Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

lauantai 13. lokakuuta 2018

Usko itsestäsi hyvää


Et syntynyt lannistumaan. Et noussut vaivoin huojuville jaloillesi, opetellut hankalasti kävelemään mielessäsi yksi ainoa ajatus; ei kannata. Kielesi opit aivan muita syitä varten, kuin moittimaan itseäsi ja kertomaan miten onnetonta elämä on.

Et saanut kahta korvaa, jotta voisit kuulla ne pahimmat vaihtoehdot. Ei silmiä suunniteltu näkemään vain uhkakuvia, eikä käsiä torjuviin eleisiin. Syleilemään ne tehtiin. Läheisiä, ja maailmaa.








Muistatko vielä miltä tuntui, kun vesi alkoi kantaa, tai apupyörittä löytyi tasapaino? Tai miten paperille painetut kummalliset kirjaimet muodostuivat sanoiksi, sanoista lauseiksi ja lauseista kokonaisiksi tarinoiksi? Pystytkö palauttamaan mieleesi kengännauhat, jotka kiertyivät sormiesi ympäri, silmukaksi ja sievästi pitäväksi solmuksi? Muistatko miltä tuntui, kun jokainen aamu oli uusi, ei toisinto eilisestä? Millaista oli hämmästyä? Keksiä, kokeilla, erehtyä ja ryhtyä uudelleen? Uskaltaa? 

Kysyä mitä tehtäisiin ja tehdä sitten niin?


















Olla uhri, on aina valinta. Ihmiset selviävät tälläkin hetkellä kammottavissa olosuhteissa, kun taas toiset eivät yltäkylläisyydessäkään. Kukaan ei luvannut, että elämä olisi reilua. Edes kohtuullista. Ei vaikeuksia jaeta tasamitalla, kuten ei jaeta päiviäkään. Toisille annetaan enemmän, toiset oppivat omistaan enemmän. 
Olla vielä huomenna hengissä, on etuoikeus, jota ihan kaikki eivät saa.



















Käytä siis rajallinen aikasi hyvin. Puhu itsellesi kauniisti, kannusta ja rohkaise. Päätä selviytyä ”siksi”, ei ”siitä huolimatta”. Opettele yksi uusi taito, vaikkapa anteeksianto. Kiitollisuuskin käy.

Ja mitä ikinä itsestäsi uskotkaan, usko hyvää. Ensimmäiseksi, aina. Sinä osaat kyllä.





sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Uranvaihtoa aikuisiällä




Olen löytänyt suuntani, joka nivoo yhteen kaikki aikaisemmat sivujuonteet. Sarkasmista tunnetun huumorini tunteville totean, ettei tämä ole edes vitsi. Jotta suunnasta voisi jotain kertoa, pitää ottaa loikka taaksepäin. 







Halusin kätilöksi. Minusta tuli myyjä. Tai ensin ompelija, joka oli täydellinen harhalaukaus hukassa olleen teinitytön elämässä. Myin monta vuotta, opiskelin merkonomiksi työn ohessa, sain kolmannen lapsen kaksi kuukautta tutkintotodistuksen jälkeen. Aikana ennen korkeakouluhypetystä keskiasteen opinnot kahden lapsen kanssa ja raskaana, oli iso juttu. 

Sitten syntyi lapsi neljäs. Hautasin kätilöhaaveni syvälle järkipuheeni alle. Se pahus kaivautui aina pintaan uudellen. Hain. Pääsin, Alotitin. 






Tämä tie se oli raskas. Luokkani vanhinpana en ollut mitenkään verrattavissa lukion penkiltä lennähtäneisiin. Kadehdin heidän hyvää muistiaan. Energiaa ja vaivatonta nuoruutta. Kotona minua odottivat neljä pientä lasta ja masentunut mies. Kotityöt, koulutyöt, keikkatyöt viikonloppuisin. 
En ehkä osannut kirjoittaa täydellistä koevastausta rakenteisine esseineen, mutta eipä niillä ollut merkitystä käytännön hoitotyössä. Pärjäsin nokkeluudella, paikkasin kokemuksella. Opettelin visuaalisia muistisääntöjä, kuten; Anteriorinen = Antero on jonon etummainen...

Jokaista harjoittelua ennen olin musertua eiminustaoletähän –alle. Terveyskeskussairaala, sydäntautien osasto, synnyttäneet, vastasyntyneiden teho, keskola, naistentaudit, mielenterveysharjoittelu asumisyksikössä. Ne ainakin ehdin käydä, miltei kokonaan sairaanhoitajavaiheen ennen varsinaista kätilöksi erikoistumista. 


Sitten tuli ero ja jäin lapsineni miettimään miten ihmeessä saisin yhtälön toimimaan. Puoli vuotta vielä yritin. Sovin lähteväni naistentaudeilta iltavuorosta aikaisemmin, jotta ehdin hakea kaksi pienintäni vuorohoitopäiväkodista. Loikka syöpätaudeista suoraan syliin pienteni tulla oli aina yhtä liikuttava.
Pahimmillaan äidin harjoittelu osastolla olisi tietänyt lapsille yli vuorokauden hoitorupeamaa. Alalla kun tavataan mennä usein iltavuorosta heti aamuun. Niin ei saisi tietenkään tehdä, mutta ohjaajani sääli ja päästi aikaisemmin. Lämmin halaus hänelle.


Opiskelu kaatui viimeiseen harjoitteluun. Minun olisi pitänyt olla vaatteet vaihdettuna, hilkka päässä ja mieli virkeänä kello seitsemän paikallissairaalan leikkaussalissa uutta oppimassa. Mahdotonta sinänsä, sillä täsmälleen samalla kellonlyömällä eskarilaisen aamuhoito aukesi aivan toisaalla. Mitä olisi pitänyt tehdä? Jättää lapsi tyhjän pihan portille? Odottelet täällä rauhassa, joku tulee kohta töihin. 

Hämärässä. Yksin.



Jouduin sanomaan haikeat hyvästit kutsumukselleni. Hain, pääsin, valmistuin. Päivätyöhön allalle joka ei ole ihan, mutta edes lähelle melkein.









Mikä se tämänkin tarkoitus oli? 
Mikään ei mene hukkaan. Osaan keskustella ihmisten kanssa heidän lääkkeistään ja sairauksistaan. Joka päivä niin tapahtuukin. Paljon olen jo unohtanut. Paljon muistan edelleen. Paljon palautuisi mieleen pienellä kertauksella.

Minusta ei koskaan tule kätilöä. Ei sairaanhoitajaa. Toivottavasti tulee jotain muuta kuin katkera vanhus (heh). Asian ehkäisemiseksi kuljen hyvää matkaa kohti jotain, joka nivoo kaiken menneen yhteen. Joka teki minusta minut, kokemukseni, haavani, kaikki ryvetyt hetkeni ja onneni aiheet. Jokainen niistä kasvatti ymmärrystä. Millaista on elää vaimona, äitinä, yksinhuoltajana, opiskelijana, ahdistuneena, uupuneena, onnellisena, sinkkuna, suhteessa, köyhänä, henkisesti rikkaana ja ikuisena etsijänä. Ja paljon, paljon muuta. Oma elämäni, opintojen aikana näkemäni ja nykyinen työni, niiden vuoksi voisin väittää ettei mikään inhimillinen ole minulle vierasta. Näistä haluan tehdä tavoitteeni. Lakata kokemasta ristiriitaa sen välillä, mihin aamuisin avaan oven ja ajatukseni, ja mihin oikeasti haluaisin.

Olen väsynyt asioihin, jotka eivät koskaan muutu. Tai muuttuvat hetkeksi, kunnes taas alkavat luisua samaan luiskaan uudelleen. Olen väsynyt poikkeustilanteisiin, poikkeusjärjestelyihin, poikkeukselliseen stressiin. Koen tylppää arvostuksen puutetta, ettei ponnistuksilla, ahkeruudella tai tunnollisuudella ole mitään väliä. Mielipiteilläni. Äänelläni. 

En halua enää jäädä hereille neljältä yöllä ties monennenko havahtumisen jälkeen, kun pää jatkaa ankaraa työskentelyä, vaikka ruumis ei. Tiedän mitä haluan, olen jo avannut oven sille. En vain tiedä miten saan tämän toimimaan. Loikka tyhjään on muita varten.


Pahin skenaario; aika loppuu kesken. En ehdi saada tätä valmiiksi, tie perille on liian pitkä. Tarvittiin kaikki nämä vuodet ja kokemukset, ja sitten aika loppuu kesken. Mikä loistava pila Universumin Kohtalovastaavalta! 











Yön pimeinä tunteina, hetkeä ennen orastavaa päänsärkyä on ajatus aina kirkas. Sulkisin silmäni. Hyppäisin. Elämä ottaisi kopin. Varmasti ottaisi. Ja taas aamulla varsin raukkamaisin syin jatkan kuten aina ennenkin.


Miksi toiset meistä kypsyvät näin hitaasti? 




sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Saako sairastuneen puolison jättää?



Vihkikaavassa kysytään tahdotko sinä rakastaa. Kysymys ei ole ehdollinen, se vain on. Tahdotko? 
Rakkaus on kauneimmillaankin tahdon asia. Alkuhuumassa harvoin tulee miettineeksi, että tulee se tuostakin sellainen, jonka kanssa kärsivällisyydellä on vielä tekemistä. Rakkauden Taruolennon sijaan ihminen. Puutteineen, tapoineen, vajavaisine tarvitsevuuksineen.

Entä jos tahto ei riitä?

Elämä tuo eteen kaikenlaista. Puhtainkin aie saattaa kaatua sairauteen, taloudellisiin huoliin, kuristaviin aikoihin, joiden ainoa tarkoitus tuntuu olevan kasvattaa kykyä hengittää pintalihaksilla. Vaikka minä vielä olisin sitoutunut, oletko sinä? Toista ei voi rakastaa yksin ja väittää elävänsä parisuhteessa. Toisen puolesta ei voi tahtoa olla tässä nyt ja aina. Eikä toisen luo tarvitse jäädä ihan kaikissa elämäntilanteissa.









Kuvitteellinen esimerkki ei niin kuvitteellisesta tilanteesta, nimet muutettu.

Mikko sairastuu vakavasti. Ikäväkseen se vakava sijaitsee aivoissa, sillä alueella, joka säätelee mm. persoonallisuutta. Kati, Mikon vaimo, hoitaa lapset, kodin, työn ja elämän sillä aikaa, kun Mikko käy vaiheikkaan kuntoutuspolun tehohoitoyksiköstä kotisohvalle. Mikko toipuu kyllä fyysisesti. Mutta Mikon tunneilmaisusta tulee ailahtelevaa ja äkkipikaista, mustasukkaisuudesta ja alituisesta epäilystä arvaamatonta. Lapset pelkäävät Mikkoa. Katin todellisuus on omituista tasapainoilua vuoroin heikkona itkevän ja vuoroin aivan liian voimakkaana raivoavan miehen mielialamittarina.

Tahdotko?





"Mikko ja Kati" ovat tahallisesti esimerkkinä sieltä rankimmasta ja samalla surullisimmasta päästä. Mutta yhtä lailla ”sairaus” voisi olla mikä tahansa ennakoimaton muutos puoliskonsa käyttäytymisessä. Olen alkoholista jo niin paljon paasannut, etten ota sitä enää tähän kirjoitukseen. Otan itseni.

En ole ihmisenä varmaan vieläkään sieltä helpoimmasta päästä, mutta läksyni oppinut olen. Laskemaan kymmeneen, joskus toiseenkin. En provosoidu, en nalkuta, en sano ensimmäisenä mieleen tullutta. Sillä tavalla en varmasti ja käsi sydämellä ole hankala, mutta entä muuten? 
Elän jatkuvassa ristiriidassa sen kanssa, mitä teen ja mitä haluaisin tehdä. En pysty ratkaisemaan asiaa. Keksiä mistä aloittaa (ja ei, kyse ei ole työpaikkahakemuksen laatimisesta). Tuon huoleni kotiin. Olen pahalla tuulella. Väsynyt. Ärsyyntynyt kehään jossa mikään ei koskaan muutu. Ärsyyntynyt ihminen ei ole oma hersyvä ja hauska huoleton itsensä. Vaikka kuinka säätelisi tunteitaan, olisi purkamatta muihin, ajatusten raskaus näkyy päälle. Sen täytyy näkyä jotenkin. Sarkasmin ja vittuilun raja on joskus perin häilyvä.

On myös päiviä, jolloin makaan hirveässä kivussa ja toivon, ettei kukaan puhu, koske, edes hengitä samassa huoneessa. Kohtaus tulee harvoin, mutta kestää kerrallaan kolme päivää, ja vaikka lääkityksellä saisi kivun terän taittumaan, kuljen pitkin seiniä, sekoan sanoissa, pudotan tavarat käsistäni, ärsyynnyn. Asia joka on vain kaikkien kestettävä. Haluaisin että elämä kanssani olisi kissanpentuja, hattaraa ja sateenkaaria – se ei ole. Kenenkään ei. Mutta jokainen aikuinen täysivaltainen ihminen on vastuussa omasta käytöksestään. Minäkin. En ehkä mahda olosuhteille mitään, mutta käytökselleni sentään kyllä. 






Että ylipäätään olisi hankala on ajatus, joka voi olla täysin päässä. Kun korvienväli täyttyy pitkittyneestä kurjasta, kuvittelee kaiken vuotavan ulos. Omassa paikoin sietämättömässä ristiriitaisuudessani oletan ympäristön kokevan todellisuuden samoin. Vaikka ristiriita onkin lopulta vain omani. En minä tavaroita paisko, en huuda ja tilitä omaa pahaani jokaiselta kuvitteelliselta kulmalta. Lakkasin taanoin jopa hokemasta "vituttaa mennä huomenna töihin" sunnuntaimantraani. Sen alituinen kuuleminen kello kymmenen aamusta alkaen ei tuone mitään lisäarvoa kenenkään päivään. 
Jossain kohtaa Elämän Huvipuiston laitteita, pää alaspäin ja oksennus suussa kyydissä roikkuen, opin vihdoin tämän; minun täytyy ratkaista omat ristiriitani, minun pitää olla ihmisenä sellainen, jota toinen tahtoo rakastaa vielä vuosienkin päästä. Se että saa parisuhteessa olla oma itsensä, ei tarkoita, että voisi käyttäytyä kuinka kusipäisesti tahansa ja toisen pitää sekin vain sietää. Terve ihminen kykenee edes jonkinlaiseen tunnesäätelyyn. Ymmärtämään, että ihan kaikkea paskaa ei voi kaataa muiden päälle. Toimii ihan tasan molempiin suuntiin (kiltit naiset huom.). 

Josta päästään takaisin aiheeseen. Saako sairastuneen puolison jättää?






Minulla ei ole tähän vastausta. Tai on, mutta en väitä, että se olisi oikea. Jokainen piirtää omat viivansa hiekkaan, rajat, joiden ylittämisen kohta on tarkasti tiedossa, kunnes tuuli puhaltaa ne pois, tai jokin aalto pyyhkii mennessään. Sairastuminen, konkurssi, elämä.

Miten pitkään yhdessäoloa pitää selittää tahdolla? En tiedä. Luovuttamisen ja luopumisen käsitteet määrittelee kukin tykönään. Tiedän vain sen, ettei kyse ole lainkaan yhdestä ja samasta asiasta.




lauantai 22. syyskuuta 2018

Pimeä tulee, oletko valmis?




Syksy on astunut suuriin saappaisiin näyttävän roolin tehneen kesän jälkeen. Käytävillä ja marketin kassajonoissa kuhistaan, ettei vuodenaikojen lavalle juuri noussut uusi tulokas ole mitenkään vakuuttava suorituksessaan. Toistaa itsenään. Sataa, tuulee, paistaa päivänsäteitä. Ja ilta illalta saattelee kohti lopullista harmautta.
Kesä kahdeksantoista jäi kaikkien mieleen, miten käy syksyn?






Vuodessa on minulle kaksi alkua. Toinen sijoittuu nätisti siihen joulunjälkeiseen, ja toinen suunnilleen koulujen alkamisen korville. Lasten koulukirjojen päällystäminen paketoi samalla kivasti omia ajatuksiakin. Ei kuplia, ei kurttuja. Sileää ja tyyntä pintaa. Yleensä.
Tällä kertaa en aloittanut ”uutta harrastusta” (lue: alkanut käydä salilla edes säännöllisesti niiden harvojen kertojen sijaan). En luvannut aktivoitua sosiaalisesti, tavata enemmän harvaksi käyneitä ystäviä, istua iltoja, valvoa elokuvia loppuun, olla yhtään parempi ihminen. Tällä kertaa – kuten niin monta aikaisemminkin – lupasin lähinnä selviytyä tulevista kuukausista. Ilahduttavaa sikäli, syyt ovat sentään vuosien mittaan muuttuneet, heh.  














En tunnista olossani termiä kaamosmasennus. Väsyttää, vituttaa, paleltaa huhtikuun loppuun saakka ja pimeys saa viimeisenkin kärsivällisyyden rippeen kuolioon, mutta varsinaista masennusta en itsessäni tapaa. Valon – ja lämmönpuute saa viimeistään miettimään kaiken järjellisyyttä. Että elämä on yhtä odotusta. Viikonlopun, loman, kesän, lottovoiton ja eläkekahvien. Jos elohopeamittari ei vuoden mittaan tekisi jyrkkiä viidenkympin ääripääloikkia asteikolla, tai valon määrä olisi jokseenkin vakio, olisiko elämä jollain tapaa toisenlaista? Vähemmän syklistä, enemmän tässä? Voisi luottaa, että huomennakin näkee vielä illalla mihin astuu tai ettei pakastimen sulatusta tarvitse odottaa tammikuun loppuun. En tiedä, mutta luulen että vuodenaikojen vaihtelu on painanut meidän pohjoisiin geeneihimme pysyvästi jälkensä. Aina on tulossa jotain, johon pitää jollain tapaa varautua. Mikään vallitseva olotila ei kestä muutamaa viikkoa tai kuukautta pidempään.

Parasta syksyssä: saa pukea enemmän.
Pahinta syksyssä: joutuu pukemaan enemmän.


Lievästi skitoaffektiivinen olotila.
















Pidän syksystä. Pidän väreistä ja sumusta ja raikkaan viileästä ilmasta. Pidän sateestakin, kunhan edes suunnilleen joskus voisi kulkea sukat kuivina. Syksy olisi kaikkiaan vallan ihanaa aikaa, ellei tietäisi mitä sitten seuraa. Pimeys. Täydellisen tyrmäävä, palleaan jysähtänyt musta nyrkki.
Miten tulevasta talvesta taas selviää? Elämällä hetkessä? Odottamalla. Ensin lunta, sitten kevättä. Näillä korkeusasteilla sääennusteiden lukemisesta on tullut jokseenkin turhauttavaa. Pitäisi ajella ainakin muutama sata kilometriä ylemmäs ja mielellään vielä koillisvoittoisesti, jotta edes maa tarjoaisi valonkajoa, mutta myös aurinko vielä todistettavasti nousisi jossain kohtaa päivää.










Kylmää vastaan voi vielä vaikuttaa vaatteilla, mutta eniten koettelee musta, märkä pimeys. Koirat pitää viedä (onneksi) joka päivä lenkille kuitenkin, huvitti tai ei. Työt tehdä, ruuat vääntää, koti pitää jokseenkin pystyssä. Anteeksi nyt vain, mutta joskus ”elä hetkessä” onnistuu paremmin kalenterin keskivaiheilla sijaitsevissa kuukausissa. Osalle meistä talvi on ihan todellinen toistuva painajainen pimeyden vuoksi. Eikä siihen auta purkkiDee tai keinovalo. Tekohengitystä kaikki.



* * * 


Työkaveri irtisanoi juuri vakiduunin, myi asunnon ja muuttaa etelään. Jotkut todella elävät tee, älä valita – teemalla.

Kun taas toiset pitävät blogia… (sarkastinen naurahdus)


Halusimme tai emme, pimeä tulee taas. Miten sinä selviät siitä?



lauantai 15. syyskuuta 2018

Milloin suhde menee pieleen?




Rakas ystäväni erosi hiljan. Ei siitä, eikä hänestäkään sen enempää, mutta tapahtunut sai minut miettimään seuraavaa. 

Milloin suhde on oikeasti mennyt pieleen?


Jotta asiaa voi tarkastella lähemmin, täytyy ensin määritellä onnistunut suhde vastakohtanaan päättynyt, eli epäonnistunut suhde. Vertailuasetelma itsessään kätkee jo totuuden. Onko onnistuneen suhteen mitta todellakin jatkuvuus hamaan loppuun, aina sinne yhteiseen hautapaikkaan saakka?


Väitän että ei.










Jos mikä tahansa parisuhde päättyy eroon, onko suhde ollut epäonnistunut? Oliko vaikkapa minun ja Lastenisän liitto sellainen? Voiko hyvälle nähdä arvon, vaikka se ei kestäisikään loputtomiin, edes pitkään?
Lähtöoletuksena yhteen mennään ajatuksella, että tämä se kestää. Eivät ne aina kestä. Joskus tarvitaan tarpeeksi etäisyyttä, jopa vuosia, että päättyneessä suhteessa voi nähdä muitakin sävyjä. 


On minullakin nolot suhteeni. Jälkeenpäin olen monesti miettinyt mikä ihme minuun oikein meni? Miten siedin niin montaa asiaa, miten mustasukkainen ja riippuvainen sallin jonkun olla? Miksi en lähtenyt paljon aikaisemmin? Rakastuminen sumentaa järjen, mutta se ei selitä silti ihan minkä tahansa sietämistä. En minä naulojakaan olisi syönyt, tehnyt mitään muutakaan fyysisesti järjetöntä tai vahingollista. Henkinen puoli olikin sitten eri juttu.






Toisinaan mieleeni nousee yksittäisiä, kummallisia muistoja. Raivostuttavia. Kuten vaikkapa miten kerran erään miehen kanssa neljän päivän ulkomaanmatkasta kaksi ensimmäistä meni hukkaan hyisen mökötyksen vuoksi. Jostain täysin typerästä, kuten hyiset mökötykset aina alkoivatkin. Mikään mitä tein, sanoin tai yritin ei saanut hänen ylhäistä vihaisuuttaan laantumaan. Kätevää matkalla, eikö? 
En muista kahta seuraavaa päivää enää. Ne olivat varmasti ihanat, mutta murjotuksen vallankäytön pitkän varjon tahrimat. Silti, kaikista kitkeristäkin muistoista huolimatta väitän, että suhde oli onnistunut. Siinä oli paljon rakkautta, sellaista hellää huolenpitoa ja lohtua, jollaista en ollut vielä kokenut. Se näytti minulle arvokkaita asioita itsestäni ja ihmissuhteista. Opin etenkin nämä;



  • ·       Mustasukkaisuus on tekosyy vallankäytölle, omistamista, joka ei kuulu rakkauteen.
  • ·       Minulla on oikeus omaan aikaan, aikaan vain lasten kanssa, ystäviini, harrastuksiin ja kaikkeen mihin puhtain sydämin ja hyvällä omallatunnolla voin kertoa meneväni.
  • ·       Mykkäkoulu ja mököttäminen siitä, etten aina ole saatavilla, läsnä, varten, etenkään toistuessaan joka Jumalan kerta, kun ilmaisen oman tahtoni, eivät kuulu terveeseen suhteeseen.
  • ·       Alkoholismi on sairaus, joka sairastuttaa myös läheiset. Alkoholistin suurin rakkaus on juominen – sinä tulet korkeintaan hyvänä kakkosena. 












Entä Iskämies sitten? Ero oli aikoinaan jo hieman hankalampi kääntää voitoksi. Siihen liittyi niin monta kipeää menetyksen kokemusta, joista osa jatkuu ihan hamaan loppuun saakka. Menetyksiä oli isoja ja useita konkreettisia aina kokonaisesta perheestä yhteiseen vanhuuteen saakka. Sellaiseen, jossa on meidän lasten lapset ja valtaviksi kasvaneet omenapuut yhdessä rakennetun talon pihalla. Oli aika, jolloin näin sen ainoana oikeasti tavoiteltavana kuvana. Kunnes tuli muitakin. 
Lasteni isä todisti minun kasvavan varsamaisesta nuoresta naisesta äidiksi. Hän oli kolme kertaa näkemässä uuden elämän ihmeen – neljännestä myöhästyi hieman. Hänen kanssaan elin kuusitoista ilon ja murheen täyteistä vuotta, jossa oli hyviä ja huonoja aikoja, ja vaikka jälkimmäisiä kai enemmän, olin paikoin myös onnellinen. Sillä mikään ongelma, tunne, asia elämässä ei ole läsnä koko ajan. Vuosiin mahtui paljon hyvää. Suhde oli siten onnistunut vaikka se päättyikin eroon. Kaikki suhteet päättyvät tavalla tai toisella, lopulta. 

Jotkut ovat valmiita parisuhteeseen jo ensimmäisen kanssa, tai kasvavat kauniisti rakkaudessa. Ehkä mukana on rahtunen onneakin, milloin puolisolotto osuu kohdalleen jo kerrasta. Meidän muiden on kerättävä kokemusten reppuun enemmän eväitä. Vietävä päättyneen suhteen opit seuraavaan. Miten minä käyttäydyn, mikä on minulle onnistunut suhde? Ja jos ei muuten, niistä pieleen menneistä oppii ainakin sen, mitä ei enää koskaan…






Ihminen tapaa muistaa todistetusti helpommin ikävät kokemukset, kuin neutraalit tai hyvät. Siitä on ollut varmasti kosolti hyötyä lajin eloonjäämisen kannalta. Muistot myös elävät ja muovautuvat nykykäsityksen mukaan koko ajan. Jotta kokonaan koppuraksi katkeroitumista ei tapahtuisi, kannattaa hyviä muistoja yrittää myös tarkoituksella vaalia. Nähdä syitä ja merkityksiä, ymmärtää elämässä olevan erilaisia aikoja ja ihmisiä, joiden tarkoitusta voi vain arvailla. Joskus asioiden – ikävienkin – arvon huomaa vasta kauan jälkeen. 

Mikään suhde ei ole kokoaan huono, aivan kuten kukaan ihminen ei ole kokonaan paha (tästä tosin saattaisin psykopaattien kohdalla olla eriävää mieltä). Mutta jos siitä kamalasta tyypistä ei kerta kaikkiaan saa hyvää sanaa kaivettua, todeta että nyt osui paska tuulettimeen, osaanpahan seuraavalla kerralla "paremmin suojata seinät".


Tai ainakin tietää mistä alkaa sotkua siivoamaan.







perjantai 7. syyskuuta 2018

Hirviöäidit ja riittämätön aikuisäitiystunne


Oma äitini ei ole koskaan ollut tyttäriensä verhonvaihtaja. Tietänet tyypin, tulee pyytämättä, laittaa kodin järjestykseen – mieleiseensä, marmattaa ja puuttuu joka asiaan. Tekee vierailuistaan miltei käsin kosketeltavan mitätöinnin kaikelle mitä aikuiseksi kasvanut tytär edustaa. Miehet ovat vääriä, koulutus riittämätön, ura varsinainen rimanalitus. Sitten vielä lapset tai lapsettomuudet. 

Lukuisia ovat tarinat, joita olen ympäriltäni aiheesta kuullut. Aihe herättää tasan yhden kysymyksen. Miten kukaan järjellinen olento luulee voivansa marssia aikuisen lapsensa elämään ja puuttua joka ikiseen kuviteltavaan asiaan kannanottona sen huonoudesta? Eikä ilmiö rajoitu mitenkään äiti-tytär tematiikkaan. Osaavat ne anopitkin.





Tapasin kerran kaksi hyvin paljon toisiaan muistuttavaa hahmoa, joista harmaamman henkilötodistukseen oli piirretty enemmän uria kasvoihin ja ikä isommalla numerolla. Äiti ja aikuinen tytär muistuttivat erehdyttävästi toisiaan, jopa liikuttavalla tavalla. Kun äiti sitten avasi suunsa, karisivat kaikki liikutuksen tunteet yhtä nopeasti kuin Suomen lätkävoitto. Tytär oli kieltämättä ylipainoinen, kauniisti muotoillen. Mutta äidin kommentit eivät millään tavalla olleet oikeutettuja. Etenkään kun tapaamisen aiheena ei ollut tyttären paino
Äiti laski täydellisen häpeilemättä leikkiä tyttärensä muodoista, aina kun koki sopivan aasisillan osuneen kohdalle. Joskus ihan ilmankin. Käytti sanoja lihava, ylipainoinen ja pullukka. Jutun vitsi piili alun toteamassa; "kaksi hyvin paljon toisiaan muistuttavaa hahmoa". Äiti oli näet iäkkäämpi kopio tyttärestään myös kiloineen. Niin, huumoriksi kai sutkautukset oli tarkoitettu, mitä nyt leikistä suuttumaan? Jokin tyttären padotussa ilmeessä kertoi, että kyseinen nauru oli jo aikaa sitten loppuun kuollut.
Jäin hämmentyneenä miettimään, millaista mahtaa olla elää ihmissuhteessa, jonka loukkaavuus ilmeni jo täysin vieraan ja sivullisen ihmisen aikana?

Hirviöäidin ei tarvitse olla ihmisenä mitenkään paha, eivätkä aikeensa loukkaavat. Kaikkeen puuttuva emohahmo voi aivan aidosti haluta täydestä sydämestään parempaa, kuin mitä itse on ikinä saanut. Hirviöäiti ei vain luota, että aikuinen lapsi löytää omat keinonsa toteuttaa kyllin hyvää elämää. Sillä kyllin hyvä ei riitä. Oikeastaan mikään ei. Järjestämällä mielestään jokseenkin – tai täysin – saamattoman lapsensa elämää, äiti hoitaakin itseään. Aikuinen lapsi on oman minän jatke. Hyytävää, eikö?
Äideissäkin on narsistihahmoja, tunnekylmiä ja pahaan taipuvia. Sitä ei käy kiistäminen. Mutta uskon suurimman osan näistä aikuisten lastensa asioihin puuttuvista omaavan hyvät tarkoitusperät, varsin väärin toteutettuina vain.

Oma äitini tulee kutsuttuna. Soittaa joskus, mutta laittaa kyllä usein viestejä. Olen silti rakas ja aina tervetullut hänen luokseen. Joskus olen kokenut etten ole tärkeä, etteivät huoleni ole etuoikeutettuja, eikä aikani arvoista soittaa ja kysyä mitä kuuluu. Ihan vain, mitä kuuluu. Silloinkin olen sydämessäni tiennyt, ettei se ole niin. 


Kun lapset olivat pieniä ajattelin, että minusta tulisi matriarkka. Sukuni koollekutsuja, sunnuntaipäivällisen tuoksuinen viisas nainen, jonka puoleen voivat isoinakin nojata. Vaan miten kävi. Kaksi vanhinta asuvat jo omillaan. Käyn harvoin, soitan joskus, laitan monta ketaa viikossa viestiä. Sunnuntailounaita on ollut niitäkin luvattoman vähän. Sekoan silti riemusta joka kerta miltei yhtä paljon kuin höperö otus jota koiraksi kutsumme, milloin ovesta pöllähtää pitkä mies ja minulle aina niin pieni. Asetelmassa on jotain perin tuttua. Minusta on tullut äitini.








Ymmärrän äitiä nyt niin paljon enemmän, kun itsekin olen saavuttanut tämän vaiheen vanhemmuudessa. Rakastan aikuisia lapsia niin, että sydän menee ruttuun. Mutta en halua tupata. Arvostan oikeutta omaan elämään aivan liikaa ollakseni riesaksi asti läsnä, roikkuakseni omien ikävän tarpeideni vuoksi. Kunnioitan heidän virheitään välttämättöminä oppipolkuina kohti suurempaa ymmärrystä. Sitä paitsi en halua olla miniäkokelaille anoppiklassikko, vaan pikemminkin keräilyharvinaisuus kliseisten hahmojen joukossa. Pojilla on omat kiireet ja oma elämä. Saavat olla verhonvaihtajaäidiltä rauhassa. Silti minua vaivaa omituinen riittämätön aikuisäitiystunne. Pitäisi soittaa useammin. Pitäisi teoilla näyttää miten välitän ja miten tärkeivät ovat. Laitan toisinaan viestejä, joissa kerron miten upea ihminen hänestä kasvoi. Miten ylpeä olen. Ja rakastan. Ei tarvi vastata, tee piste äiti.  

Ovatko vilpittömät aikeeni nekin vain sanoja näytöllä?









Miten olla läsnä aikuiselle lapselle, mutta sopivasti? Esikoinen on koevedos tässäkin suhteessa. Ei meillä ollut tapana puhua tunteista kun lapsi oli pieni. Rakastin ja parhaani tein siihen asti kerrytetyn elämänkokemukseni mukaan. Äitilukkoni aukesi vasta seuraavieni kohdalla. Miten voisin kuvitella että kipuilu riittävyydestä olisi kenenkään muun kuin itseni ongelma? Näkemys on omani, heijastus suhteesta äitiini ja olemiseen tyttärenä tai ihmisenä ylipäätään. Olen vastuussa lopulta vain omista teoistani, en kenenkään toisen ajatuksista
Joka kerta kun olen lapselleni soittanut ja sanonut, ettei minulla ole mitään asiaa, kunhan soitin, on toisessa päässä ollut ilahtunut ääni. Silti puhelimeen tarttuminen on yllättävän kynnyksen takana. Jos häiritsen? Keskeytän jotain? Jos se lukee tenttiin tai makaa raukeana rakkaansa vieressä? 
Tiedän joukoittain tarinoita hirviöäideistä – ja anopeista. Ja niistä jotka hylkäävät. Sitten olemme me varovaiset ja tuppautumisyliherkät.

Elämä on siitä upeaa, että omaa tapaansa toimia voi tarkastella ihan missä vaiheessa tahansa. Ehkä minusta kasvoi vahva kallio, koska aina omat verhoni valitsin? Ehkä voisin asettua ääripäiden väliin, oppia tulemaan toimeen vajaan suoritukseni kanssa? 
Kuvittelisin aikuisäitiyden olevan vielä helppoa poikalasten kanssa, he kun tuskin tyttärien lailla kipuilevat äitisuhteen vivahteiden vivahteita? Lukevat rivienvälejä tai antavat äänenpainoille omat merkityksensä. Poikalasten aikuisäitiys ja etenkin sen riittämättömyys tuskin näyttäytyy loputtoman ikävän kohteelle mitenkään vajaana. Sillä mikäli elämä menee kuten se yleensä tapaa mennä, pojalla on jo seuraava huolehtija motkottamassa että "salaattia pitää syödä" ja "omituinen luomi polvessa käydä näyttämässä". 

Sitten on se tytär...




Minulla on maailman paras äiti. Olen kelvannut ehdoitta. Riittänyt. Sellaista pitää täysin itsestäänselvänä, mutta aina välillä tarinat ympärillä havahduttavat huomaamaan toisen todellisuuden. Vallankäyttöä, kiristämistä, hylkäämiskokemuksia. Että joku joutuu vielä aikuisena vetämään jatkuvia rajoja toisen aikuisen käytökselle. Omalle äidilleen?
Minulla ei ole mitään syytä olla katkera, ottaa etäisyyttä, säännöstellä tapaamisia, uupua. Äidissä ei ole minkäänlaista kovuutta, eikä tarvetta arvostella. Hänen äänensä kuullessa tulee aina yhtä hyvä mieli. Toivottavasti yllän omilleni samaan. 

Tuntuu hyvältä olla pala ketjua. Äitini tytär, tyttäreni äiti. Tiedän osani siksi olla myös arvostelun kohde. Se, joka ei kuitenkaan ole tarpeeksi tai riittävä. Jonka sanomisisia tai sanomatta jättämisisiä puidaan terapiassa, tai ainakin tyttöjen saunaillassa. Latautunut, rakas ja kaikessa yksinkertaisuudessaankin kompleksinen äitisuhde. Kuten äitien ja tyttärien suhteet tapaavat olla. "Terapiavaiheeseen" on vielä monta vuotta. Hyvin ehtii kerätä materiaalia niihin istuntoihin (sarkastinen naurahdus).

Tänään soitan pojille.