaaroja ja harmaita vyöhykkeitä ja niiden valoisia puolia.


Kesä, tule pian.




perjantai 17. tammikuuta 2020

Omituinen höpöttäjä



Kultaisella kahdeksankymmentäluvulla oli Peteliuksen ja Kallialan kuolemattomassa Manitbois -sarjassa hahmo nimeltä Omituinen Höpöttäjä. Koitin kaivaa YouTubesta asianmukaista videomateriaalia esimerkistä, löytämättä. Hahmo oli kuitenkin nimensä mukaisesti varsin omituinen ja varsin hermostuneen oloinen höpöttäessään alati. Lakkaamatta. Aiheen vierestä ja aiheestakin, poukkoillen, lähinnä huomioista kulloisessakin joita tilanteessa teki. Löydän tästä karrikoidusta ihmistyypistä samaistumispintaan.


Minä olen omituinen höpöttäjä.


”Mitä kuuluu?” Kas, siinä kysymys johon on niin perin haasteellista antaa vastaus. Oikea sellainen kuuluisi ”kiitos ihan hyvää, mitäs sinulle?”, tai jokin variaatio vastaavasta. Mutta kun se vain tulee. Höpötys. Eipä tässä ihmeitä jäitä poltellessa hehehe on vähän ollut kaikenlaista parempia aikoja odotellen kannikka pirun kipeä kun se bursiitti edelleen ja juu sain kortisonipiikin kyllä mutta siitä se vasta innostukin niin siis se on istuinkyhmyntulehdus se bursiitti kun sain sen spinnigpyörän ja polj…

Anteeksi, mitä?

Mitä kuuluu -kysymykseen voi vielä sentään varautua. Kirjoittaa vastaus vaikka ranteeseen, jos ei muuten. Katsoa kuvitteellista kelloa ja yrittää olla sepittämättä enää päälle mitään siitä kuvitteellisesta kellonkatsomisesta, mikä itsessään on jo riski.



Tilanteet, joissa höpötän:


Äkilliset tilanteet
Ennakoidut tilanteet

Olen pitkälti introvertti. Höpöttely ei siis juonnu tarpeestani olla loputtomassa kontaktissa ihmiskuntaan. Yleensä se johtuu puhtaasti hämmennyksestä. Tai mistä minä tiedän, vaikka johtuisi piilevästä tylsämielisyydestä, vuosisatojen sisäsiittoisesta hämäläisyydestä tai vuonna 2005 syömistäni mustikoista, jotka olivat olleet pakastimessa sitä edeltävästi ainakin kolme vuotta. Mutta sen tiedän, että noloa on.


Törmäsin taannoin Heimoweljeeni. Tai sisar hän oli, ammatiltaan asemassa, jossa omituinen höpöttely voisi aiheuttaa peräti epäluuloista hämmästystä! Ja mikä parasta, kohtaaminen tapahtui juuri hänen ammattikontekstissaan. Tunnistin höpöttelyn lajityypin välittömästi. Ja perään tein kaksi merkittävää havaintoa. Höpöttely on pitkälti ääneen ajattelua. Toiset ihmiset vain kantavat aivoissaan asetusta, joka lukee ajatuskuplat ääneen. Heti. Kuin navigaattoriääni. Muodostaa sanoja, joista tulee lauseita, jotka vastapuoli kyllä ymmärtää, mutta niiden mukaan ei ihan aina kannattaisi toimia. Ääneen ajattelu on kuulemma tiedostamaton prosessi, joka liittyy tapaan hahmottaa maailmaa ja oppia uutta. Ääneen höpöttely selkiyttää ajatuksia. Valitettavasti se voi antaa myös (väärän) vaikutelman säätämisestä ja pähkäilystä. Etenkin kahden höpöttäjän osuessa kohdakkain.


Höpöttelin minä töissäkin muinoin. Jäykän organisaation jäykkä virkanaisstatus pehmeni kummasti, kun asiakkaalle myönsi höpöttelevänsä tässä itsekseen, että älä välitä, milloin jotain pähkäilin tai laskin. Koskaan – korostaen ja alleviivaten – en saanut takaisin kuin hyvää mieltä tunnustuksella. Juu, niin minäkin teen, anna mennä vain. Tosin töissä osasin sentään asettaa höpöttelykytkimen off -asentoon tarpeen tullen. Yksityiselämässä onkin toisin.




Wanhaa materiaalia kamera-arkistosta. 




Miksi ei voi olla järkevä vastauksissaan ja ulosannissaan? Miksi pitää sopertaa ja puhua ennen kuin ajattelee? Miksi ei voi olla hillitty ja varma, vastailla ilman kurkkuun takertunutta näkkileipä-ääntä? Rykäisevää ja omituisen rahisevaa. Miksi pitää jälkikäteen noloilla, vaikka ei edes varsinaisesti häpeilisikään? Miksi pitää olla minä? Koska jos en olisi, olisin joku toinen.


Höpöttelen siis ääneen ajatuksiani ja vastaan ajattelematta aivan liian nopeasti, jos tilanne on jotenkin hämmentävä. Yksi asia, jota en ole ratkaissut; noloilu. Minä, joka kakat nakkaan muiden mielipiteistä itsestäni. Vai nakkaanko sittenkään? Mitä muuta noloilu voisi olla, kuin epävarmuutta ja kysymystä, mitä tuo oikein minusta ajatteli? No vaikkapa turhautumista itseensä ja toimintamalliinsa. Mitä sillä on väliä, jos annan merkittävästi uunon vaikutelman jollekin puolitutulle? Mitä sitten, jos sanon kaupan kassalla vahingossa ”kiitos, en kuittia”, tai ”hei ja kaksi puovimussia”? Tai alan ylipäätään höpöttää jotain omituista hämmentyneenä. Ei sillä olekaan väliä, mutta ärsyttävää se kyllä on.


Olen opetellut vastaamaan ”ihan hyvää”. Olen opetellut olemaan hiljaa ainakin kaksi sekuntia, ennen kuin ääni lähtee kiduksista ulos. Olen edelleen opetteluvaiheessa. Ihailen monenlaisia ihmisiä, etenkin fiksuja ja hillittyjä. Sitten kuitenkin pidän eniten heistä, joissa on jotakin enemmän inhimillistä. Jotka tekevät virheitä ja joskus höpöttelevät omituisestikin. Kaltaisistani. Hedonistista, melkein. 






Höpöttely on inhimillistä. Omituinen höpöttely laji, jota harva kai ihan aidosti ymmärtää. Leuka ylväästi pystyyn, jos lukeudut kaltaisiini. Eivät ne ääneti ajattelevat järkevät ja muodolliset muutoin joukosta erottuisi.


Mukavaa hyvää sinne ja kaikkea! (näkkileipä-äänellä)







torstai 9. tammikuuta 2020

Kokeilussa ketodieetti


Ketogeeninen ruokavalio, ketodieetti, ketoosi. Ihmekeino, joka parantaa kaiken, vai vain myöhemmin naureskeltu villitys? Päätin kokeilla. 



Lähtötilanne


Ruokavalioni on ns. terveellinen jo ennestään. Kasvisvoittoista sekaruokaa, maitotuotteita, munia, pehmeitä rasvoja. Aamupuuro marjoilla, pari lämmintä ateriaa, maltillinen iltapala. Syön kuituja ja maitohappobakteereja. En pupella sokeria ja vehnää, viljatuotteet ovat meillä aina kokojyvää ja herkut, kuten sushi tai jäätelö, harvakseltaan. Ulkona käyn syömässä noin kerran kuukaudessa. Lähtötilanne on siis sikäli paras mahdollinen, sillä odotettavissa ei ole sokerivieroitusta. Minulla ei ole myöskään ongelmia kilpirauhasen kanssa, korkeita verensokereita, rasva-arvot ovat hyvät. Säännöllistä lääkitystä (jonka pitäisi jäädä ketoilun vaikutuksesta) ei ole mihinkään, migreeninkin laukaisee aina jokin selkeästi osoitettava seikka, kuten valvominen.


Opiskelin edeltävästi aiheesta kaiken, minkä käsiini sain. Sallitut rasvat olivat kalaöljy, voi, oliiviöljy, ja MCT-öljy. Ei margariinia tai rypsiöljyä ym. Hiilihydraatit tuli pitää mielellään alle 30 g / pv, mutta ainakin alle 50 g. Vettä max. 4 litraa ja sekaan elektrolyyttejä. 
Halusin tehdä tämän kokeilun silkasta uteliaisuudesta sen väitettyjä terveyshyötyjä kohtaan. Muuttuisiko elämäni mitenkään? Päätin, että tuli mitä tuli, kokeilen ainakin viikon. En lopeta kesken.


Tavoite


Energiaa, hyvät yöunet, jaksaminen vaikka ateriaväli venyisi tai pitäisi ponnistella enemmän. Tarkoitukseni ei ole pudottaa kiloja, vaikka toki en pahakseni panisi, jos kaksi kylkiini sijoittunutta sitkeää siitä sulaisivat. Mutta laihdutus ei ole syy kokeilulle. Jostain minulle täysin aukeattomasta syystä nukkumiseni on lähinnä vitsi. Ketogeenisen ruokavalion uskotaan auttamaan heräilyyn, koska silloin ainakaan verensokerin laskeminen ei häädä unesta. Lisäksi kärsin usein yöllisestä nälästä, etenkin jos päivä on mennyt vahingossa liian kevyellä ruualla ja varsinainen nälkä tulee vasta yöllä. Ketogeeninen ruoka on vannotusti tähän ratkaisu. Hiilihydraatit kun nostavat verensokeria, haima erittää insuliinia. Lasku tulee myöhemmin. Haluan säästellä haimaani sokeripiikeiltä, ne tunnetusti ovat pahan alku. Insuliiniresistenssi ei varsinaisesti houkuttele.

Valitsin ketoilun aloittamiseen helposti muistettavan päivän, eli 1.1. En ketoillut yksin, sillä arvasin tarvitsevani verrokkihenkilön. Siitä myöhemmin. Vietin ihan normaalia elämää, johon kuuluu myös ulkoilua ja liikuntaa. 



Ketopäiväkirja



Päivä 1: Uudenvuoden suklaat ja sipsipussit tervehtivät keittiössä heti aamusta. Jostain syystä minun ei ole ikinä ollut vaikea vastustaa kiusausta, enkä ole oikein siksi ymmärrä, miksi joku imuroi kaapista kaikki herkut, ellei kukaan ole läpsimässä näpeille, ja silloinkin. En koskaan ole syönyt huomaamattani. Olen niitä ärsyttäviä pikkusieluisia pihtareita, joilla karkkipussi saattaa kestää kaksi kuukautta. Ketoilun aloittaminen on siksi henkisesti helppoa. En ikävöi herkkuja, en edes leipää tai puuroa, mutta silti ketoilu yllättää. Nälkä ja hirveä ikävä kaikkea tuoretta! Rasvainen ja proteiini alkavat oksettaa jo päivän toisella aterialla. Salilla treeni kulkee kuten ennenkin.

Päivä 2: Ok päivä, yllättävän skarppi ja terävä ajatus. Rytmihäiriöitä ja surinaa päässä, mutta muuten hyvä. Nälkä koko ajan! Ketoruoka oksettaa edelleen, etenkin rasva. Saan sen silti alas, päinvastoin, määrät eivät tunnu riittävän millään! Nousen vielä sängystä parin tunnin pyörimisen jälkeen pupeltamaan kourallisen kurpitsansiemeniä. Olen toiveikas, kohta alkaa varmasti se paljon mainostettu Hyvä Olo!

Päivä 3: Salipäivä, ihmiskokeena ennen aamiaista. Hiilihydraattien olisi jo pitänyt palaa parin ensimmäisen päivän aikana, eli kehon oppia käyttämään rasvaa energiana. Sykkeet koholla. Pää ei toimi. Unohdan sammuttaa porraslaitteen ennen siitä poistumista, teen ihan typeriä virheitä muutenkin. Jaksan silti toistaa mekaanista suoritusta, aloitekyky kaikkeen on puhdas nolla. Ikään kuin lihakseni saisivat energiaa, mutta aivot eivät. Kovasti rytmihäiriöitä ja rintaa puristaa. Pää on silti aamun salikäyntiä lukuun ottamatta yllättävän skarppi! Poskia kuumottaa klo 16 alkaen. Nälkä alati, illallakin, vaikka syön hyvin ja paljon. Klo 23 käyn hakemassa kurkkua ja järsin sitä toivoen unen tulevan ennen seuraavaa nälkää. Hikoilen jossain kohtaa sängyn litimäräksi.

Päivä 4: Huono fiilis. Runsas aamupalalla (klo 9) jaksan kello 14 saakka, mutta viimeinen tunti on jo tuskaa. Ketoruualla pitäisi periaatteessa jaksaa, vaikka söisi kaksi kertaa päivässä. Paleltaa, masentaa, väsyttää, huimaa jne. Sydän hakkaa kovasti, levoton, omituinen olo. Kamala. Mitä järkeä? Onko tämä sitä ketoflunssaa? Olen kiltisti ottanut elektrolyyttini, noudattanut oikeaoppista jakaumaa rasvan ja proteiinien suhteen, pitänyt hiilihydraatit juuri niin järkyttävän tiukkana, kuten kuuluukin. Keho suorastaan huutaa kaikkea tuoretta ja ei, se tuore ei ole salaatinlehti, minkään lajin kaali, tai sieni tai ylipäätään sallittu ketokurakasvis. Haluan omenaa, porkkanaa ja marjoja. Seuraavaksi listalla tulevat kokojyväriisi ja uunipunajuuret.

Päivä 5. Ketoruoka sinänsä on hyvää. Alituinen ruuanlaitto alkaa vain isosti nyppiä. Ensinnäkin ruokaa kuluu aivan järjettömät määrät, kun päivän kaksi lämmintä ateriaa ovatkin neljä. Aamupala pitää erikseen tehdä, iltapalaksi ei käy enää pari leipää, viili ja banaani. Mikään ruoka ei riitä. Vaikka vetäisin öljyä suoraan pullosta, minun on tunnin päästä nälkä. Ennestäänkin löysä vatsanportti ei yhtään pidä ruuan koostumuksesta, eikä ainakaan sen määrästä. Annokset ovatkin aivan villejä. Päätin jo heti alkuun unohtaa naisille suunnatut esimerkkiateriat ja siirtyä suoraan miesten sarjaan. Vain ämpärillinen ruokaa sammuttaa nälän. Hetkeksi. Lopulta hermostun alituiseen kurnintaan ja kouristeluun ja vedän iltapalaksi saavillisen proteiinia ja rasvaa. Hahhaha, eipä ole nälkä! Kello kahteen mennessä olen vain torkkunut tiiliskiven päällä, joka sijoittuu vatsalaukkuuni. Ruoka ei sula. Valvominen laukaisee kovan migreenin. Raahustan alakertaan lääkekaapille ja jossain kohtaa ilmeisesti myös uneen. Jos sitä nyt sellaiseksi voi nauramatta kutsua.

Päivä 6. Migreeni. Saatanallinen. Jatkan sinnikkäästi ketoilua, johon kuuluu nyt rasvan, proteiinien ja hyvin niukan hiilihydraatin lisäksi Buranaa muutaman tunnin välein, kunnes päivän maksimiannos eli 3 200 mg on täynnä. Elämä on grammoja ja milligrammoja. Ja makaamista kylmäpakkaus niskan alla. Nälkä on aina, öisin etenkin.

Päivä 7. Migreenistä enää häntä. Olo ihan siedettävä. Kiva fiilis. Joka johtuu yksinomaan siitä, että tämä hulluus loppuu tänään. Olen päättänyt antaa ketoilulle viikon aikaa, ja vain jos sinä aikana tulee valaistuminen tai edes pieni ”tämä on minun juttuni” tyyppinen häivähdys, jatkan. Vaikka olo onkin periaatteessa ihan siedettävä, pää ei toimi kunnolla, huimaa, kaikkeen tekemiseen on jumi. Aloitekyvyttömyys kuvaa parhaiten koko viikon matkaa. Lihakset kyllä tekevät, mutta komentokeskus on rikki.

Päivä 8. Aamupalalla edelleen voissa paistettua munanvalkuaista, salaattia, pähkinöitä, kahvia punaisella maidolla ja kaakaonibsejä. Mutta myös kohmeisia mustaherukoita pakkasesta. Ihanaa! Ruokavalio jatkuu – tavallaan, mutta otan mukaan marjat ja juurekset. Jääkaappikylmä, raaka porkkana maistuu taivaalliselta. Omena on aivan erityisen mehukasta. Syön mielestäni hyvin, mutta sama vanha viholliseni saapuu illalla. Nälkä! Vaikka syön koko illan, ja edelleen rasvaista ja proteiinia. Vedän vielä juuri ennen nukkumaanmenoa kourallisen sokerijuurikaskuitua (joka on siis kuitua, ei sokeria) ja nielen sen veden kanssa alas. Ken kokeilee, tietää että sitä vedetään sitten ihan puhtaasti kivuliaaseen nälkäkouristukseen, ei todellakaan maun tai mieliteon takia!

Päivä 9. Päätin jo eilen nostaa hiilihydraatteja varsin maltillisesti, kokeillen. Mutta nostaa kuitenkin. Ketodietillä en jatka, vaikka keksikaapillekaan en aio rynnätä. Jos jotain otan tästä kokeilusta mukaani, niin rasvat. Ennen vähän hirvitti ajatuskin lorauttaa voita pannulle tai öljyä salaatille. Mielipiteeni rasvoista oli jämähtänyt 90-luvulle.









Yhteenveto


Mitä tein väärin? Synnyin geeneillä, jotka eivät ilmeisesti elä ketoajassa. Todennäköisesti synnyin myös naiseksi, sillä naisten väitetään olevan herkempiä reagoimaan kaikin kuviteltavin tavoin vähähiilihydraattiseen ruokavalioon. Verrokkihenkilöni (mies) näet täsmälleen samalla ruualla laihtui viikossa 3 kg ja mennä porskuttaa energisenä edelleen. Hänelläkin oli toki ketoflunssaa, mutta vasta päivänä 5. Noudatin ruokavaliota kirjaimellisesti, söin samaa ruokaa kuin verrokkinikin. Lisäksi päätin, että en nosta hiilihydraattien määrää missään tilanteessa, proteiinejakaan, sillä keho voi myös ylimääräisistä tehdä tarvittaessa glukoosia. Rasvaa pitää siis saada ja kunnolla. Sen tulisi jossain kohtaa ymmärtää muuttua puhtaasti energiaksi.

Noudatin siis ruokavaliota lintsaamatta missään kohtaa. En silti mielestäni päässyt lainkaan siihen tavoiteltavaan ihmetilaan, eli ketoosiin. Henki ei haissut asetonilta, eikä hiki. Pissasta en lähtenyt mittatikulla ketoaineita metsästämään, sillä asiaan vihkiytyneet tietävät sen olevan vain rahan haaskuuta. Yksi vaihtoehto toki on, että olinkin saavuttanut ketoosin. Rasvan käyttäminen energiana ei vain tuntunut mainostetun arvoiselta. En ollut energisempi, tai nukkunut paremmin. Enkä ainakaan unohtanut että kohta pitäisi taas syödä!


Viikon ajan minun oli koko ajan nälkä, miltei heti syötyänikin. Verensokeri ei onneksi heitellyt, ehkä koska se oli tasaisen matala (heh). Vaikka ajatus oli muutamana päivänä skarpimpi, se saattoi johtua myös muista tekijöistä. Kuten että olin nukkunut edes hieman paremmin tai kierron vaihe osui suotuisaksi.

Et yrittänyt tarpeeksi. Viikko oli liian lyhyt, jotkut saavuttavat ketoosiin hitaammin. Et syönyt oikein. Tiedän saavani näitä. Pyyhin niillä päivänpaistamattoman, sillä itse tiedän mitä tein. Kaikki ei vain sovi kaikille. Verrokkini onnistui, minä en. Paha minä. 












Ihanaa, ken pääsee ketoilun avulla lääkityksestään, ylipainostaan, veloistaan ja vaikeista ihmissuhteistaan. Kaikille tehoava ihmekeino se ei kuitenkaan ole. Ehkä ketoilunkin vaikuttavuus  löytyy muista tekijöistä? Kuten vaikka gluteiinin täydellisestä välttämisestä, roskaruuan jättämisestä, verensokeritietoisesta syömisestä, ylipäätään alituisen napostelun jäämisestä. Ymmärrän myös, että ketogeeninen ruokavalio ei ole vain kuuri, vaan elämäntapa, jolloin alkuvaiheen (kesti se sitten viikon tai 3 kk) jälkeen lisätään maltillisesti vaikkapa joitakin juureksia ja vähän marjoja ruokavalioon. 


Oma ruokauskontoni ei löytynyt ketogeenisestä, pitäydyn edelleen suolistobakteerien, oikea-aikaisen syömisen ja geneettisen monimuotoisuuden pyhässä kolminaisuudessa. Aiheesta tuli juuri Yleltä dokumentti, joka on katsottavissa täällä. Kuka vielä kehtaa kaksosilla tehtyjen tutkimusten jälkeen pudistella päätänsä kuiduilla ruokittujen suolistobakteerien vaikutuksesta painoon ja terveyteen? 
Jos päivän pääateria – pahimmillaan niistä jokainen – on jatkuvasti pihvi vihersalaatilla ja öljyllä, voi todennäköisesti lausua hellät hyvästit monille hyville suolistobakteereille. Ihmisen terveyden kannalta mahdollisimman monimuotoinen biomi, eli suoliston mikrobisto on tärkeä. Siihen ei tarvita aina viljoja, hedelmiäkään, mutta viitseliäisyyttä ja vaihtelua kylläkin. Tässä, kuten kaikessa, voi toki olla yksilökohtaisia eroja. Mutta miksi ottaa riski? 


Viikosta jäi käteen nälkä. Ja tiedätkös mitä? Luulen että se nälkä oli sittenkin nääntyvien suolistobakteerien avunhuutoa. Ruoka ei nimittäin ruoki vain minua, se ruokkii näitä pieniä apulaisiani myös. Kukaan ei lopulta voi kai sanoa varmaksi, mitä pitäisi syödä. Aina niin terveelliseksi mainostettu välimerellinen ruokavalio sisältää aina niin parjattua vehnää. Terveet ja pitkäikäiset japanilaiset syövät suhteessa enemmän hiilihydraatteja kuin proteiinia. Meidän jokaisen esivanhemmat, metsästäjä-keräilijät söivät varmasti kaikkea mitä löytyi tai kiinni saatiin, näkivät nälkää ja ahmivat kun kylliksi saivat. Kukaan ei silti voi varmaksi sanoa, olivatko hekään erityisen terveitä sillä, mitä nyt sitten oikeasti söivätkään.


Kokeilu on siis virallisesti loppu. Gluteenittomalla aion jatkaa tästä suoraan, ottamatta mitään ns. korvaavaa höttöä tilalle. Koska se oli se seuraava kiinnostava ihmiskoe. Ketsuppia en ota takaisin, sillä vuorasin ennen ihan kaiken. En kuitenkaan aio olla fundamentaalinen missään ruoka-asiassa, kun ei ole taustalla oikeaa lääketieellistä syytä rajoittaa syömistä. Keliakiaa tai allergioitakaan.

Ruoka on polttoainetta, ei itseruoskintaa, kieltämistä, rankaisua, lohdutusta, pahe tai kaupankäynnin asia. Uskon yksilöllisyyteen, kaikki ei vain käy kaikille. Jos minä pystyn juomaan maitoa pieremättä ja kouristelematta, en mene väittämään kipeänä ripuloivalle kanssakulkijalle, että kyllä se kuule kaikille käy. Yrität vaan sitkeästi.


Peace.






maanantai 6. tammikuuta 2020

Vertaistukea



Juttelin tuossa taannoin pitkän tovin vanhan ystävän kanssa, jolla on hyvin samansuuntaisia ongelmia kuin itselläni. Tai no, konteksti on varsin erilainen, mutta ongelmien herättämät reaktiot ja tunteet samanlaiset. Yksi yhteinen nimittäjä näyttäytyy edelleen surullisen vahvana; ihmisten loputon halu neuvoa ja auttaa tavalla, joka väistämättä tuntuu autettavasta alentavalta ja mitätöivältä.











Jos julkisesti avautuisin vaikkapa hankalasta tenniskyynärpäästä, saisin takuulla liudan ohjeita sen parantamiseksi. Jo ihan ammattilaistenkin yhtämielisyyden rivit rakoilevat aiheuttajan ja hoidon kohdalla. Yksi vannoo kortisoniin, toinen lepoon. Kolmas kokeilisi venytellä ja kylmähoitoa. Vaihtoehtoiset hoitajat napsuttelisivat, hieroisivat, pistelisivät neuloja, kaukoparantaisivat tai mitä nyt ikinä. Ja sitten päälle vielä kylänmiesten hyvää tarkoittavat neuvot. Milloin on joku parantunut joogalla, milloin suolattomalla ruokavaliolla. Yksi kävi leikkauksessa ja toinen kuntoutui syviä vastalihaksia vahvistamalla. Jokaisella on jokin mielipide, valitettavasti myös heillä, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä vaivasta nimeltä tenniskyynärpää. Mutta kun sen ja sen tutulla oli ja se ja se parani niin.


Tenniskyynärpää on vielä kiltti esimerkki. Eikä minulla edes ole tenniskyynärpäätä, ainakaan tätä kirjoittaessani. Kohta on, sillä Universumi on tunnetusti suurine korvineen varsin vitsimielinen. Tenniskyynärpää ei kuitenkaan sukella minuuteen ja ihmisen ytimeen, maailmankatsomukseen tai olemisen tarkoitukseen. Henkilökohtaisia vaivoja vasta neuvotaankin. Ja ne turhauttavat liian lähelle osuessaan eniten.


Hienoa, jos joku on parantunut sillä ja sillä ja saanut avun tuolla ja tuolla. Vielä hienompaa, jos tämä osataan pitää tarvittaessa ihan omana tietona. Jokainen meistä kun on oma arvokas yksilönsä, eikä kaikki toimi kaikilla samalla tavalla. Edes ne pomminvarmat neuvot. Inhoan tasapäistämistä tässäkin kohtaa. Jos ihan tarkkoja ollaan, keskivertoihmisiä on tasan yksi maailmassa. Loput ovat aina enemmän tai vähemmän. Jos siis jokin toimii keskiverroin, se ei silti toimi kaikilla. Mitään kaikille toimivaa ei ole vielä keksittykään, paitsi kuolema. Se toimii kutakuinkin kaikkiin vaivoihin ja asiantiloihin yhtä tasavertaisesti kaikilla.


Mitä jos on täysin vakuuttunut, että jokin neuvo ihan varmasti toimii, ja siksi haluaisi sen myös auliisti jakaa? Ensinnäkin, älä ole. Täysin varmoja neuvoja ovat ne, jotka kyseinen yksilö on jo menestyksekkäästi kokeillut, siis hän, jolle neuvo annetaan. Muissa tapauksessa neuvo on vasta hyvä arvaus. Ihan kaikki ihmiset eivät jaksa ottaa arvauksia vastaan. On myös olemassa asioita, joissa jokainen on eniten asiantuntijansa, kuten oma elämä.








Olen kärkäs neuvomaan minäkin. Kas kun olen niin monet asiat pulmissani testannut, miksi siis jokaisen pitäisi lyödä päätään samaan kantoon, jos voin jo kertoa mitä kyseisestä kannosta seuraa? Koska en voi tietää mikä kanto lopulta kellekin toimii, vaikka minulle ei.


Kun läheiseni sairastui vakavasti, hän toivoi ettei tarvitsisi kuulla kenenkään toisen selviytymistarinoita. Että sekin kuule selvisi ja ei tuo nyt ole mitään. Sillä auttoi se ja se… Niin oli monet kerrat, kun olisin halunnut kertoa, miten "se ja se" oli kustakin vaiheesta selvinnyt! Halusin lohduttaa, antaa toivoa, parantaakin. Ihminen haluaa ratkaista. Silloinkin, kun pitäisi vain kuunnella. Ja nyt tultiin itse asiaan. Kun joku kertoo ongelmastaan, mitä jos vain kuuntelisi? Mitä jos kertoisi, että ymmärtää, jos oikeasti ymmärtää? Jättäisi ylimielisen itsevertaisuutensa ja kaikkivoipaiset neuvot vähemmälle ja kysyisi mitä kuuluu? Tai että haluatko, että kerron oman ajatukseni asiasta tai kenties mikä minulla auttoi? Mitä et ole vielä kokeillut, tai haluaisit kokeilla?
Tietenkin sitä voi olla oikeassa ohjeineen. Joskus aivan raivostuttavan oikeassa. Että jotkut osaavat olla jääriä! Valittavat vuosikaudet samasta asiasta, tekemättä mitään, kokeilematta mitään, tai toistaen samoja ratkaisuyrityksiä odottaen eri lopputulosta. Silti, sillä jäärälläkin voi olla ihan oikea hätä takana, joka lakkaa kuuntelemasta milloin haistaa turhautumisen taas tulevan.



Ei ole oikeastaan väliä mitä sanoo, vaan miten sanoo. Usein kuunteleminen toimii paremmin. Ihminen on yllättävän vastaanottavainen, kun tulee kuulluksi. Jokainen haluaa olla hyväksytty ja ymmärretty, mutta ihan kaikkea ei valitettavasti voi ymmärtää, kuin korkeintaan toinen saman kokenut. Siksi kivaa on välillä jakaa myös kokemuksia raivostuttavista neuvoista ja nauraa päälle. Vertaistuki sopivissa määrin voi pelastaa päivän. Luokattoman huonoilta neuvoiltakin.




maanantai 30. joulukuuta 2019

Kymmenvuotiskatsaus



Uusi vuosi alkaa ja sen mukana – katsantotavasta riippuen – uusi vuosikymmen. Periaatteessahan 2020 saattaa vain täyteen 2010 -luvun, sillä ajanlasku ei ymmärrä vuotta nolla. Mutta koska alkava vuosikymmen sentään kirjoitetaan eri tavalla, käytän minäkin puheenvuoron kymmenvuotiskatsaukselleni.






Kymmenessä vuodessa kaikki on mennyt uusiksi. Tai no, ehkä ei nyt ihan kaikki, mutta ratkaisevasti kuitenkin. Kymmenen vuotta sitten olin naimisissa, minulla oli pieniä lapsia, opiskelin unelmieni ammattiin kätilöksi ja asuin itserakennetussa omakotitalossa. Tässä kohtaa vuotta vuosikymmen nuorempi minä vasta vaivoin aavisteli tulevaa ja näki siitä korkeintaan merkillisiä unia. Nyt olen tukevasti ja ihan puhtaasti vain rakkaudesta parisuhteessa, kaksi lapsista on jo aikuisia ja muuttanut kotoa, olen opiskellut kaksikin uutta ammattia, vaikka kätilöksi en koskaan voinutkaan, ja käynnistelen omaa yritystäni. Kotina on ollut jo seitsemän vuotta pieni, mutta sitäkin kompaktimpi rivitalopääty, jossa olen muuten asunut pisimpään kuin missään ikinä.


Kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon iloa, mutta myös sitä vastakkaista skaalaa. Siihen on maalattu todellakin jokaisen värin, jokaista sävyä! Olen rakastanut, vihannut, ollut katkera, antanut anteeksi, jotain unohtanutkin. Olen selviytynyt asioista, joista moni ei saa edes kalpeaa kuvaa koskaan elämänsä aikana. Olen ylpeänä ja yksin, ja etenkin vastoin kaikkia odotuksia ja stereotypioita saattanut poikiani kohti aikuisuutta, jota ei leimaa äidin yksinhuoltajuus. Siihen on vaadittu joskus tiukkaakin päättäväisyyttä, mutta sitäkin enemmän rakkautta ja naurua. Toisaalta sain toteuttaa juuri sellaista äitiyttä, kuin halusinkin, kenenkään puuttumatta.


Olen saanut tutustua lukuisiin ihmisiin. Olen löytänyt uusia ystäviä ja kadottanut vanhoja. Uusiakin. Eläkeviraksi luulemani jäi sitten kuitenkin vain viiden vuoden ankaraksi rypistykseksi, joka opetti minulle enemmän, kuin koko työelämän mittainen ura. Itsestäni, ihmisistä.








Olen oppinut pyytämään apua ja anteeksi. Kiittämään. Olen itkenyt sangoittain, nauranut vatsalihakset kramppiin, tarttunut hetkeen ja ymmärtänyt päästää niistä irti. Tiedän millaista on opiskella aikuisena, venyttää jokaista penniä, turhautua, uupua, nousta, pitää puolensa ja toivonsa, vaikka kaikki ennusteet sotisivat vastaan. Tiedän, miltä tuntuu raskas ja miltä kevyt. Vastakohtien riipaiseva kauneus. Miten ihanaa on laittaa itsensä kauniiksi, tanssia aamuun, ja olla kaikesta täydellisen vapaa, vaikka jokainen päivä on muuten vain nyrkki palleaan. Miltä tuntuu elää parisuhteessa ja sinkkuna, molemmissa aina kai kaihoten toiseen, kunnes ei tarvinnut enää kaihota mitään tai ketään. Aina niin lepattava sieluni on vihdoin saanut rakkaudessaan rauhan.





Elämän haavoittuvuus on ihan toisella tavalla läsnä, kuin kymmenen vuotta sitten. Se on tullut ihmisten ja kokemusten myötä, näkemästäni. Kaikki paha ei aina tarvitse osua itselle, jotta oppisi ja ymmärtäisi oleellisen. En pidä enää mitään itsestään selvänä. En pitänyt varmasti aikaisemminkaan.


Kymmenessä vuodessa olen varmaan vanhentunut kaksikymmentä. Onneksi se kaikki ei ole vain ulkoista. Jos joskus tunsin olevani vanha sielu nuoressa ruumiissa, nyt on ruumiskin alkanut saada vuosia kiinni. Sen hyväksymisessä on välillä ollut tekemistä. Kremppojen ja kaikenlaisen hidastumisen. Tulevaisuudelta on onneksi vielä paljon mitä odottaa.


Kun nyt katson kymmenen vuoden taakse, en ole enää sama ihminen. Tämä pitää paikkansa myös kirjaimellisesti, sillä ihminen uudistuu soluiltaan koko ajan, hitaimmatkin kokonaan kymmenessä vuodessa, kuten luinen ranka. Siksi olemme tavallaan joka päivä uusi ja tuore painos itsestämme. Osa meistä on samaa, mutta suuri osa jo muuttunutta. Vuodet ja kerrokset ovat meissä olemassa, mutta ne eivät ole enää kokonaan "minä". Aika helpottavakin ajatus.  






Kymmenen vuoden kuluttua olen siis taas monella tapaa erilainen. Sinäkin olet. 


Oikein onnekasta, tapahtumarikasta ja lempeää vuotta 2020, sekä antoisaa tulevaa kymmenvuotista meille kaikille! 



(Kuvat Pixabay)