Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Ydinvirhe ja muutama muu loistava ajatus


Olen viimepäivät viihdyttänyt itseäni miettimällä missä kohtaa tein ydinvirheen. Siis oikein virheistä virheen, josta seuranneena dominoilmiönä istun kirjoittamassa sinulle tätä postausta. Virheen jahtaaminen on järjen tasolla täydellisen turhaa. Tämän ymmärrän hyvin. Jostain syystä syyllisen pisteen löytyminen on hyödyttömyydestään huolimatta erityisen tärkeää. Vähän kuin ronkkisi koko ajan finniä, vaikka tietää sen vain tulehtuvan pahemmin. Täydellisen väärään lähtenyttä suuntaani pohtiessa täytyy ymmärtää tämä; kuherruskuukausi irtisanoutumisen voimaantumisesta alkaa olla kokolailla ohi ja tutut paska taisi osua tuulettimeen -epäilyt ovat täällä taas. Aaltoja sitten niille.


Minulla on kaksi vahvaa voittajaehdokasta. Ydinvirhe saattoi tapahtua vasta 2014 hakeuduttuani viimeiseen harjoitteluun paikkaan, jonka vakituisluontoisesta työsuhteesta nyt irtisanouduin. Toisaalta opiskelu alalle, jonka kiinnostavuusmarginaalin kapeus ei ainakaan millään tavoin korvaa sen alkuperäisen suunnitelman mukaista mahdollisuuspottia, taisi viitoittaa tieni vikaan. Ydinvirheen tapahtumisvuodeksi saadaan tällä laskutavalla hyvän ykkösen päättyminen ja huonon kakkosen alkaminen, jotka sijoittuivat kesään 2012. Kyynisempi kaveri kääntäisi kalenterinsivuja syntymävuoteen saakka, mutta se virhe ei sentään ollut omani, hehheh.



* * *



Kärsivällisyys, usko tulevaisuuteen, kyky heittäytyä luottaen jokaiseen päivään. En ollut paikalla, kun niitä jaettiin. Pintavaurioita korjaillaan nyt, vaihtelevalla menestyksellä. Koska kasvua on Luojalleni kohtalainen kiitos sentään tapahtunut, järki kertoo tunteen nyt vain lapioivan jotain PMS-höpinän tasoista sontaa, jota itsesäälisuutin tuuttaa pään täydeltä. Ihmisellä on n. 60 000 ajatusta joka päivä. Kuka väitti että edes suurin osa olisi jotenkin laadukkaita?


Tämän olen oppinut.

Ajatus on vain ajatus. Sen ei tarvitse olla millään tavoin totta.
Ajatus kyllä uskottelee aina olevansa totta.
Ajatus menee ohi, kun tulee muuta ajateltavaa. Yleensä tulee.



* * *


Kalenterini on juuttunut kohtaan 4.8.2019. Siihen saakka kestää sairauslomani, johon mennessä toivottavasti kaikki tutkimukset ja konsultaatiot on tehty ja papereissa muutakin kuin jotain epämääräistä ja epäilyttävää. En siis edes voisi tehdä muuta kuin tuumailla ja odottaa kesän yli. En ainakaan hakea töitä tai perustella toiminimeä. Minulla on nyt yltäkylläisesti aikaa miettiä missä kohtaa kaikki alkoi mennä pieleen. Kaikki on tietenkin liioiteltua. Työ ei ole elämässä läheskään sata.


Pitäisi vissiin kurkkia laatikon ulkopuolelta ja miettiä muutakin kuin ilmiselviä ja näitä nykyisiä vaihtoehtoja. Mitäs kun mikään (muukaan) ei kiinnosta? 
Jos sinä kysyisit minulta noin, vastaisin ettei kysymyksellä ole perusteita, ennen kuin olet oikeasti kokeillut kaikkea. Järkimieli vastaa minullekin niin. Sitten on se Tunneheppu, joka epäilee vallan. Sen mielestä on hirveän tärkeää löytää syy ja sitten velloa kunnolla siinä! Ratkaisusta se ei ole erityisen kiinnostunut koskaan, vaikka muuta väittää. Siitä kun tuntuu siltä, ettei mikään kiinnosta.

Tunneheppua ei innosta edes tuleva kesä. Hiirenkorvista kasvavat lehdet ja omenankukat hukkaan, koska sitä pelottaa niin paljon. Mitä jos tässä kävikin huonosti? Järkimieli runttaa Tunnehepulle kovat vastaan ja sanoo saavansa aina jotain töitä. Tunneheppua ei kiinnosta tehdä jotain. Se haluaa tehdä mielekästä työtä, jossa ei tarvitse väistellä nitojia ja puhelinjohtoja spontaanin itsensä vahingoittamisen pelosta, kun viikonloppuun on vielä kolme päivää ja kesälomaan kuukausia.

Mutta kun sitä Tunneheppua ei kuitenkaan kiinnosta mikään.

Ei kiinnosta rakennusala. Ei kiinnosta puutarha-ala. Ei kauppa, kioski, ravintola, päiväkoti, postinjako, porrassiivous, ripsien laitto tai yksisarvishoito. Tunneheppu kyllä keräisi vaikka käpyjä henkensä pitimiksi, mutta kiinnostaa sitä tarvitse ei. Tunneheppu pelkää, ettei siitäkään tule mitään, johon joulukuussa päättyy opinnot. Koska Tunneheppu epäilee aivan kaikkea.


(Luodaan ihminen. Luodaan sille kyky epäillä. Jäädään seuraamaan viihdettä).



* * *


Epäily on inhimillistä. Ja sitten sekin on, että epäilee epäilyä. Etenkin se. Päätin käyttää luppoaikaini hyväksi. Aloitin kirjoittamaan kirjaa. Sitten mietin, että VMP ja painoin delete.


Mikä puuttuu, ympäröi oikea vastaus.

a) idea
b) omaperäisyys
c) lahjat
d) aika
e) kaikki muut, paitsi aika.

Eniten e -vastauksia saaneet saavat pillimehun ja avatun tikkarin.

BINGO!



Sitten päätin aloittaa sen toisen blogin, jossa voisin sarkastella sensuuritta ja jatkaa hymistelyä täällä. Nimeen asti pääsin, esipuhe oli vielä vaiheessa. Delete soi sillekin.

Tässä nyt istun ja leppoisasti naureskelen Maailmankaikkeuden loistavalle huumorintajulle. Kerrankin olisi aikaa vaikka lampaat söisi, mutta niitä lampaita ei enää ole.


* * *



Nousen. Pesen koirankuonoiset ikkunat. Sitä ei voi mikään minulta pilata.






sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Hyvää äitienpäivää



En ole koskaan saanut aamukahvia vuoteeseen. Toteamuksen täsmällisestä ajankohtaisuudesta huolimatta sanoihin ei liity katkeruuden, edes puuskittaisen pettymyksen tunnelmaa. Päinvastoin. Sänkyyn kannettu aamiainen saattaa toisille olla vallankin ihana rakkaudenosoitus, etenkin jos tarjotinta kantavat pienet ja niin rakkaat kädet. Ymmärrän tämän hyvin, vaikka itselleni ajatus on yhtä kutsuva, kuin syödä lounas kylpyhuoneen lattialla tai illallinen autossa. Onnekseni kukaan poikasistani ei ole yrittänytkään ilahduttaa emoaan kyseisellä tavalla. Muutoinhan olisin toki liittynyt liian pitkään hereillä kourivassa pissahädässä nukkumista teeskenteleviin kanssasisariini. Sen sijaan olen saanut sängyn täydeltä pieniä käsivarsia ja suloisia omatekemiä lahjoja. Ja ne kortit, niistä on suurin osa tallessa vieläkin. 






Pienistä käsivarsista on jo aikaa, eikä koulussa kortteja juuri tehdä. Kotona on kaksi teinimerkkistä, joiden unet venyvät puoleenpäivään. Viisi vaatimatonta tuntia heräämiseni jälkeen. Tai no, tytär aloittaa äitipäivän isilässä sen osuessa perinteisesti parittomaan viikonloppuun, mutta haetaan toki kotiin kakkukahveille, koska Isot Weljetkin tulevat. Jokavuotinen perinne käpykakusta kahvipöydässä juontaa juurensa 23 vuoden taakse. Uuden vauvan ja vähän reissussa rähjääntyneen äidin sairaalasta kotiutumisen kunniaksi hankittu synnytysuhrilahja. Synnyttely loppui jossain kohtaa, aloin ostaa harkittua herkkua vuoden virallisen äitipäivän iloksi. Se muistuttaa minua elämäni parhaista lahjoista, joita olen saanut peräti neljä kappaletta. Siirappista, mutta niin riipivän totta.




Olen saanut pitää oman äitini. Kuten hänkin omansa. Ajatus elämästä ilman äitiä on koko lailla mahdoton, vaikka sylipaikasta varsin vapaaehtoisesti jo vissiin ensimmäisen vuoden jälkeen luovuinkin. Esikoisena ja kolmen sittemmin syntyneen siskon osana napanuoran katkaisu tapahtui jotenkin hyvin vaivihkaa ja varhain. Sama tuntuu toistuvan oman äidiksitekijäni kohdalla. Lapsi, joka lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen (lennot vaihtoineen, junamatkat, metrot, joita ei ole edes koskaan käyttänyt) yksin, ketään mukaan pyytämättä. Lapsi, jonka itsenäisyys ja yksinpärjääminen tuntuvat toisinaan kipeänä piikkinä äitilihassa. Kasvatin parhaan taitoni mukaan itsenäisen pärjääjän, koska luulin sen olevan parasta elämän kannalta. Vasta myöhemmin ymmärsin, että kyky luottaa, uskoa murheensa ja tulla autetuksi sittenkin ovat.




Äitiys on ollut uskomattomin tarina ja seikkailu, johon olen päässyt mukaan. Sen kylkiäisenä tuli paitsi pakahduttava rakkaus ja tuleen kävelevä epäröimättömyys omieni puolesta, myös kaksi ikävää tunnetta. Huoli ja syyllisyys. Näin 23 vuoden jälkeen jälkimmäinen on– onneksi – laimentunut, kun taas huoli vain jatkaa kasvamistaan. Sen lisäksi, että osaan pelätä kaikkia mahdollisia onnettomia kohtaloita, pelkään itselleni sattuvan jotain. Kuka hellästi saattelee kaksi vielä pitkään alaikäistä aikuiseksi? Ajatus sisältää niin paljon tuskaisia komponentteja, joista mainittakoon vain se oleellisin; äiti-ihmisen loputon tuska tarpeellisuudestaan. Ensin omat lapset, sitten lapsenlapset. Ihmisnaaras lienee lajina niitä harvoja (ellei ainoa), joka pääsääntöisesti elää vielä pitkään oman lisääntymiskykynsä sammumisen jälkeen. Se on luonnon suoma tapa varmistaa myös seuraavien polvien selviäminen.


Yhtä asiaa jaksan yhä hämmästellä. Äitiydestä kirjoittaessa pitäisi jostain syystä muistaa mainita, etteivät kaikki halua lapsia. Mikä on jokseenkin sama, jos puutarhalehden omakotitaloasumista koskevassa artikkelissa kerrottaisiin myös heistä, jotka haluavat asua kerrostalossa, ja käytäisiin läpi erilaisia syitä kerrostaloasumiseen. Äitiydestä saa kirjoittaa. Siitä saa olla onnellinen ja ammentaa häpeilemättä iloa, vaikkapa pienen blogin sivuilla. Omani eivät ole keltään muulta pois, iloni ei vähennä Universumin Hyvien Tunteiden - varantoja kenenkään edestä. Tahaton lapsettomuus on kuitenkin yksi suurimmista murheista, joita ymmärrän olevan. Sivusta seurasin hoitoja ja niiden hiipumista ymmärrykseen, ettei omaa lasta koskaan tule. Siihen suruun ei ole sanoja. Miten voisikaan olla? Mutta en ymmärrä miksi äitiydestä kirjoittaessa muistetaan mainita, etteivät kaikki halua lapsia ja heidän osuutensa on kymmenessä vuodessa miltei tuplaantunut (esim. Aamulehti 12.5.2019)? Ihmiset haluavat erilaisia asioita, ja nykyinen yhteiskunta tarjoaa siihen onneksi vaihtoehtoja. Lasten saamisenkin.





Pahinta äitiydessä ovat olleet lapsille tapahtuneet onnettomuudet. Parasta kaikki muu. Aika kultaa uhmat ja kiukut, eikä se murrosikäkään nyt niin pelottava oikeasti ole. Niin kai voi jo sanoa, kun neljästä enää kaksi hormonihuuruja ja otsalohkonsa kehittymistä kipuilevat. Jokaisessa iässä on omat harminsa ja ihanuutensa, eikä mitään niistä saa takaisin. Olisi epäinhimillistä ja tekopyhää silti väittää, että ihan kaikesta pitäisi muistaa niin kovin alati nauttia. Ei pidä. On ollut aikoja, jolloin suurin kiitollisuus on päivän pääseminen iltaan.

En taaskaan saanut aamiaista vuoteeseen. Käytin koirat, keitin kahvin. Kirjoitin tämän tekstin talon vielä huokaillessa unta. Varmistin toiseksi nuorimman heräämisen rippikirkkoon. Sitten lähdin yksin salille. Vähän myöhemmin tulevat kaksi vanhinta ja nuorin. Syödään käpykakkua ja puhutaan hassuja. Ihan parasta.


Hyvää äitienpäivää!




lauantai 4. toukokuuta 2019

Miksi uuden aloittaminen on niin hankalaa?



Oletko koskaan miettinyt, miksi jonkin uuden aloittaminen ja omaksuminen on niin vaikeaa? Jääkö elämäntaparemontti toistuvasti maalikaupassa samoilun asteelle? Lähtisitkö opiskelemaan uutta ammattia, mutta kun…

Vastaus löytyy aivoista.


* * *


Esimerkki elävästä elämästä. 

Kun aloin kymmenen vuotta sitten opiskella kätilöksi, olin jo ehtinyt varsin vakiintuneeseen ikään ja neljän lapsen äidiksi. Opintojen aloittaminen ei ollut mikään hetken päähänpisto. Saatuani opiskelupaikan, siirsin aloittamista vuodella, jotta nuorimmainenkin saisi vielä kasvaa hieman. Minulla oli siis tasan vuosi aikaa miettiä, haluanko todella nuoruuteni haaveammattiin. Halusin, enemmän kuin koskaan.

Kun sitten aloitin opiskelun, sain joka ikinen aamu kuulla mieleni propagandaa. Luovuta, se sanoi. Intuitio tässä hei, kuules kun tämä ei vain ole sun juttu. Eikä vain aamuisin, manifesti raikui pitkin päivää ja vielä viimeiseksi illalla mieleni mutkissa. Ei sinusta ole tähän. Usko jo.


Miten johonkin niin motivoituneeseen voi tulla vahva vastarinta? Koska aivojen tehtävä on pitää meidät tasapainossa. Aivoille tasapaino on yhtä kuin pysyvä tila, ei ylenpalttisia muutoksia. Olemmehan pysyneet tällä mallilla hengissä tähänkin asti, miksi nyt lähteä hyvää horjuttamaan? 
Keskusyksikkömme tahtoo kaikessa viisaudessaan pitää meidät totutussa, koska se on turvallista ja ennakoitavaa. Mitä vieraampi ja hankalampi asia, sitä kovempi vastus. 

Ihmisaivot pyrkivät toimimaan autopilotilla, koska se on energiatehokasta ja järkevää henkiinjäämisen kannalta. Kapasiteettia säästellään, jotta ihminen olisi toimintavalmiudessa jonkin todellisen uhkan varalle.
Kaikesta uudesta jää jälki. Hermorataverkostoja syntyy ja ne vahvistuvat toistojen myötä. Epämukavuusalue onkin itse asiassa uusien hermorataverkostojen luomisen aikaa. Kun verkostot toimivat, uusia asia tai tapa onkin jo omaksuttu osaksi elämää  ja vastustus alkaa hiljalleen hellittää.


Aivoista täytyy siis tietää tämä; jos ne vastustavat lenkkeilyn aloittamista tai muuttoa uudelle paikkakunnalle, ne toimivat kuten on alun perin tarkoitettukin.


* * *


Entä jos uudesta ei koskaan tulekaan helppoa, edes ylimalkaisen siedettävää? 

Ehdin opiskella unelmieni ammattia kaksi vuotta ennen avioeroa, joka käytännön syistä pakotti sinnikkäästä tahdosta huolimatta päästämään irti. Koko tuon ajan, ennen jokaista harjoittelua uudessa paikassa päässäni soi sama raina. Luovuta, et sinä koskaan valmistu. Et osaa, et pysty. Ei sinusta ole tähän. Terveesti toimivista aivoista tuli ylireagoiva painos. Intuitio? Sillä ääntä selitin monesti. Vaan mitäpä selitykseni pitäisi seuraavasta.

Toisilla meistä on erityisen korostunut turvallisuuden tarve ja taipumus ahdistua rankasti, milloin ikinä perusturvallisuuttamme horjutetaan. Uusi on uhka. Uusi on pelottava ja kaikki pelottava ahdistaa. Ahdistukseen auttaa tunnetusti parhaiten ahdistusta aiheuttavien tilanteiden vältteleminen. Jos ei kykene esiintymisjännitykseltään pitämään puhetta, todennäköisesti valitsee tekemisensä tuon pelon mukaisesti. Välttelemiskäyttäytymisessä on kuitenkin se paha puoli, että se harvoin laajentaa mitään. Päinvastoin. Ihminen voi elää näennäisen tyytyväistä elämää olettaen valintojen olevan omiaan, vaikka taustalla onkin välttelemiskäyttäytyminen. Elämä kutistuu. Ahdistuksen välttelystä tulee opaslanka. Epämääräinen tyytymättömyys, kateus, mikä tahansa tunne, että tässäkö tämä nyt on, kaihertaa jossain taustalla kuitenkin. Pettynyt ääni, itseen ja elämään.


* * *


Korostunut turvallisuuden tarve ja epäonnistumisen pelko kulkevat käsikkäin. Ylireagoivilla - ja vahvasti aivojen autopilotointiin taipuvaisilla yksilöillä ensimmäinen askel on tämän ymmärtäminen. Kuka nyt haluaisi alati pettyä ja tuntea olevansa surkein ja hyödyttömin yksilö ikinä! Mutta juuri epäonnistuminen on inhimillistä ja tekee meistä helposti lähestyttäviä ja sympaattisia. 
Jos mietit tuttavapiiriäsi, istuisitko mieluummin kahvilla Täydellisen Onnistujan, tähtien lemmikin ja elämänsä Hannu Hanhen kanssa, vai sen joka on vähän rähmälläänkin käynyt, yrittänyt, erehtynyt, oppinut? Kumpi osaisi rinnalla kulkijana tukea ja auttaa parhaiten? Kummalle soittaisit, jos mokaat? Täydelliseltä Onnistujalta voi oppia asioita, mutta pitkässä juoksussa kovin haluttua seuraa harvoin ovat.


Itseankaruuden tilalle itsemyötätuntoa. Onnistumisien muistelua. Isojen tavoitteiden pilkkomista paljon pienempiin osiin. Ymmärrystä, että liskoaivot ne vain tässä nyt muutosta vastustelevat, menee kohta ohi. Niillä pääsee jo pitkälle. 
Kaikki tekeminen alkaa jostakin pienemmästä. Jos haluat matkalle, tuskin ensimmäisenä seisot turvatarkastusjonossa. Ehkä ensin mietit sopivaa aikaa ja kohdetta, otat selvää majoitusvaihtoehdoista ja nähtävyyksistä. Varaat lentoliput. Teet muut tarvittavat käytännön järjestelyt lomaa varten. Mietit kuka hakee postit ja hoitaa lapset / lemmikit / kukkien kastelun. Pakkaat laukun ja asetat herätyksen seuraavalle aamulle. Miksi sitten vaikkapa elämäntaparemontin pitäisi alkaa porkkanoita imeskellen kahden tunnin spinningillä, jos kunto on huono ja aivovastustus 101 % ? Liian suuret tavoitteet ovat suuren riskin epäonnistujia. Epäonnistumiset nakertavat itsetuntoa ja perusturvallisuutta. 

Kuulostaako tutulta? 


* * *


Ihan jokaista tavoitetta ei edes voi pilkkoa osiin. Silloin tärkeintä on välitön palkinto. Kun lopetin aikoinaan tupakoinnin kerrasta, hirveissä vieroitusoireissa kärvistellessä minua ei yhtään motivoinut keuhkosyöpäriskin väheneminen kymmenen vuoden kuluttua. Mutta ihon kirkastuminen ja kunnon paraneminen riittivät motivoimaan lähitavoitteena. Niin siis sen lisäksi, että inhosin riippuvaisuutta yli kaiken. Epämukavuusalueella oleminen on siedettävämpää, kun ymmärtää mistä vastustus johtuu ja kun siellä olemisesta saa riittävän hyvän palkinnon. 

 

Jos tämä kaikki kerran pitää paikkaansa, mitä esimerkiksi minun olisi pitänyt tehdä jatkaakseni unelmieni ammattiin opiskelemista? Olla myötätuntoisempi ja joustavampi itseäni kohtaan. Asettaa välitavoitteita ja palkita itseäni niistä. Opintojen lopettamisen sijaan ottaa aikalisä, yrittää mennä vaikka töihin vuodeksi ja kerätä voimia ja motivaatiota. Hakea sinnikkäämmin vaihtoa terveydenhoitajaksi (päiväopintoja ja lyhempi opiskelu, myöhemmin olisi voinut täydentää vielä kätilöksi).  Ja kaikkein tärkein; tsempata itseäni. Tämän kaiken tiedän nyt, tuolloin se ei ollut mahdollista. Ehkä lopputulema olisi ollut täsmälleen sama. En voi tietää miltä kaikelta olen säästynyt, kun elämä menikin tätä polkua. Kukaan meistä ei.


* * *


Haluan sinun muistavan tästä kirjoituksesta seuraavan. Yksikään pieleen mennyt muutosyritys elämässäsi ei ole tapahtunut, koska olisit jotenkin saamaton, luuseri tai luontainen epäonnistuja. Aivosi ovat vain sinnikkäästi pitäneet kiinni automaattisesta tehtävästään ja toisaalta ehkä välitön palkinto on ollut liian pieni ja tavoite kaukainen. Lohdullisinta on kuitenkin se, että mieli ja tietoisuus ovat muutakin kuin aivot. Kun tämän ymmärtää, on ylipäätään mahdollista voittaa vastustus, kiusaus ja epämukavuuden tuomat tuntemukset. Riittävän pienin askelin, joka ikinen päivä.





keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Yksi kaupunkiloma myöhemmin



Jos vuodessa on pääsääntöisesti 365 vuorokautta, mikä on todennäköisyys sairastua ainoana sellaisena päivänä, jolloin istut vieraan maan taksissa matkalla lentokentältä hotelliin?

Aivan.


Joutsenia Tonavassa




Tulipa koettua ihana, ja jo varsin kesäinen Wien. Menopäivänä lämpö helli 28 asteella, eikä sadetta saatu ennen lähtöaamua kertaakaan, vaikka mittarilukemat tippuivat reilusti ja aurinko ujosteli pilvipeiton takana. Puut olivat toki jo kunnolla lehdessä ja puistojen tulppaanit alkoivat lakastua. Paikalliset kulkivat takit päällä, mutta meillä oli kesä! 


Kaupunkiloma on jo lähtökohtaisesti ladattu oletusarvonaan enemmän täyteen ohjelmaa, kuin rantalöhörentoutusreissu. Kolmessa päivässä tuli käveltyä muutaman muunkin edestä, vaikka ratikkaa ja metroakin välillä käytettiin. 

Kävellen tutustuu kaupunkiin parhaiten, viipyillen ja spontaanisti. Edellyttäen todella hyviä kenkiä ja kohdallaan olevaa kisakuntoa. Kengät menivät nappiin, kunto ei. Buranalla ja nuhatipoilla doupattuna viilettäminen pitkin kaupunkia aamukymmenestä iltakahdeksaan ei ole suosittelulistallani kärkisijoilla millään tavoin. Kuumeen yksi tarkoitus on kaiketi pistää ihmisruoto makuulle ja odottamaan aikoja parempia. Mutta että viettäisi kolme päivää hotellissa saksaksi dubattuja ohjelmia televisiosta katsellen, kun ulkona huutavat kaikki ihanat nähtävyydet ja rakennukset?

Wienin parhaista nähtävyyksistä käytiin lopulta kolme (ja lisäksi tietenkin niitä omia suosikkeja). Sacher-kakku jäi syömättä, mutta parempi puolisko vetäisi sentään asiaankuuluvasti wienineleikkeen. Flunssan vuoksi minulle maistui lähinnä tämä: 





Ihan keskustassa sijaitsi tämä ihana keskiaikainen goottilainen katedraali (Stephansdom, eli Pyhän Tapanin tuomiokirkko), jossa tuli parikin kertaa käytyä ihastelemassa.  




Valokuva ei anna oikeutta holvin korkeudelle. Miten ihmeessä näitä on tuolloin tehty? 



Tiedä sitten onko syyttäminen tautia vai hetkessä elämisen tahtoa, kuvia tuli otettua aika vähän. Järkkäri kulki laukussani mukana lopulta täysin työttömänä. Toisaalta ihmisvilinässä pysähtyminen ja keskittynyt zoomailu, kuvanrajaaminen ja käypäisen asettelun sommitteleminen ei sinänsä tuntunut kovin järkevältä. Kännykkä oli niin paljon nopeampi kaikin tavoin. Joka tapauksessa aina oli jonkun takaraivo edessä kuitenkin, eikä rakennuksista saanut oikein hyviä kokonaisotoksia. 


* * *


Turisteja oli jo tähän aikaan vuodesta todella paljon. Belvederen linnaan oli iltapäivisin talon kiertävä jono, mutta heti avaamisen jälkeen aamulla päästiin kävelemään suoraan sisälle. Taidekokoelma oli mittava, mutta itse rakennus ehkä lievä pettymys. Oliko odotusarvoni sitten liikaa Pariisin Verailles’n palatsin suuntaan, jossa huoneiden loistokkuus kaulusteineen oli aivan omaa luokkaansa. 


Lipunmyyntiin oli toki vielä oma jononsa.













Wienin luonnonhistoriallinen museo oli tietenkin pakko nähdä, mutta jos siellä jo nyt oli sisälämpötila paikoin vaatimattomat 40 astetta (oma arvio), mitä lienee sydänkesällä pitkien helteiden jälkeen? Nähtävää oli paljon yli lipun hinnan. Dinosauruksia, meteoriitteja, muinaisia esineitä, mittava kokoelma kiviä ja täytettyjä eläimiä, muutama mainitakseni. Näiden dinosaurusten lisäksi valaan leukaluut olivat kyllä melko vaikuttava näky!







Esi-ihmiset -simulaattori ja eräs hieman myöhäisempi laji. :D 





Tällainen tippuisi taivaalta niskaan? 


Kirkkoja oli kaikkialla. Rakastan niitä ja hautausmaita, myös ihan täällä kotokamarallakin. Kirkot kuiskivat aikansa kieltä. Millaiset murheet, ilot, surut ovat puupenkkejä istuneilla ihmisillä olleet? Maalaan mieleeni häitä ja hautajaisia. Jälkimmäiset muistuttavat kipeästi elämän rajallisuudesta. Pitäisi ymmärtää elää enemmän hetkessä ja toteuttaa unelmiaan. 














Paluulennoksi oli nuhakin jo onneksi painunut keuhkoputkiin, eikä pärskiminen enää tapahtunut kanssamatkustajien kohtaloksi. Ikävästi veti kyllä toisen korvan kipeään tukkoon (kuten aina), mutta onneksi vain ne viimeiset puoli tuntia lentokorkeuden laskemisen vuoksi. Onni ei kyllä tullut sanana ensimmäisenä mieleen kyseisestä tunteesta.



Sateinen Wien jäi taakse ja aurinkoinen Helsinki tervehti väsynyttä, mutta varsin onnellista matkaajaa. Sanonta pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle pitää kyllä paikkaansa. 







Mihis seuraavaksi?




maanantai 22. huhtikuuta 2019

Tatuoimaton voimasana



Pääsiäinen alkaa olla viimeistä pyhää vaille taputeltu. Koska omani meni perinteisesti syvässä eksistentiaalisessa kriisissä ja erinäisiä oivalluksia, jopa kissan häntää nostavia päätöksiä tehden, tarvitsen vielä hieman aikaa jäsentää pohdintojani järkevään muotoon. Siksipä kirjoitan ihan jostain muusta. Kuten vaikkapa tatuoinneista ja voimasanoista. 



* * *


Minulla ei ole yhden yhtä tatuointia. Seikka ei johdu inhosta neuloja tai ihoon hakattuja kuvia kohtaan, vaan eräästä luonteeni peruspiirteestä. Kyllästyn näet kiusallisen helposti. Houkutteleva ajatus voimalauseesta tai yksittäisestä sanasta vasemmassa käsivarressa elää silti yllättävän sitkeässä. Ei, en ole sellaista hankkimassa, sillä kyllästymisriskin lisäksi punnittavaksi tulisivat seuraavat seikat;


Mitä sanaa kantaisin koko lopun elämääni? Rohkea? Uskalla? Elä? Entä jos sana ei olekaan enää ajankohtainen jossain kohtaa taipalettani? Pitääkö voimasanan rohkaista, vai rauhoittaa, jos on molempia vailla? Tyyni, rauha, toivo, usko, luota. Kättäni koristaisi pian sanakirja.
Ja ne lauseet sitten, suomeksi vai englanniksi? Be brave, ole utelias elämälle, amor vincit omnia, shit happen’s ja ananaskanaa kiinaksi.


Tarina kertoo naisesta, jonka ranteeseen on tatuoitu EI. Siitä on eri kätevä tarkistaa, mitä vastata kyseenalaisiin pyyntöihin ja erinäisiin reissuihin. Tuolla logiikalla omassani pitäisi lukea KYLLÄ! Nössölandiassa, jossa tapaan mukavuusalue –nimisessä kaupunginosassa aikaani viettää EI ei ole mikään ongelma.


* * *


Oletetaan, että olisin päätynyt vaikkapa sanaan uskalla. Siinä tatuointini kiiltelisi kelmun alla rasvattuna, kihelmöiden kahdesta ennakko-Buranasta huolimatta. Kotimatkalla iskisi kuumottava ajatus. Pitäisikö sananmuodolla olla uskallan, eikä käskysellainen? Uskalla, uskallan. Kaksi eri asiaa. Esitänkö käskyn itselleni, vai muille? Uskallan – entä jos kuitenkaan en? Laskuvarjohyppyjonosta kannoillaan kääntyneen ranteessa se sitten ilkkuisi. Ei se uskaltanut, ei tätäkään.


Ikuisena vatvojana todennäköisesti päätyisin katumaan – en edes sanaa, vaan sen muotoa. Varaisin ajan laseriin vaivalla punnitun poistoon, jättäisin kivuliaat kerrat kesken, ottaisin harjoittelija-alennuksella pilalle menneen päälle joko väsyneen leijonan tai liian suuren ruusun peittämään nolouteni rauniot, tai kulkisin lopun ikääni puoliksi raastettu lause käsivarressa.


Harmi, että nuoruudessani tatskat eivät olleet muotia. Olisi nyt muutakin kaduttavaa.


* * *


Kaltaisilleni vatvojille on kehitelty siirtotatuoinnit. Niitä voi vaihdella mielialatuulien mukaan. Kustomoituja ei tosin saa, ellei tilaa about 500 kpl haluamallaan tekstillä. Siinä sitä olisikin vuosiksi eteenpäin ”toivoa” ja ”rohkeutta”. Sukulaisille joululahjoja ja koulun arpaijaisvoittohin vähän vaihtelua, jos ei muuta. 
Oikeastaan en edes halua kuin jossain muodossaan oman voimasanan. Eräässä elämänlaadutustamokirjassa sellaisia neuvottiin kiinnittämään Post-it –lapuilla kaikille kuviteltaville kulkureiteille. Peiliin, autonrattiin, työpisteelle. Olen vahva. Luotan hyvään. Näen tarkoituksen. Jos en näe laskuja jääkaapin ovessa, mitäpä lotota pienten ja huonosti liimallaan pysyvien muistilappujen käyvän? Siellä niitä pyörisi autossa jalkatilan kumimatolla ja vessan lattialla. Haastavaa on.



Pärjäilen siis vastakin vitivalkoisen neitseellisnahkani kanssa, kuten olen tehnyt jo ensimmäiset neljä täyttä vuosikymmentä ja jokuisat vuodet päälle. Yritän löytää tsemppihenkeni jollain muulla tavalla. Vaikkapa hyväksymällä sen, etten ole ihminen jolla on kiitollisuuslistoja ja voimasanoja, kuin korkeintaan korviensa välissä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä.


Minkä sanan tai lauseen sinä kirjoittaisit itsellesi?





sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Sinä olet hyvä



Jos olisin keksinyt tavan puristaa pilleriksi ja purkittaa itsensä hyväksymistä, olisin miljonääri. Samaan tuoteperheeseen voisi toki lisätä omien rajojensa tervettä puolustamista, saavutustensa arvostusta, lempeää hyväksyntää ja mitä näitä nyt on. Ne sulattaisivat vankat vastalauseet, kehon ja mielen yli kävelevien mahdollistajat. En voi. En saa. En pysty. Minun ei kuulu haluta muuta, minä en ansaitse parempaa. Jos vain olisin viisaampi, kauniimpi, nuorempi tai lahjakkaampi. Loputon lista ankaran omavalmentajan ruoskaniskuja – sen joka katsoo peilistä.


Olen miettinyt tätä paljon. Harva suo itselleen asioita, joista ei mitenkään moittisi esimerkiksi parasta ystäväänsä. Kuten lepoa, omaa aikaa, oikeutta näköiseensä elämään. Tässä yksilöllisyyttä palvovassa maailmassa itsekkyys on yllättäen yhä varsin suuri pelote. Ironista kyllä, itsekkyyteen sairastumista pelkäävät eniten he, joilla on siihen vähiten aihetta. En tiedä kuinka moni mies sitten murehtii näitä, mutta naisotannalla tuntuu olevan varsin tavallista elää jollain tavalla vajaata elämää, koska ajatellaan sen palvelevan tarkoitustaan ja ennen kaikkea muita.









Koska viimeksi ajattelit olevasi juuri siinä missä sinun pitääkin? Juurevasti omalla paikallasi, omasta tahdostasi. Koska arvostit tekojasi, katsoit vartaloasi hyväksyvästi, kuittasit kädenheilahduksella puutteillesi? 
Unohda, aikamääreellä ei ole merkitystä. Sillä on, miten saat kelan pysähtymään, jos nauha päässäsi aloittaa taas Ankaran Omavalmentajan äänellä moittimaan ja arvostelemaan.

Tietenkin pitää kasvaa. Pitää oppia riitelemään rakentavasti, ottamaan vastaan palautetta, sietämään asioita ja ihmisiä, joita ei niin jaksaisi. Niin, ja sitä tylsyyttä ja ahdistusta, luopumistakin. Itsensä hyväksyminen ja lempeä ymmärtäminen eivät mitenkään sulje pois tärkeää tehtävää tulla Parhaimmaksi Mahdolliseksi Minuksi. Ikä armahtaa, mutta ei suinkaan kaikkea. Jossain kohtaa ehkä hyväksyy sen, ettei sattunut syntymään erityisen kauniina. Lauluäänessäkin olisi sanomista, eikä älyllä ihan mensaan päästä. Hyväksyntä ei tarkoita että pitäisi aina kaikista fyysisistä ominaisuuksistaan tai taipumuksistaan. Mutta niiden kanssa yleensä tulee jotenkin sinuiksi ainakin aikaa myöten, ellei nyt sitten sattunut jo lähtökohtaisesti saamaan "vähän erilaisia haltijakummeja syntymäjuhliinsa yltäkylläisine lahjoineen". 

Entä se mieli sitten? Ihmiset vaativat itseltään aivan uskomattomia asioita. 



Mitä jos sallisi olevansa vähän melankoliaan tarttuva, tehoiltaan hidas ja toisinaan sisäänsäsulkeutunut? Tämän ajatuksen kanssa teen toisinaan yhä töitä. Erityisesti introverttius tuntui haastavalta hyväksyä. Kuinka kukaan kahvitauoilta tuttu porukan sanavalmis pelle voi vakavasti väittää olevansa introvertti? Hän, joka on aina ihmisten kanssa työskennellyt? Helposti. Koska jokainen ulkoa annettu määritelmä meistä on yhtä kuin onnekas arvaus.
Sivuan hieman aihetta, josta tulen varmasti vielä oman juttunsa kirjoittamaan, mutta on huomattu, että ihmisen elinikäiset kiinnostuksen kohteet ovat jossain muodossaan olemassa jo alakouluiässä. Mikä kiinnostaa, motivoi, mitä pitäisi saada tehdä. Jotta voisi elää parasta mahdollista elämää, tulisi voida jossain muodossaan voida toteuttaa samoja asioita, joista nautti jo lapsena (terveissä rajoissa toki). Minä rakastin tarinointia, hauskuuttamista, ja … olla yksin. Noin muutama mainitakseni. Kumman vaikeaa sitä oli miltei neljä vuosikymmentä myöhemmin ymmärtää.








Ihmisten ongelmat ovat aika universaaleja. Ainakin siis nykyajassa ja hyvinvointiyhteiskunnassa. Kun aika ja voimavarat eivät enää mene katovuosista ja tartuntataudeista selviämiseen, voi hyvin alkaa potea riittämättömyyttä ja vajavaisuutta erinäisiä asioita kohtaan. Olen koko aikuisikäni ollut mestari juuttumaan näihin. Vasta viimeinen vuosi on ollut jotenkin oikein suurten oivallusten aikaa, kuin ilotulitusnäytöksen loppuraketit piirtäneet yhä suurempia ja näyttävämpiä valokaaria pimeälle taivaalleni. Voin hautaani asti kasvaa ja kehittyä, mutta minusta ei koskaan tule juuri sitä ihanneminää, jollaiseksi haluaisin. En halua tuhlata aikaani mahdottomaan. 



Huomaa hyvä itsessäsi, hyväksy särmäsi, pehmeytesi ja puutteesi. Korjaa sieltä, mistä voit. Älä tuhlaa energiaasi murehtimalla mitä voisit olla, mikäli se vain ei ole millään tavoin edes mahdollista – sillä jos se olisi, todennäköisesti olisit sitä jo. Puhu arvostavasti, tai jos et siihen pysty, ole hiljaa. Itsenä alituinen moittiminen voi toki ruoskia joitakin parempaa, mutta useimmat meistä se vain lannistaa. Lannistunut ei näe mahdollisuuksiaan. Lannistunut ei näe itseään, ei kuten muut näkevät.


Olet ihana. Olet ainutlaatuinen. Olet tarpeellinen. Olet riittävä. Olet oikeutettu. Olet onnistunut. Olet tärkeä. Osaat, pystyt, voit. Juuri kaiken tarpeellisen.

Itsensä ja puutteidensa hyväksyminen ja realististen parannuskohteidensa erottaminen ei tapahdu yleensä hetkessä. Ajatusurat ovat syvät, mutta niiden suunta vaihdettavissa. Jos päänsisäisellä puheellaan on kerran mahdollista vahvistaa surkeuttaan, miksi sitten jotain muutakin?






Ei. Sellaista pilleriä, joka näihin auttaisi, ei ole keksittykään. Lääkkeeksi käykin se ainoa toimivaksi todistettu. Nähdä hyvä itsessään. Lakata moittimasta ja inttämästä sille vastaan. Tänään. Huomenna. Joka päivä.

Sinä olet hyvä. 




sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Ajatus vai fakta



Otsikon mukaiseen kysymykseen törmääminen aloitti tapahtumaketjun elämässäni, jota vieläkin hämmästellen haparoin todeksi. Vaatinee hieman avaamista.


Meillä kaikilla on rajoittavia uskomuksia itsestämme ja ympäröivästä todellisuudesta. Hieman pessimistinen tulevaisuuskuva on itseasiassa ollut yksi ihmislajin selviytymistä tukevista seikoista. Paremman metsästyssaaliin toivossa tehty loikka kallionkielekkeeltä toiselle edellyttää uskoa onnistumiseen, tai ainakin riskianalyysin asettumista kohtaan ”kannattava”. Aina on ollut heitä, jotka yrittävät kaikesta huolimatta, onnistuvat tai putoavat kuolemaansa. Varmimmin säilyy hengissä, jos ei tee tavallisesta poikkeavaa. Silloin on tosin vaarana nälkäkuolema. Ainakin tässä teoreettisessa loikka -esimerkissä siis. Yhtä kaikki, tehdasasetuksena aivot tykkäävät epäillä asioita ja pysytellä totutussa. Siinä, joka on jo havaittu turvalliseksi ja toimivaksi.



Ihmisiä on kuulemma kolmea lajia; uhreja, selviytyjiä ja kukoistajia. Monet ongelmien moukaroimat saavuttavat selviytyjä -vaiheen. Omaa tekemistä ja olemista ei enää ohjaa uhriutuminen, vaan ihminen on oppinut keinoja selviytyä ongelmista. Mutta kukoistaakseen ei pelkkä selviytyminen riitä. Jotta voisi elää itselleen tarkoitettua elämää, pitäisi pystyä huomaamaan omat rajoittavat tunteet, erottamaan fakta ja ajatus. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki on mahdollista. Jalaton ei voi juosta, joten katkera haaveilu maratonista vie vain turhaa energiaa joltain muulta. Toisaalta, proteeseillakin voi kaiketi juosta. Nyt tullaan asiani ytimeen; osata erottaa mikä on fakta ja mikä rajoittava ajatus.

En oikeastaan pidä sanasta kukoistaa. "Itsensä näköistä elämää" on toinen yhtä niskakarvoja kutittava lausahdus. Niissä piilee itsekeskeinen harha. Mutta jotta voisi elää ilman turhaa ahdistusta ja omaviritteisiä ansoja, päänsisäisen tavaran kyseenalaistaminen kannattaa.

En mä osaa / pääse / pysty kuitenkaan. Ajatus vai fakta? Mistä tietää, ennen kuin on kokeillut?






Ajatukset ovat siitä hassuja, että niitä alkaa helposti elää todeksi. Silloin alun rajoittavasta väitteestä totisesti tuleekin fakta. Klassikkoesimerkki sinkkumaailmasta; en enää koskaan löydä ketään. Ihan takuulla rajoittava uskomus, mutta samalla myös ennuste, jota alkaa elää todeksi. Ehkäpä takana onkin pelko. Ihmisen yksi ydinpeloista, mitä jos jään yksin? On parempi tokaista Universumille ja kaikille uteliaille, että se juna meni jo. Parempi kuin olla haavoittuva ja takki alas asti auki. Paremmassa on vain se ikävä puoli, että jää yksin.

Rajoittavan ajatuksen takana on siis usein pieni mutta ja ponnekas pelko. Tutkimalla omia väitteitään pääsee aika nopeasti käsiksi näihin pirulaisiin. Mitä minä oikeastaan pelkään? Toisaalta joskus ajatusta erehtyy pitämään faktana ihan silkkaa väärinkäsitystä tai tietämättömyyttään. Ajatus voi olla myös meihin syvään iskostettu. Jos jollekin on jo lapsesta hoettu, ettei sinusta ole mihinkään, mitä muuta voi tulla tilalle?






Elämäni suurin tulppa on ollut ajatella, että en voi valita. Minun on pakko tehdä näin tai... Pakkojen aiheet ovat toki vaihdelleet ja osa niistä on varmasti näin ollutkin, mutta loppujen lopuksi ehdottomia asioita on elämässä aika vähän. 
Työuupumus. Olisin voinut esimerkiksi pyytää lyhennettyä työaikaa jo vuosia sitten. Pienemmät tunnit olisivat auttaneet jaksamaan, mutta pienempi palkka ahdisti ajatuksena liikaa. Tosiasiassa kyse oli rajoittavasta uskomuksesta. En ollut kokeillut, en siis tiennyt. Lisäksi haluttomuus tinkiä vielä jostain ajoi jaksamiseni edelle arvoasteikollani. Lopulta ahdistuksen lakipiste ylitti taloudellisen katastrofin ja irtisanoin itseni. Järkevää? Ei ehkä, mutta välttämätöntä. 

Nyt kun se isoin tulppa on irronnut, yritän tarkastella muitakin pinttyneitä mietteitäni; onko tämä ajatus, vai fakta. Jos tämä on ajatus, kenen ajatus se on? Rajoittaako ajatus elämästä kuten voisin elää, kukoistamasta? Tarkastelua helpottaa tieto, että ajatukset saavat aikaan tunteita, tunteet käytöstä. Jos siis minulla on tunne jostain, sitä on edeltänyt ajatus. Voin valita käyttäydynkö tunteiden mukaisesti.





Töistä irtisanoutuminen on ollut pahinta mitä olen koskaan tehnyt. Tai no, ero oli aikoinaan kyllä pahempi. Mutta se oli sitä eri tavalla. Näiden kahden repäisyn leikkauspisteessä seisoo hämmentynyt helpotus. Mikään päätös ei ole tullut tuskitta. Joskus päätös on ollut sittenkin olla päättämättä mitään. Toiset meistä loikkaavat varovaisemmin kallionkielekkeeltä, vaikka saalis sinänsä olisikin suuri ja hyöty ilmeinen. Tärkein oivallus omalla kohdallani on oppia selvittämään, miten ohitan tiedostamattoman autopilotin ja tarkastelen kriittisesti omia ajatuksiani.

Siinä sitä puuhaa lopuille vuosikymmenille. 


* * *



P.s. Mitä ajatuksia sinulle heräsi? Mistä voisi tunnistaa, onko jokin ajatus vai sittenkin fakta? Olisi kiva kuulla mietteitäsi.